sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Maiju Pohjola: Lautuma


Näissä runoissa on saappaassa reikä. Niissä Nokian mustissa pitkävartisissa.



Ristiriita syntyy heti Maiju Pohjolan esikoiskokoelman Lautuma kannen myötä.

Kansi herättää eloon talon jossakin syrjäisellä maaseudulla. Repsottaa. On vaarassa sortua ja vajota osaksi maisemaa. On marraskuu päivästä toiseen. Aina vaan. Ja sataa. Aina vaan. Harmaus mustuutta pimeämpää. Aina vaan.

Toisaalla dekkarissa kuvattu kirkas huone ja metallisella pöydällä ruumis, jonka kuolinhetkeä patologi arvioi lautumia tarkastelemalla. Miehen ruumis. Ehdottomasti ja sikäli kyllä oudosti, että nuoren murhatun naisen ruumis myy paremmin. Jostain nyt kumminkin tuli tämä kuollut mies, ruskeatukkainen, terävänenäinen.

Mies ei ole se sama mies, joka Lautumassa on jäänyt kokemansa vangiksi. Jälkimmäinen sotii yhä. Kun hän muistelee, talon seinä lakkaa olemasta ja rintama astuu huoneeseen.


lentokoneet heräävät

uudestaan ja uudestaan

eikä kukaan kuule

ujellusta kuinka


kammarin seinä on

lakannut olemasta


Lautumassa on kyse sukupolvivankeudesta. Siitä, miten koetut traumat siirtyvät jälkipolville ja siitä, miten se synnyttää tyhjyyttä ja saa huutamaan ääneen tai äänettömästi: nähkää minut. Katsokaa minut olemassaolevaksi. Tunnustakaa minut kuuntelemalla. Repikää näkymättömyysviitta minun päältäni. Antakaa minun saappaaseeni paikka.


samea halu olla          jollekin            kirkas



On loputtoman kiinnostavaa, miten aivan erilaiset kontekstit voivat herätä eloon kirjallista teosta lukiessa. Lautumaa lukiessani päässäni alkavat soida Dingo, Tavaramarkkinat ja Hector. Se, että näin tapahtuu juurruttaa Pohjolan runot minuun entistä syvemmälle.

Kokoelman ensimmäisessä runossa Pohjola kirjoittaa


joskus salaa kuitenkin vilkaisit

ja kummasti ne ihmisiltä näyttivät


Täkyverbi on vilkaista, joka johtaa Levottoman tuhkimon pöytään. "Salaa vilkaiset itseäsi peiliin". Tämä on kuitenkin vasta pintataso ja todellinen yhteys Pohjolan runojen teemaan löytyy Levottoman tuhkimon sanoista "toivot että joku huomaisi sinutkin". Sitä Lautuman runominäkin toivoo, sitä huomiota hän odottaa ja etsii ja sitä vaille hän on jäänyt jo pitkään.



Isä, näkisitkö itsesi

näkisitkö minut


Suomalaisessa kulttuurissa lehmät ovat (olleet) enemmän kuin lehmiä. Enemmän kuin eläimiä, joista saadaan maitoa ja lihaa. Lehmien kylkiin on monet surut itketty ja kun ne on viety talosta pois on itketty toisenlaiset itkut.  Lehmät nuo uskolliset. Lehmät nuo todistajat.


kun lehmät vietiin          isä kiikkui navetan katossa


Ja samassa runossa myöhemmin "hän tarjosi salaa leijonapastillin". 


Tavaramarkkinoiden Keväässä tarjotaan salmiakkia ja vaikka temaattista yhteyttä sen ja Lautuman välillä ei olekaan pelkkä karamellin tarjoaminen riittää viemään minut menneisyyteen. Putoan. Humpsahdan. Elän uudestaan aikaa, jolloin Kevät soi radiossa ja läheisen ihmiseni asiat ovat todella huonosti. Hänen, joka tarjosi "vain salmiakkia". Hänen, jonka vuoksi "minä panin peliin koko elämän".

Tulee yleinen surullisuus ja tulee enkeleitä tekevä lumi. Niin kuin tarjotaan leijonapastillia, tarjotaan Hectorin biisissä papille kahvia. Taas. On kylmä ja ikkunanraoista puhaltaa tuuli. Lumi kinostuu nurkkiin.


Tässä on nyt hyvin suomalainen mielenmaisema. Lautuma ei olekaan pelkästään yksilökokemus, vaan suuren joukon suomalaisia jakama ahdinko. Sen riveiltä voi löytää itsensä tai jos ei itseään niin ainakin jonkun omasta suvustaan.


Ränsistyy. Ajan kyltymätön hammas.


Yllättävien kohtaamisten polaroidit kuin eri sukupolviin kuuluvien kohtaamiskipu


kun painan rauhan ja rakkauden

suonesta sisään


Ja se reikäinen kumisaapas. