sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Sykettä ja valovoimaa - Valehtelijan peruukki KOM-teatterissa

Voiko kahta rakastaa samaan aikaan? Vastaan itse, kun nyt satun vastauksen tietämään.

Rumpujen pärinää.

Vastaus on: Kyllä kyllä kyllä ja erittäin hyvin voi. Ainakin jos ne kaksi sattuvat olemaan Pirkko Saisio ja Marja Packalén, jotka KOM-teatterin Valehtelijan peruukissa säteilevät toistensa karismaattisessa loistossa.

Valehtelijan peruukki on toivon mukanaan trilogian keskimmäinen osa.  Saisio ja Packalén hurmasivat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten näytelmällä Odotus, jolle nyt näkeämäni Valehtelijan peruukki on jatkoa. Pitäköön paikkansa sanonta "ei kahta ilman kolmatta" niin että saisimme nähdä, miten tämä dokumentaarinen näytelmäsarja täydentyy kolmannella osalla.

Esityksen ohjaaja Heidi Junkkaala haastatteli Saisiota ja Packalénia puolentoista vuoden ajan ja käsikirjoitus rakentuu näiden haastattelujen ja niistä tehtyjen improvisaatioiden pohjalle.

Valehtelijan peruukissa Saisio ja Packalén esittävät itseään tai ehkä tarkemmin ilmaistuna ovat itsensä. Näytelmän dokumentaarisesta luonteesta huolimatta huomaan miettiväni totuuden ja fiktion välistä suhdetta. Vaikka tiedän esimerkiksi sen, että Packalén opiskeli suntioksi eläkkeelle jäätyään, sisältää esitys runsaasti aineistoa, josta en tiedä, mikä sen suhde totuuteen on. Mielekäs kysymys tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole se, onko esityksessä olevat asiat totta, vaan kysymys totuuden luonteesta ylipäätään.

Onko totuus se, minkä asioista muistaa? Saanen epäillä, sillä muistin polut ovat kiemuraiset ja kihartuvat vuosi vuodelta lisää. Ihminen on myös haka lisäämään muistoihin filttereitä ja tulkitsemaan ja näkemään ne milloin mistäkin kulmasta. Subjektiivisuuskin tuppaa tunkemaan totuuden tontille ja myllertämään sitä entisestään.

Valehtelijan peruukissa olennaisinta on, että näyttämöllä ovat juuri Saisio ja Packalén. Miten voikin kahdessa ihmisessä olla niin paljon voimaa, kokemusta, sydäntä ja asioiden ytimen tavoittavuutta. Istuessani etupenkissä koin olevani monella tapaa etuoikeutettu. Että sain nähdä tämän esityksen ja nauttia. Että jo esityksen aikana tiesin, että näkemäni jäisi mieleen pitkäksi aikaa. Että sain olla osa tätä esitystä rakastavien katsojien massaa.

On nerokas ratkaisu tuoda menneisyyden ihmiset näyttämölle vaatteiden kautta.  Vaatteet, kuten Maukka Perusjätkä aikanaan totesi on "sun aatteet". Ne kertovat ihmisen tarinan. Ovat muisti, joka hiutuu kuin kangas, josta ne on tehty. Muistin lailla niihin tulee reikiä ja tahroja.

Esityksen aiheena ei ole sen vähäisempi juttu kuin ihmisen elämä. Ihmissuhteet, hetero- ja homosuhteet. Rakkaus, joka sai näkyä ja rakkaus, joka piti salata. Luokkaloikka ja yhteiskunnallinen nousu. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Äitiys ja isoäitiys. Roolit ja odotukset. Yhteiskunnallinen taistelijuus. Omien vanhempien kuolema. Vanheneminen ja oma vääjäämättä lähestyvä rajan toiselle puolelle siirtyminen.

Rehellisyys. Nolouden ja häpeän tunteet. Elämän kipu ja pyhyys.




