Siirry pääsisältöön

Colson Whitehead: Balladi John Henrystä


Hirmuinen mieliteko. 

Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta.

Siis ennustan (olen siis olemassa).

Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys.

Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat. Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin.

Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna.

BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John Henrystä. Mustasta miehestä, joka rakensi rautatietunnelia ja voitti moukarillaan höyrykoneen, ja voiton saavutettuaan kaatui kuolleena maahan.

John Henryn legenda ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta kun etsin siitä tietoa kävi ilmi, että kyse on varsin isosta jutusta.  John Henrystä on tehty elokuvia ja animaatioita. Hän on esiintynyt henkilöhahmona tv-ohjelmissa ja jopa videopeleissä. John Henryn kohtalosta ovat laulaneet myös lukuisat muusikot, mm. Johnny Cash, Van Morrison, Harry Belafonte, Bruce Springsteen ja Jerry Lee Lewis. Kirjojakin hänestä on kirjoitettu jo ennen Whiteheadia. Vuonna 1931 julkaistiin Roark Bradfordin kirjoittama romaani John Henry, joka myöhemmin sovitettiin musikaaliksi.



BJH alkaa vastauksilla, joita ihmiset ovat lähettäneet tutkivan toimittajan lehdessä julkaisemaan tiedusteluun John Henryn elämänvaiheista. Yksi Whiteheadin romaanin peruspilareista koostuukin pyrkimyksistä löytää totuus John Henryn tarinasta. Tehtävä osoittautuu tietenkin mahdottomaksi, sillä ihmiset muistavat asioita eri tavalla, eikä heidän puheisiinsa ole luottamista. Lisäksi vuosien myötä John Henryn kohtalo on legendoitunut lukemattomilla tavoilla.

Näin kerätään folklorista materiaalia, kasataan sitä, lajitellaan, etsitään tehottomalla suurennuslasilla aaveen jalanjälkiä. Hän ei ollut osannut varautua kertomusten moninaisuuteen ja paljouteen. Ei, hän ei ollut lainkaan aavistanut seikkailunsa todellisia mittasuhteita.
Yksi ainoa mies vastassaan kokonainen ristiriitaisten todistajalausuntojen vuori.

Toimittajan pyrkimyksessä löytää totuus peilautuu John Henryn tilanne. Siinä missä jälkimmäinen kilpaili höyrykoneen kanssa, toimittaja taas taistelee ihmisten erinäisten tulkintojen ja muistikuvien viidakossa ja pyrkii siivilöimään niistä esiin totuuden John Henryn elämästä.


Whitehead ironisoi romaanissaan moninkertaisesti mustan miehen typistämisen yksinomaan myyttiset fyysiset voimat omaavaksi lihaskimpuksi. Esiin nousee myös kysymys siitä, kuka pystyisi puolueettomimmin lähestymään John Henryn legendaa. Valkoisille vaikuttaa olennaisinta olevan luoda John Henrystä eksotisoitua tarinaa, joka vastaa valkoisten "romantisoitua käsitystä neekereistä".  



Whitehead kuvaa valtavaa härdelliä John Henryn legendan ympärillä. Ajan hengen mukaisesti John Henryn kohtaloa käytetään hyväksi rakentamalla spektaakkelimaiset John Henry -päivät, joilla joka ikinen murunen John Henryn (oletetusta) persoonasta valjastetaan ostopotentiaaliksi kapitalismin reippaassa merchandise-hengessä. 

Ihan oma lukunsa ovat BJH:ssa ne lukuisat toimittajat, jotka kiertävät siipeilemässä tilaisuudesta toiseen ilmaisen ruoan ja juoman perässä kelpo hyeenalauman lailla.



Vaikka Whiteheadin romaani poukkoileekin välillä hieman yli äyräidensä on John Henry sen jatkuvasti läsnäoleva suola, joka pitää teosta koossa. Kirjallisesti BJH on Nickelin poikia kunnianhimoisempi ja rakenteellisesti kiinnostavampi. Yhtä lailla suuren yleisön kirja se tuskin on, mutta sen sijaan se on vakuuttava näyttö Whiteheadin taidoista luoda tärkeää ja kirjallisesti korkeatasoista kirjallisuutta.




Colson Whitehead: Balladi John Henrystä
634 sivua
John Henry Days (2001)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava (2002)

Kommentit

  1. Ihanaa! Että siis Colson Whiteheadilta on tullut uusi romaanisuomennos. Olen Nickelin poikien jälkeen ehdottomasti fani. Henkilökohtaisesti toivoisin, että kirjailijat pitäisivät aisoissa kunnianhimonsa kiinnostavien rakenteiden suhteen ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on jo Whiteheadin vanhempaa tuotantoa. Julkaistu alunperin 2001 ja suomennos tuli heti seuraavana vuonna. Oli tämä kirja mennyt multakin ihan ohi ja törmäsin siihen SPR:n kontissa ihan sattumalta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän