lauantai 6. elokuuta 2016

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillon Valkoinen kohina (White noise 1985) alkaa olla jo suorastaan ikoninen teos. Ei taida löytyä listaa, jolta se puuttuisi, kun luetellaan 1900-luvun parhaita teoksia. Se löytyy myös blogini yläpalkissa olevilta ns. 1001-listalta sekä David Bowien 100 parhaan kirjan istalta.


Luin Valkoisen kohinan ensimmäistä kertaa joskus parikymppisenä ja luulen, että suhtauduin siihen melko lailla eri tavalla tuolloin, koska nuoren minäni ja kuoleman välillä oli huomattavasti enemmän vuosia kuin nykyisin. 

Valkoinen kohina on delillomaisen hauska. Tähän hauskuuden lajiin kuuluu, että se ei koskaan ole yksiäänisen hauskaa an sich, vaan hauskaa pitkälti sen vuoksi, että ihminen kaikissa pyrkimyksissään on loppujen lopuksi melko naurettava laji, jolle voi hellästi nauraa naurua, joka osaksi tekisi mieli vetää takaisin siinä vaiheessa kun muistaa, että kuuluu itsekin tuohon surkuhupaisaan lajiin.



Se ei ole Godot

Sillä ei ole väliä, kuka olet. Olitpa rikas, köyhä, laiha, sininen, vihreä, länsimaalainen, aboriginaali, eronnut, naimaton, leski, onnellinen, onneton, elämänjanoinen tai imperialisti. Se ei ole mikään Beckettin Godot, joka tulee aina huomenna. Se tulee varmasti ja jonain päivänä se tulee tänään. Tulee varmemmin kuin mikään muu. Se on ainoa, joka ei koskaan petä tulemisen lupaustaan. Sen nimi on kuolema ja siitä puhutaan Valkoisessa kohinassa hyvin paljon. Oikeastaan koko ajan ja jos ei siitä, niin siitä, miten sen olemassaolon voisi unohtaa. Tämän vuoksi lieneekin tarpeen varoittaa, että ken ei halua päästää kuolemaa ajatuksiinsa, pysyköön kaukana tästä romaanista. Tosin ei se mitään hyödytä, valkoinen kohina on ympärilläsi joka tapauksessa. Se liikkuu mukanasi kuin pahin takaiainen. Sen ääni joskus niin hiljainen, että saatat epäillä sen olemassaoloa, mutta huoli pois, se ei viereltäsi väisty.

Valkoinen kohina kertoo Hitler-tutkija Jack Gladysistä ja hänen vaimostaan Babettesta, joilla kummallakin on lapsia myös edellisistä liitoistaan ja yhteisenä nimittäjänä kuolemanpelko. Se kertoo niistä tavoista, joilla ihminen pakenee väistämättä lähestyvää kuolemaansa. Se möyrii ja myllertää. Se sekoittaa ironiaa, satiiria ja huumoria tavalla, joka tekee mahdottomaksi tulkita tätä teosta vain jostain tietystä äänilajista käsin. Se avaa ja sulkee avaamansa. Se kiertää avainta niin monta kertaa lukossa, että ovi on samaan aikaan sekä auki että kiinni. Se, miten tätä romaania lukee kertoo luultavasti enemmän lukijasta kuin DeLillon romaanista.


Jättimarketissa me kaikki ollaan niin onnellisia

Jos ihmiset eivät pelkäisi kuolemaa, olisiko meillä ostoskeskuksia ollenkaan? Mihin muuhun kuin kuoleman unohtamiseen noita kuluttamisen jättipalatseja tarvitaan? Eikös vaan ihminen ole silloin ihan hirveän elossa, kun hän juoksee jonkun tietyn tavaran perässä ja päästää mielihalunsa valloilleen, vaikka siihen ei taloudellisesti olisi edes varaa? Miten ihanan pyörryttävä onkaan jättimarketti kaikkine uutuuttaan kiiltävine tavaroineen, joita kukaan ei oikeasti tarvitse, mutta joiden ostaminen saa laiskankin veren kiertämään hetkellisesti nopeammin.

Valkoisessa kohinassa DeLillo kertoo mainitsee professorit, jotka eivät lue muuta kuin muropakkauksia. Miten mainio tapa muropakkausten tutkiminen onkaan välttää ajattelemasta kuolemaa. Jostain syystä ei tunnu kovin mukavalta ajatella, että hypermarketit ja tutkimus olisivat samanarvoisia kuoleman ajattelemisen kieltämistapoja. Onhan tutkimus sentään enemmän. Onko? Kuka niin väittää? Uskaltaako niin väittäjä ajatella väittämänsä loppuun asti? Onhan häntäkin vastassa valkoinen kohina, joka pikselöittää hänen tutkimuksensa.

Koska kuolemaa ei tosiaankaan voi ajatella, pitää keksiä kaikenlaisia viihdykkeitä. Nimenomaan keksiä. Jaa-a, jos on huono mielikuvitus niin sitten menee varmaan .. no aika huonosti. Ryhdistäydytäänpäs nyt vähän esimerkin muodossa. Tilasin IKEAsta muutaman huonekalun, joiden parissa menikin pari päivää mukavasti, kun laskeskelin erilaisia ruuveja, muovi- ja puutappeja, saranoita sun muita kokoamiseen tarvittavia apuvälineitä, käyttelin erinäisiä ruuvimeisseleitä - ristipäällä ja ilman - ja mitä lie vääntökampia. Ihmettelin ja kääntelin ja vääntelin. Sain valmiiksi ja tunsin osaamisen iloa. Haa, minäkin pystyin tähän, mihin olin luullut melko huonosti pystyväni. Kuolema unohtui tuossa puuhassa ajatuksistani kokonaan. DeLillo tosin ei mainitse IKEA:a, koska vuonna 1985, jolloin englanninkielinen Valkoinen kohina ilmestyi IKEA ei vielä ollut maihinnoussut Yhdysvaltoihin. (Tämä on luulo, ei tieto.) 

Niin se käy. Aika lailla mistä tahansa voi tehdä itselleen kohteen, jonka avulla välttää ajattelemasta kuolemaa. DeLillo mainitsee esimerkkinä myös valokuvaamisen. Otetaan siis lato, joka oli kerran ihan tavallinen lato. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat kuvanneet kyseisen ladon, ei se enää ole lato, vaan THE lato, jonka jokainen itseään kunnioittava ihmislapsi haluaa ehdottomasti kamerallaan niin sanotusti vangita. Ja mikäs taas unohtui?


Heinrich

Suosikkihenkilöni Valkoisessa kohinassa on teini-ikäinen Heinrich, joka kysyy kysymyksiä, joita odotan DeLillon romaaneista löytäväni. Odotan, koska a) en ole itse älynnyt tulla  niitä kysyneeksi tai b) ne ovat kysymyksiä, joista olen erityisen kiinnostunut. Onneksi on Heinrichin kaltaisia tyyppejä, joilla näitä kysymyksiä riittää. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka seuraava hänen pohdiskelunsa:

Kuka tietää, mitä minä haluan? Kuka tietää, mitä kukaan haluaa tehdä? Kuinka sellaisesta voisi olla varma? Eikö siinä ole loppujen lopuksi kysymys aivojen kemiasta, edestakaisin kulkevista signaaleista, korteksin sähköenergiasta? Mistä ihminen voi tietää, haluaako hän todella tehdä jotain vai onko se vain jokin hermoimpulssi hänen aivoissaan?

Hermoimpulssi aivoissani sai minut siteeramaan edellä olevat lauseet. Mistä voin tietää, miksi niin päätin tehdä? Ajattelin, että Heinrichin kysymykset valaisisivat sitä, mitä olin hänestä kirjoittanut ennen siteerattuja lauseita. Ajatteleminen ei tietenkään tarkoita, ettäkö niin olisi tapahtunut kuin se, joka ajattelee ajattelee.


MasterCard, Visa, American Express

Jos käy ihmissuhdemäihä eli huomaa olevansa ihmissuhteessa ihmisen kanssa, jota rakastaa ja jonka rakastamaksi tulee on kuolema mukana omanlaisenaan kolmantena pyöränä, koska jomman kumman ihmissuhteen osapuolen on kuoltava ensin, jos ei käy niin onnellisesti - kuten harvemmin käy, mutta joskus toki kyllä - että molemmat kuolevat samaan aikaan.

Tämä on asia, joka mietityttää Jackia ja Babettea varsin paljon, sillä kumpikin heistä kuolisi mieluusti ennen kuin toinen. Näin DeLillo summaa heidän keskusteluaan:

[B]abette haluaa lähteä meistä kahdesta ensimmäisenä. Hän kuulostaa melkein innokkaalta. Hän pelkää, että minä kuolen odottamatta, vaivihkaa, häviän yön pimeydessä. Ei niin että Babette ei vaalisi elämää; yksinjääminen häntä pelottaa. Tyhjyys, kosmisen pimeyden tuntu.
MasterCard, Visa, American Express.
Minä sanon Babettelle että haluan kuolla ensin. Olen niin tottunut häneen että tuntisin itseni epätäydelliseksi ilman häntä.

Kyseinen keskustelu on yksi Valkoisen kohinan lempikohtiani, mutta se ei johdu siitä, mitä Babette ja Jack pohdiskelevat. Tarkoitan noita luottokortteja. MasterCard, Visa, American Express Babetten ja Jackin ajatusten välissä on kyllä DeLillolta niin magneettijuovan nerokas veto, että siitä ei kannata sanoa sen enempää.


Muurahaisena keossa

Don Lelillo inspiroi minua oudoilla ja  yllättävillä tavoilla, mutta tämä ei suinkaan ole vain minun kokemukseni. Niin hän tekee monille muillekin. Niin hölmö en sentään ole, että DeLilloa luettuani antautuisin individualistisen hurmion valtaan. Päinvastoin, muutun vähän enemmän muurahaisen kaltaiseksi. Muutun yhdeksi keon asukkaista, kuka meitä toisistaan erottaisi. Kannamme yhä painavammiksi käyviä taakkojamme ja kilpailemme kestävyydessä. Tapa sekin unohtaa, mitä ei haluaisi muistaa.



Don DeLillo: Valkoinen kohina (1986)
358 sivua
Englanninkielinen alkuteos: White noise (1985)
Suomentanut: Helene Kortekallio
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)

12 kommenttia:

  1. Kuulostaa tietyllä tavalla ihan alienilta tämä kuvauksesti tästä kirjasta: minun ajatuksissani kuolema on läsnä päivittäin - sekä omani että toisten. Näin on aina ollut enkä (valitettavasti) näe syytä, että asiantila muuttuisi. En siten usko, että kiinnostaisi lukea kokonaista romaania aiheesta, jossa vältellään kuolemaa. En tiedä osasinko selittää, mitä tarkoitan. Minusta on jopa jotenkin keinotekoista väittää, että ihminen kasaa sen Ikean kaapin, ettei ajattelisi kuolemaa. Tai menisi shoppaamaan välttyäkseen tai paetakseen "ikäviltä" ajatuksilta. Mutta onpahan meitä moneen junaan. :D

    Voi myös olla, että pelkästään DeLillon nimen kuuleminen tylsistyttää minut. Tämä liittyy yhteen häneltä lukemaani romaaniin, jota lukiessani olin kuivahtaa kasaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua taas tosiaan DeLillo inspiroi suuresti. Luulen myös, että luin Valkoisen kohinan nyt aika lailla eri näkökulmasta kuin mitä vuosia sitten. DeLillo leikittelee erilaisilla äänilajeilla ja tarjoaa monia lukutapoja. Jos hänestä ei innostu, peli on varmaankin hänen osaltaan menetetty.

      Valkoinen kohina kertoo kuolemanpelosta ja ironisoi niitä tapoja, joilla ihmiset pitävät kuolemanpelkoa loitolla. Tuota ironiaa yritin tuoda kirjoitukseenikin juuri erityisesti tuossa IKEA-osuudessa. Siitä seuraakin, että kun yhdistän kommenttisi ja ajatuksen ironiasta kysymys, että onko ironia keinotekoista? Itse koen, että ironian avulla usein pystytään kertomaan ikään kuin tarkemmin ja sellaista, minkä kertominen muuten olisi vaikeaa. Kiitos Elegia.

      Poista
    2. Totta, olen samaa mieltä että onhan sarkasmia ja ironiaa ja myös kärjistystä käytetty maailman sivu tehokeinona. Käytän sitä itsekin. :D Luulenkin, että tämä on ihan vain minun oma ongelmani, joka liittyy DeLilloon. Sinun kirjoitushan on mainio, mutta kun taustalla lilluu DeLillo, niin säärikarvani nousevat pystyyn. ;)

      Poista
    3. Minäkin vierastin ja jollain tapaa karsastinkin DeLillo vuositolkulla. Jossain vaiheessa jopa muistelin, että en ole koskaan lukenut Valkoista kohinaa, mutta sitten tilastoistani löysin tiedän, että luin sen jo 80/90-luvun vaihteessa. Sen jälkeen en lukenut häneltä mitään, kunnes sitten kerran lainasin Omegapisteen ja olin siitä ihan pähkinänpaloina ja sitä myös syttyi kiinnostus hänen kirjoihinsa.

      Tykkään sellaista kirjoitustavasta, jossa on monta ääntä päällekkäin (just vaikka tuota sarkasamia ja ironiaa yms.) niin että teos houkuttaa lukemaan itseään eri näkökulmista.

