tiistai 26. helmikuuta 2019

Saagaperinne uusiksi - Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Jonotin kirjastosta Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia useamman kuukauden. Tästä kirjasta oli tihkunut kehusanoja sieltä ja täältä ja tuolta, ja pitihän sitä päästä testaamaan mikä oma mielipiteeni Kaldmaan kirjasta olisi. Lukemistani innoitti myös se, että tällä romaanilla saisin kasaan yhden panoksen kovasti henkitoreissaan olevaan Rakas Viro -haasteeseeni.

Olen aiemmin lukenut Kaldmaalta runokokoelman Rakkauden aakkoset, joka on tähän mennessä ainoa runokokoelma, josta en ole kirjottanut blogiini. Syy tähän on yksinkertainen: minulla ei ollut Rakkauden aakkosista mitään sanottavaa.

Islannissa ei ole perhosia sekoittaa islantilaista saagaperinnettä ja kokeellista kirjallisuutta. Lähtökohta on kiinnostava, eikä toteutuskaan ole hassumpi. Koska oma saagojen tuntemukseni rajoittuu Njallin saagaan, jonka senkin luin parikymmentä vuotta sitten en kuitenkaan pysty arvioimaan, kuinka tiukasti Kaldmaan romaani on kiinni saagaperinteessä.

Saagat kertovat usein miehisistä uroteoista ja on hieno veto Kaldmaalta ottaa tätä perinnettä haltuun päästämällä ääneen nainen toisensa jälkeen. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole ja mietin myös, että missä määrin kyse on kulttuurisesta omimisesta. Onko poliittisesti hyväksyttävää, että virolainen kirjailija hyödyntää romaanissaan islantilaisia tarinoita?

Islannissa ei ole perhosia on hiljaisen painokkaasti feministinen romaani, jonka päälinja kuvaa naissukupolvien ketjua. Teoksen kieli on usein runollisen kaunista ja sitä halkovat eläimet, aluskasvillisuus ja yli Islannin käyvä merituuli. Toistoa on paljon. Toistoa ja kertausta, jotka tuovat tekstiin ihan omanlaisensa rytmin, jossa on hyvä kellua. Valtameren tanssiaissyli flirttailee lukijalle ja vetää hänet pyörteisiinsä.

Kaldmaan romaanissa eletään maailmassa, jossa miehen ja vallan välillä on lähes totaalinen yhtäläisyysmerkki. Nainen vertautuu teoksessa luontoon ja villiin, jotka peripatriarkaattinen yhteisö ottaa haltuunsa samaan tapaan kuin se alistaa syrjäseudut hallintaansa rakentamalla sivilisaation merkiksi kirkon. Miehen on kaikki.

Ensin miehet muodostavat kirkolliskokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet muodostavat kyläkokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet muodostavat maanjakokokouksen, johon kuuluu vain miehiä. Sitten miehet alkavat jakaa maata. Keskenään.

Pohjoismaisen mytologian kuvaukseen Kaldmaa hakee vauhtia antiikin mytologiasta marssittamalla näyttämölle Penelopen - tuon kaikkien odottajanaisten esiäidin. Islannissa ei ole perhosia sisältää lisäksi faabelinomaisia osuuksia ja siitä löytyy myös viittauksia Aino Kallaksen Sudenmorsiameen.

Voisi sanoa, että lähes kaikki tässä romaanissa on hyvää, mutta jotakin puuttuu silti tai ehkä pikemminkin niin, että jotakin on liikaa. Lopputulos on levoton ja liian runsas, joka on todella sääli, sillä kokeelliset ratkaisut ovat tässä teoksessa erittäin kiinnostavia ja tuovat Kaldmaan romaaniin paljon kaivattua lisähengitystilaa.

Graafiset ratkaisut tukevat tarinaa, joka jakautuu kahdeksi yhtyäkseen myöhemmin uudestaan. Lasten huudahdukset ja kysymykset katkovat heille kerrottua. Teksti järjestyy ympyröiksi, jotka voi nähdä viittauksena lineaarisen ajan sijasta feminiinisenä pidettyyn sykliseen aikaan.  Uusi kohtaa vanhan, muokkaa sitä ja ottaa omakseen.

Teoksen rytmi on parhaimmillaan vahva. Sen juuret kasvavat menneisyydestä ja antavat vaiennetuille naisille äänen. Islannissa ei ole perhosia on modernia saagojen uudelleenkirjoitusta, jossa suurten sankareiden paikan ottaa naisten yksityinen ja niin kovin usein unohdettu historia.



Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
347 sivua
Islandil ei ole liblikaid (2013)
Suomentanut Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus (2017)



8 kommenttia:

  1. Mä pidin tästä hurjasti luettuani - nyt vuosi myöhemmin en muista tarinasta mitään. Ehkä jotenkin hurmaannuin siitä visuaalisuudesta ja sillä leikittelystä, ja itse tarina jäi vähän sivuosaan. Luulisin, että syynä nimenomaan on ehkä juurikin tuo levottomuus ja runsaus, joiden myötä kokonaisuudesta oli vähän vaikea saada otetta.

    Ja muistan myös pohtineeni tuota kulttuurinomimisnäkökulmaa! Ehkä tosin vain omassa päässäni, sillä muistan pohtineeni voiko tätä sijoittaa kovinkaan hyvällä omallatunnolla Islannista kertovaksi kirjallisuudeksi. Taisin kuitenkin tulla lopputulokseen, että varsinainen kulttuuririisto olisi kyseessä oman tulkintani mukaan silloin, kun käyttäjän ja käytetyn välillä on joku valtasuhde - Virolta ja Islannilta käsitykseni mukaan tällainen kuitenkin puuttuu. Omassa mielessäni se vertautuu ennemminkin siihen, että vaikkapa joku belgilaiskirjailija kirjoittaisi Kalevala-inspiroituneesti Suomesta. En koe, että se olisi juurikaan kovinkaan poliittista tai arveluttavaa. Eri asia sitten, jos kyseessä olisi esimerkiksi saamelaisten saagat tai muu valtakulttuuri vs. vähemmistökulttuuri -asetelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavaa, että sinäkin pohdit tuota kulttuurisen omimisen näkökulmaa ja tosi hyvä tuo sun esimerkki Kalevalasta intoutuvasta belgialaiskirjailijasta. Sehän voisi olla suomalaisille suorastaan kohteliaisuus, kuten tämä Kaldmaan kirja islantilaisille. Joku taas ehkä kokee juuri päinvastoin. Oikeastaan musta on tosi hyvä, että lukiessa tämä puoli asiasta tuli mieleen, koska se kertoo siitä, että olemma tiedostaneet kulttuurisen omimisen ongelmallisuuden noin ylipäätään.

      Jäin myös miettimään valtasuhteen merkitystä ja onko eri asteista kulttuurista omimista riippuen siitä, kuka/mikä se omija on. Onko vähemmän kulttuurista omimista, jos vaikka islantilaiset pukeutuu geishapukuihin kuin jos sen tekee ranskalaiset?

      Mitä tulee itse kirjaan niin en tosiaan siitä ihan niitä sfäärejä tavoittanut, joita käsittääkseni moni muu on siitä löytänyt. Tarina lähti kyllä hyvin alkuun, mutta jossain vaiheessa iski vähän puutumus. Kokeellisten juttujen merkitystä olisi kyllä kiinnostavaa tutkia enemmänkin.

      Poista
    2. Joo, se riippuu tosi paljon siitä, miten kukakin kokee. Ja toisaalta en myöskään näe, että voisin tässä islantilaisten puolesta sanoa yhtään mitään, sillä tavallaan joku valtasuhteen rakentuminenkin on niin monitahoinen asia, että jo tavoissa esittää tietty mytologia saatetaan sitä käyttää aina suhteessa johonkin. Mutta kuten sanot, juurikin toi asian huomaaminen tässä kontekstissa tuntuu tärkeältä. :)

      Poista
    3. Joo tuo on hyvä muistaa, että emme me tässä voi käydä puhumaan islantisen puolesta. Olen jossakin törmännyt käsitteen positiivinen kulttuurinen omiminen (tai joku vastaava termi). Tämä kirjahan voisi mennä tuon käsitteen alle. Tosin mun mielestä tuo positiivishenkinen omiminen ei sekään välttämättä ole ollenkaan ongelmatonta. Mutkikkaita juttuja nämä.

      Poista
  2. Minullekaan tämä ei ihan toiminut. Tykkäsin tekstillisestä kokeilevuudesta, ja kirjassa oli kiehtovia jaksoja, mutta en voi mitään sille, että pitkästyn todella helposti, kun tarinassa tai kerronnan tyylissä on jonkinlaista sadunomaisuutta. Niin pitkästyin tässäkin niissä selkeimmin mytologiasta tai taruista lainaavissa kohdissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä saisi varmaan hurjasti enemmän irti, jos pohjoismainen mytologia olisi paremmin hallussa. Pidin siitä, miten naisilla oli tässä tärkeä rooli ilman että asiaa erityisesti korostettiin, vaan se oli läsnä luontevasti ja paikoin aika ovelastikin. Ja tosiaan nuo kokeelliset jutut oli mainioita.

      Poista
  3. Tuo "saanut hurjasti enemmän irti" pitää varmasti paikkansa. Kokonaisuudessan teos jätti minut hiljaisen ihastuksen valtaan. Kaldmaa on luonut rytmiikaltaan mainion, monivivahteisen ja -särmäisen teoksen, joka irroitti ajasta ja paikasta. Outi Vihlmanin udunomainen kansi tiesi paikkansa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on kyllä mahtava ja luo hyvän alkutunnelman teokseen heti kättelyssä. Ehkä olisin saanut itsekin enemmän irti ja pitänyt tästä enemmän, jos olisin lukenut kirjan nopeammassa tahdissa, mutta se osui kohtaa, jossa em. ei oikein ollut mahdollista. Asettuu kyllä kiinnostavien teosten lokeroon mullakin.

      Poista