Siirry pääsisältöön

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta



On kirjoja, jotka ovat rakkautta ensi lauseesta. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on juuri tällainen kirja. Se alkaa näin:

Tämä ei ole kirja, joka tietää.

Tietämismantrojen maailmassa on suurta kirjoittaa sokraattisuskollinen lause. Niin pitäisi tehdä paljon useammin. Tai edes kysyä, kun väittää tietävänsä, että mistä tietää, että tietää.



Varjoja, usvaa herättää niin valtavasti ajatuksia, että olen jo etukäteen hengästynyt, kun pohdin, miten tätä kirjaa lähestyisin ja ennen kaikkea, miten tekisin sille parhaiten oikeutta. 


Sillä. 

Kyllä. 

Kyseessä on yksi tämän kirjasyksyn tärkeimmistä teoksista.



Yksinkertaisin tapa kuvata Viljasen kirjanpituista esseetä on todeta, että kirjassaan Viljanen pyrkii määrittelemään, mitä muunsukupuolisuus hänelle tarkoittaa. 

Muunsukupuolisuudesta ei voi puhua puhumatta sukupuolesta. Vai voiko? Voiko kerrostalosta puhua puhumatta talosta?

Sukupuoli on raivostuttava käsite. Olen vihannut sitä aktiivisesti viimeiset reilut parikymmentä vuotta eli aina siitä lähtien, kun yliopistolla osallistuin luentosarjaan, jossa käsiteltiin Judith Butlerin teosta Hankala sukupuoli (Gender Trouble).

Miten paljon tuskaa yksi käsite voikaan tuottaa ja miten vaikea siitä on päästä eroon. Olen käyttänyt lukuisia tunteja sellaisen maailman kuvittelemiseen, jossa sukupuolta ei olisi olemassa tai jossa siihen ei ainakaan liittyisi minkäänlaisia valta-aspekteja.


Miten puhua jostakin, josta puhumiseen ei ole kieltä? Muunsukupuolisuudelle on vähän sanoja. Se on, kuten Viljanen kirjoittaa "aavemaista, ontologisesti huojuvaa." Miten päästä käsiksi asiaan, joka on ikään kuin kielen ulkopuolella? 

Viljasen seuralaisina toimivat hänen teoksessaan mm. Hélène Cixous, säveltäjä Robert Ashley, muusikko Tricky ja queerfeministi Emilia Kokko.

Huomasit varmaan, että kirjoitin edellä olevien henkilöiden nimen eteen heidän ammattinsa tai muun selittävän ilmauksen, koska ajattelin, että he eivät välttämättä ole kaikille tuttuja. Cixous'n kohdalla en tehnyt niin, vaan luotin siihen, että hänet tunnetaan. Näin tehdessäni myös luokittelin ja typistin. En voinut välttää sitä, koska kieli toimii niin, että määreillä ja tietämisellä on junttaava funktio. 

Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimiä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää.


Käsittämisen vaatimus elää vahvana kulttuurissamme. Itse olen törmännyt siihen erityisen usein runouden kohdalla. Pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että runoja ei lueta, koska niiden käsittämättömyys herättää liikaa vaikeita tunteita, joille niillekään on hankala antaa nimeä. 

Taustauskomuksena on, että jos jokin voidaan nimetä, se on oikeampaa - ikään kuin enemmän olemassa. Tuntuu turvallisemmalta olla kohtaamatta sitä, mikä on "varjoja, usvaa".



Viljasen teos on hyvin henkilökohtainen. Jopa niin, että minua pelottaa hänen puolestaan. Pelottaa, että joku hyökkää hänen kimppuunsa ja käyttää Viljasen kirjoittamaa häntä vastaan loukatakseen.



Teoksen rakenne on erityisen komea. Kuljetaan ovista ja liikutaan huoneissa. Välissä on käytäviä, jotka johdattavat toisesta tilasta toiseen. Käytävät koostuvat proosarunomaisista teksteistä, jotka eivät selity millään yhdellä tietyllä tavalla. 

Käytävät ovat täynnä mahdollisuuksia. Niiden avaruus kietoutuu ympärille.




Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa - essee sukupuolesta

141 sivua

Poesia (2020)

Kansi: Tiina Lehikoinen
 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän