Siirry pääsisältöön

Kansallisteatteri: Lokki

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi

Pitäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu?


Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon.


En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on.


Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä.


Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, jonka seurauksena yksi rakastuu toiseen ja toinen kolmanteen, ja kaikki ovat tämän vuoksi perivenäläisesti onnettomia. Toinen teema on äidin ja pojan suhde ja kolmas vanheneminen.


Maria Kuusiluoma,  Jussi Lehtonen


Irina Arkadinaa eli äitiä esittää Kansallisteatterissa Maria Kuusiluoma, joka lataa itsekkyyden ja tunnekylmyyden näyttämölle sielunsa perimmäisistä sopukoista ja maanalaisista juurakoista asti. Kun raivo nousee Irinasta sitä huomaa vaistonvaraiseti nojautuvansa penkissä hieman taaksepäin, sillä niin vahvana hänen sappensa kiehuu. Tässä on nainen, jonka kanssa ei kannata asettua poikkiteloin. Vaan mitä on vahvuus ja voima? Naamioita nekin ja Kuusiluoman komean moniulotteista Irinaa kohtaan tuntee samanaikaisesti sekä sääliä että vastenmielisyyttä. Hänessä henkilöityy niin Lokin ulkoinen kuin sisäinenkin maisema. Epämääräinen venäläinen maaseutu, haaveet, elämän ilkeä nauru ihmisen pyrkimyksiä kohtaan ja etenevä riutuminen.


Ei ole helppoa olla Irinan kaltaisen naisen poika ja Miro Lopperin Konstantin Treplevin osana onkin palvoa äitiään kuin kiltti koiranpentu vastakaikua saamatta. Kaiken lisäksi Treplev on vielä herkkä sielu, jonka toiveena on tulla kirjailijaksi.  Irinan Tsehov on kirjoittanut näyttelijädiivaksi, jonka taiteellinen parasta ennen päivämäärä on mennyt umpeen ja hän elää menneisyytensä huippuhetkiä - todellisia tai kuviteltuja - muistellen sekä miesystäväänsä, kirjailija Trigoriniin (Jussi Lehtonen) tukeutuen.


Emmi Parviainen


Irinan veli, Vesa Vierikon Pjotr Sorin, on ytimekkäästi vanhus ja vetelee ovelasti naruista pyrkiessään saamaan sisarensa toimimaan toivomallaan tavalla. Sisaren ja veljen välissä on raha, jota toisella on paljon ja toisella ei ollenkaan. Aksa Korttilan Nina on itse raikkaus, viaton nuori tyttö, jonka päätä pakottavat niin rakkaus kuin halu näyttelijäksi. Maša (Emmi Parviainen) kulkee mustissaan, ryyppää ja suree elämäänsä, jota hän useimpina päivinä ei haluaisi edes elää. Parviaisen elämäntuska on vakuuttavaa ja hänen toisen näytöksen avaava laulunsa luo ravistavan tunnetilan, joka kestää koko toisen näytöksen ajan. Muutoinkin esitys on musiikillisesti loistokas ja musiikki etäännyttäa sen hienosti peritutusta Lokki-kuvastosta.


*

Pari vuotta sitten katsoin Joe Wrightin ohjaaman elokuvan Anna Karenina (2012), joka on kunnianhimoinen uustulkinta Tolstoin samannimisestä klassikosta. Se tuli Lokin kohdalla mieleeni, koska kumpikin teos on paitsi venäläisen klassikon modernisointi myös vahvasti esteettisen ja tyylitellyn alueelle rakentuva. Näillä kahdella on kuitenkin yksi ratkaiseva ero. Anna Karenina on lajissaan kaikkea muuta kuin onnistunut osin -vaikka ei pelkästään - sen vuoksi, että Annan (Keira Knightley) ja Vronskin (Aaron Taylor-Johnson) välillä ei kipinöi pätkääkään. Siinä missä Anna Kareninassa visuaaliset herkut ja esteettiset korostukset jäävät ulkokultaisiksi ja kompastuvat henkilöiden välisten kemioiden toimimattomuuteen ei vastaavasta ole pelkoa Anne Rautiaisen ohjauksessa.


Lähimmäksi toisiaan Anna Karenina ja Lokki tulevat juuri liikkeen osalta. Kummassakin teoksessa näyttelijöiden liike pysäytetään ikään kuin kesken, jolloin syntyy korostuneen patsasmainen vaikutelma. Lokissa tämä huipentuu kohtaukseen, jossa Nina muuttuu jäykkäjäseniseksi nukeksi. Lokissa on paljon myös tyyliteltyä catwalkia ja vogue-vaikutteita, jotka luovat näytelmään oman modernin tasonsa, joka on mielenkiintoisessa ristiriidassa näytelmän tekstin kanssa ja jossa aika ja sen työnteko ihmisessä liikkuvat vapaasti.


Kun edelliseen yhdistetään visuaalisesti taiten valaistut lavasteet heiluvine nuoratikkaineen on tuloksena lumoa ja hehkua, joka painottaa, korostaa ja luo säröjä. Valaistus tulkitsee näytelmän henkilöiden tunnelmia ja näyttää heidän sydämensä sykkeen ja palon. Lokki on vuosikymmenien myötä saattanut rähjääntyä, mutta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä se lentää uljaasti ja erinomaisen tyylikkäästi.




Kansallisteatteri: Lokki
Ohjaus ja sovitus: Anne Rautiainen
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Jenni Nikolajeff
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen

Rooleissa: Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Vesa Vierikko, Aksa Korttila, Taisto Reimaluoto, Pirjo Määttä, Emmi Parviainen, Jussi Lehtonen, Esa-Matti Long, Mika Piispa



Lipusta kiitos Kansallisteatterin, Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan yhteistyössä järjestämä Bloggariklubi


Kommentit

  1. Lokki on hyvä näytelmä.

    Minulle se kuka on kirjoittanut on aina sivuseikka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavaa. Itse en täysin pysty teosta tekijästään irroittamaan - useimmiten ainakaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän