sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Rosa Meriläinen: Osteri

"Osterit avataan erityisellä osteriveitsellä, joka on noin 7–10 cm pitkä, litteä, teräväkärkinen ja tukevakahvainen veitsi. Veitsi ensin ujutetaan osterin sisään sivusta, minkä jälkeen veistä kääntämällä osteri aukeaa lähes itsestään. Tämän jälkeen jalka leikataan veitsellä poikki. Osterin tuoreus varmistetaan koskettamalla pikaisesti veitsellä kidusreunaa. Elävä osteri reagoi kosketukseen nopeasti supistumalla."*

Rosa Meriläisen uuutuusromaani Osteri on kiintoisa tapaus. En oikein tiedä, mistä kohtaa työntäisin veitseni sen kidusreunaan, sillä otollisia paikkoja on useita. Etukäteen odotin, että Osteria lukiessani pystyisin vaivattomasti nostattamaan tammani kiitolaukkaan, mutta mitä vielä, hevoseni kompasteli esteellä jos toisellakin ja putoilevat okserit pitivät kamalaa ääntä. Meriläisen kirjoitustapa tökki kuin fallos.

(Tiedät varmasti, että ... No niin Sigmund. Paikka. Olepas hiljaa nyt.

Lukija ohoi


Reilu vuosi sitten riemuitsin Anu Kaajan novellikokoelmasta Muodonmuuttoilmoitus, joka tarjosi monta feminististä herkkupalaa. Nyt samaan pitopöytään iskee eväänsä Rosa Meriläinen Osterillaan. Siinä missä Kaaja on ihastuttavan ärhäkkä ja jopa agressiivinen keskushyökkääjä, on Meriläinen taas salakavalasti viisas ja näennäisesti hillitty keskikentän pelinrakentaja.

En pidä romaaneista, joissa kaikki annetaan lukijalle valmiiksi. Tarjotaan maailma ja sen selitys ja jännitysmomentti on lähinnä siinä, missä määrin lukija löytää sen, mitä kirjailija tekstinsä kautta on ohjelmoinut hänet löytämään. Itke tässä. Nyt purskahda nauruun. Ja nyt olisi vallan mainio paikka ihailla kaunista metaforaa.

Osterin kohdalla edellä mainitusta ei ole pelkoa, sillä Rosa Meriläinen luottaa hurjasti lukijaan. Ehkä jopa yleisesti ottaen liikaakin, mutta minä olen pelkästään ylpeä ja innostunut hänen luottamuksestaan. Voisi sanoa, että romaanina Osteri on ennen muuta kutsu pohtimaan, löytämään ja keskustelemaan. Jokainen käyttäköön sen avaamiseen sitä veistä, joka kädessä parhaimmalta tuntuu.

(Veitsi on fallossymboli. Ukko hei nyt oikeesti. Jollain taitaa olla känkkäränkkäpäivä.)

Osteri liikkuu kahdella eri tasolla, joista toista hallitsee Ruotsin kuningatar Victoria (se Victoria, jonka puolisolla oli erinäisiä "taipumuksia"). Toista tasoa taas emännöi pariisilaisneito Victoria Fauré. Kirjailija ja lääkäri Axel Munthe on yhdyshenkilö näiden kahden tason ja naisen välillä. Kerronnassa tosiiinsa törmäävät perusporvarillinen maailmankuva ja sooloseksin ihmeet. Eikö olekin kumma, että tässä seksin täyttämässä maailmassamme hyvin harvoin edelleenkään puhutaan kahvipöydässä naisten itsetyydytyksestä?

Seksuaalisuuden totuus

Osterin lukeminen on vähän niinkuin lyötäisiin numerolappu rintaan ja potkaistaisin juoksemaan ajatuksella, että sijoitus ei ole tärkeä, vaan se mitä juostessa löytää ja kokee, enkä nyt tarkoita rakkoja kantapäissä.

Minä kaivan nyt veitselläni Osterin sisältä esiin ranskalaisen neurologin J.M. Charcot'n (1825-1893), joka on tyyppi, joka kiinnostaa minua kovasti.  Charcot oli aikansa huippuspesialisti, jonka jälkimaailma muistaa hysteriatohtorina, joka Salpetrièren sairaalassa teki experimenttejä naisten ruumiilla.

(Nyt olet väärässä, Charcot .... Sigmund uskohan jo nyt. Ei ole yhtään kohteliasta keskeyttää bloggaustani vähän väliä.Tiedän kyllä, että sinäkin olit Charcot'n opissa. Nyt sinä kuitenkin olet kuollut ja kuolleiden kuuluu olla hiljaa. )

Michel Foucault kuvaa teoksessaan Seksuaalisuuden historia Charcot'n toimia valtavaksi teatteriksi, jossa rituaalisin keinoin pyrittiin tuottamaan ensin totuus seksuaalisuudesta ja sen jälkeen naamioimaan se.

"Olennaista on, ettei sukupuolisuus ollut vain aistimuksen tai nautinnon ja lain tai kiellon asia vaan että siinä oli kyse myös oikeasta ja väärästä. Olennaista on, että seksuaalisuutta koskevasta totuudesta tuli keskeinen, hyödyllinen mutta vaarallinen, kaivattu mutta pelottava asia; seksuaalisuudestsa tuli totuuden pelipanos."**

Osterissa totuus Salpetrièren naispotilaiden seksuaalisuudesta on hysteerinen ja kiihottava. Mieskatsojat tuskin pysyvät penkissään tuijottaessaan lumoutuneina heille tarjottuja naisseksuaalisuuden esityksiä. On paradoksaalista ja mitä suurimmassa määrin moraalisesti arveluttavaa ja tekopyhää, että totuus miesten housujen sisällä on ihan toinen kuin heidän puheissaan. Kun Charcot yrittää parantaa potilaitaa tulee hän vakiinnuttaneeksi nämä seksuaalisesti häiriintyneinä papittarina. Totuus naisen seksuaalisuudesta juntataan hysteeriseksi ja vaaralliseksi.

Huvittavaa onkin, että myös Axel Munthe on kovin kiinnostunut Charcot'n esityksistä. Kuitenkin aikansa par excellence -originellin Luisa Casatin alastomuus herättää hänessä inhoa ja epämiellyttävyyttä. Tämä on yksi Osterin huikeimmista kohdista. Naisen seksuaalisuus saa olla mitä tahansa, kunhan se on Miehen kontrollissa. Nainen seksuaalisena subjektina sen sijaan on kauhistuttava ja epänormaali. 

Oman elämänsä Charcot

Charcot'n kaltainen henkilö on nykyisin täysin turha, koska naiset hoitavan hänen hommansa kiitettävän hyvin ihan itse. Monien naisten sisällä ei asu sankari, vaan ikioma Charcot, joka saa heidät ottamaan itsestään paljastavia kuvia ja asettamaan ne näytille miesten katseita varten. Esimerkkejä löytyy loputtomiin vaikkapa Instagramista.

Meriläisen teos ei osallistu seksuaalidiskurssin paisuttamiseen, vaan asettaa näytille niitä rakenteita, joille tämä diskurssi rakentuu. Osteri purkaa seksuaalisia totuuksia, näyttää niiden sylttymäiset rakenteet ja asettaa ne liikkeeseen. Mieskatse on nälkäinen katse, kuten heti Osterin alussa käy ilmi, mutta sille voi olla tarjoamatta ruokaa ja viihdykettä. Kenenkään ei ole pakko olla "juuri sellainen kuin nuoren neidon kuuluu olla." Tämä tietysti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta. You know.