      Sun ei varmaan kannata tehdä DeLillon kanssa (ainakaan toistaiseksi) enempää tuttavuutta, jos hän ärsyttää. Kaikissa hänen kirjoissaan on tiettyä samaa.

      PS. Säärikarvoille tekee hyvää saada vähän tuuletusta :D Kiitos!

      Poista
  2. Ah, kuulostaa haasteelta, johon on joskus vastattava. Kiitos kirjan nostamisesta blogisfääreihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä kyllä ole mitenkään erityisen haastavaa luettavaa ainakaan itse tekstin puolesta. Omat pohdinnat lukiessa tosin saattavat mutkistaa asioita. Valkoinen kohina on 80-luvun klassikko (näin kai voidaan todeta), jonka arvo on pysyvää ja säilyvää. Kiitos bleue.

      Poista
  3. DeLillo piiskaa sinut aina hurmioon, eikä ihme... hän vain on niin hyvä, uskallan minäkin väittää, vaikka en ole lukenut mieheltä vasta kuin kaksi kirjaa (kesemmällä lukemani Cosmopolis on vieläkin bloggaamatta kun tuntuu, ettei sanat aina riitä.)

    Ihana Omppu, taas pelastit iltani huikealla postauksellasi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. DeLillolla on muhun kyllä joku ihmeellinen vaikutus ja sulla taitaa olla vähän sama juttu. Itse asiassa en minäkään ole häneltä kauheasti lukenut. Valkoisen kohinan kaksi kertaa ja sitten Omegapisteen, Esittäjän ja Cosmopoliksen, josta katsoin päälle myös elokuvan. Bloggaa nyt ihmeessä siitä Cosmpoliksesta, itsekkäästi toivon, kun haluaisin päästä lukemaan kirjoituksesi. Kiitos!

      Poista
  4. Oho, odotin kovasti kirjoitustasi Valkoisesta kohinasta, ja nyt kumminkin se on päässyt ohi mut haavista!

    Parempi myöhään jne. Tuo kun nostat esiin tuon kohdan Heinrichista kysymyksineen, tuo taas mieleen uusia tulkintoja siihen, miksi DeLillo niin innokkaasti kuvaa noita kammottavia tavarataivaita. Sen lisäksi että tavaroiden haaliminen saa ehkä unohtamaan oman katoavaisuuden, auttaa se siihenkin ettei tarvitse ihmetellä mitä elämältä oikeasti haluaa. Ja miksi?

    Tuli ikävä DeLillon upeita lauseita. Omassa hyllyssä ei taida olla enää häneltä mitään ennen lukematonta, mutta kirjastosta varmaan löytyy. Onkohan muuten suomentaja aina sama, ainakin tämän Valkoisen kohinan suomennos on upeaa työtä ja varmasti osasyy suureen ihastukseeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta hyvä kun huomasit ja tulit kommentoimaan. DeLillo on kyllä mahtava. Minähän innostuin hänestä uudestaan vasta blogiaikana, kun luin Omegapisteen. Tuo on mielenkiintoinen kysymys, että mitä ihminen oikeasti tekee, kun ostaa jotain. Usein se varsinainen ostaminen/tavaran saaminen haltuun ei ole se perimmäisin juttu. Ostaminen on nopea euforia ja kallis harrastus ja siinäkin mielessä huono elämäntarkoitus, että joskus sitä pitää itsensä kuitenkin kohdata.

      Nythän häneltä tuli uusi kirja tänä vuonna. Toivottavasti sekin suomennetaan. Vaikka luenkin paljon myös englanniksi niin jostain syystä DeLilloa olen aina lukenut suomeksi. En tiedä, onko suomentaja sama. Mulla on vaan tämä Valkoinen kohina ja Cosmopolis. Sen on suomentanut Helene Bützow. Ehkä tuo Kortekallio on hänen tyttönimensä.

      Kiitos Erja! Niin ja jos törmäät joskus DeLillon Esittäjään (vai olitko sen jo lukenut?) niin se se vasta kirja onkin. Tammen keltaisen kirjaston sarjaa sekin.

      Poista
    2. Esittäjä on lukematta vielä, otan sen listalle :)

      Poista
    3. Jee! Esittäjän alku on todella hmm. sanotaan nyt vaikka erikoinen. Jos en Erja huomaa sun kirjoitusta, niin anna kuulua itsestäsi. Ei ole tullut kenenkään bloggausta vastaan Esittäjästä ja todella kiinnostaa, miten muut tämän näkevät.

      Poista