Valehtelijan peruukissa menneisyyden ihmiset kertyvät elämän ulkokehälle. Ovat reunalla niin, että heitä voi tuijottaa. Että heihin voi palata ja heidän vieressään elää jo kauan sitten menneitä hetkiä. Muistot värittyvät. Aihe vaihtuu toiseen, Saisio saa kimmokkeen Packalénin puheista ja toisin päin. Syntyy maagisen makuinen yhteys.

Näytelmän kylmäväreisin kohta, jota tässä nyt muistellessani saa taas ihokarvat pystyyn, liittyy Saision ihailuun portugalilaista fado-laulajaa Marizaa kohtaan. Näyttämöllä on Marizan punainen esiintymisasu, joka saa Saisiossa esiin "obessiivisen patetian" tilan. Juuri tuon kaltaista ylidramaattista kokemusta olen kaivannut pitkään ja nyt vihdoin sen sain. Kiitos.

Valehtelijan peruukin lopussa on monitulkintainen performanssi, jonka Saisio ja Packalén esittävät Aphrodite's Childin ja Irene Papasin Infinityn tahtiin. Se on hengästyttävä symbolistinen hurjastelu, joka jää mieleeni ennen muuta liikkeenä, jossa ihminen kohtaa elämän eri ulottuvuudet. Kokemus on sitä luokkaa, että sitä ei ole mielekästä lähteä purkamaan. Jokainen tallettakoon sen sydämeensä ja tutkiskelkoon sitä omassa rauhassaan.

Saision ja Packalénin elämän tärkeistä henkilöistä ei esityksessä käytetä heidän omia nimiään, vaan heidän niminään toimivat esim. Kaulus, Huivi ja Silkki. Näin henkilöiden kuvaus nousee yksilökokemuksista yleisemmälle tasolle. Tulee tunnistamisen kokemuksia, yhteisen nimittäjän ylä- ja alapuolelle kirjoittuvaa muistikuvien kirjoitusta.

Valehtelijan peruukki on valovoimaa ja energiaa. Oli ihanaa saada olla fanityttö teatterissa. Tai no, se oli enemmän kuin ihanaa. Se oli parasta.




KOM-TEATTERI: Valehtelijan peruukki
NÄYTTÄMÖLLÄ: Marja Packalén ja Pirkko Saisio
TEKSTI: Heini Junkkaala, Marja Packalén ja Pirkko Saisio
OHJAUS: Heini Junkkaala
DRAMATURGI: Elina Snicker
LAVASTUS- JA PUKUSUUNNITTELU: K Rasila
​MASKEERAUSSUUNNITTELU: Leila Mäkynen
ÄÄNISUUNNITTELU: Antti Puumalainen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
KUISKAAJA: Iinu Torniainen

Valokuvat: Noora Geagea


Lipuista kiitos KOM-teatteri

2 kommenttia:

  1. Kävimme katsomassa tämän äitini kanssa. Odotukseen verrattuna kuoleman läheisyys korostui makuuni kohtuuttomasti. Onneksi sentään näyttelijät ymmärsivät lopussa ilmoittaa, että "ei me kuolla".

    Pohdin myös näytelmän totuudellisuutta. Jos teoksen nimessä on sana "valehtelija", mihin kannattaa luottaa? Jäi mieleen väitetty hautajaiskohtaus, jossa ex-puoliso ilmaantuu paikalle kirkkaanpunaisissa verkkareissa. Meniköhän se ihan noin?

    Pienestä kitinästäni huolimatta totean, että Saisio-Packalen-combo toimii aina. Saisiossa on jotain selittämätöntä karismaa. Pitäiskö mun vielä lisätä Packalenista jotain ylisanoja? Packalen näytti olevan tosi otettu yleisön aplodeista, jalkojen tömistelystä, riemunkiljahduksista ja seisomaan nousemisesta. Eiköhän se riitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saisio ja Packalén yhdessä - siinä on virtaa ja voimaa. Itse en kokenut, että kuolemaa olisi tuotu liikaa esiin, mutta makukysymys tietenkin.

      Poista