Rosa Meriläinen: Osteri (2016)
268 sivua
Kustantaja: Teos



* https://fi.wikipedia.org/wiki/Osterit
** Michel Foucault: Seksuaalisuuden historia (La volonté de savoir, Histoire de sexualité I), Gaudeamus 1998. Suom. Kaisa Sivenius

10 kommenttia:

  1. Omppu, onpa hauskalla tyylillä kirjoitettu juttu!Kiitos!
    Minä luin juuri jokin aika sitten Rosa Meriläisen kirjoituksen "Masturboiva nainen on seksikäs ja kaunis" Salla Nazarenkon teoksesta "Ihana kiihko". Kirjassa on muitakin kirjoittajia. Meriläisen kirjoitus on raikas, reipas ja tervejärkinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tollasia ukkoja on paljon. Aina ne ovat keskeyttämässä, kun niillä on niin paljon tärkeetä asiaa ja ne tietää kaikesta kaiken. :D

      Ihana kiihko on multa ihan mennyt ohi. Voit Marjatta tulkita edellisen lauseen parhaimmaksi katsomallasi tavalla. :D Onko ko. teos muuten esseitä kiihkosta? :D Tuli nyt vaan mieleen siitä sun esseehaasteesta, kun sen sinulta saatuani esseitä tuntuu putkahtelevan yllättävistä paikoista. Huomasin juuri nimittäin kirjaston kirjoja etsiskellessäni, että mulla on lainassa Zadie Smithin Changing my mind. Occasional Essays. Siitä löytyy mm. sellainen essee kuin Rereading Barthes and Nabokov, joka kiinnostaa kovasti.

      Poista
    2. Juu!:D

      Kyllä, esseitä on kaikkialla. Oikeastaan mikään romaanikaan ei ole hyvä, ellei siihen sisälly jotain esseemäistä.

      Ihana kiihko sisältää paitsi journalisti Nazarenkon omaa rehellistä tekstiä omasta seksihistoriastaan, hänen kirjoittamansa fiktiotarinan ja Jörn Donnerin turhan haastattelun, (keskittyy kertomaan ettei ole koskaan erityisemmin välittänyt seksistä) niin myös tekstejä tuntemattomilta naisilta, Rosa Meriläiseltä ja Matti O. Huttuselta sekä Jarkko Tontin runoja. Sekalainen kirjoituskokoelma siis - osittain esseetäkin. Kirjan tarkoitus on kertoa, että seksi on ihan eri kuin parisuhde, myös naisella. Tästä(kin) minulla on jo alku ja muistiinpanoja luonnoksissa.

      Poista
    3. Kiitos infosta. Elämäkin on yksi suuri essee. Joinain päivinä ei niin kovin kummoinen, mutta joskus on mallikkaitakin hetkiä. :D Aloin tässä nyt sellaistakin mietiskelemään, että ehkä esseemäisyys on tietyllä tapaa myös luonteenpiirre. Toiset ajattelevat esseemäisemmin kuin toiset. Hyvin kirjoitettuja esseitä on kyllä suuri ilo lukea. Pyrin vastaamaan haasteeseesi huomenna.

      Poista
  2. Tämä olikin mennyt minulta ihan ohi, mutta nousee nyt ehdottomasti luettavien listalle! Kiitos siis jälleen hurjan hyvästä postauksestasi, sait kyllä hurjan kiinnostuneeksi taas lukijana minut tehdyksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä Laura. Osteri ennen muuta pistää ajatukset liikkeelle ja kun olen jo valmiiksi kiinnostunut noista Charcot'n jutuista, niin tämä oli tietyllä tapaa mulle aika täsmälukemista. Tosin tätä kirjaa voi kyllä lukea aivan muullakin tavalla. Kiitos!

      Poista
  3. (yhden osterin olen syönyt Skotlannissa, kokemus oli kuin olisin sukeltanut meressä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin riitti kertakokeilu osterien suhteen. Syököön muut. Sen sijaan Meriläisen Osteri on huomattavasti maistuvaisempi. Kiitos Hannele!

      Poista
  4. En ymmärrä, mitä ärhäkkä Rosa Meriläinen ajoi tällä kirjalla takaa. Nyt tuntui, että hän tyytyi vain osoittelemaan 'olllutta'. Ehkä on sitten niin, että meissä kaikissa on monta puolta, Meriläisessäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen voi tehdä oman tulkintansa siitä, mistä Osterissa on kysymys. Se on juurikin tämän teoksen vahvuus, että Meriläinen ei tarjoa mitään valmista. Hyvin uskalias kirjoitustapa kyllä, mutta se juuri vetosi minuun kovasti. Kiitos Kaisa Reetta.

      Poista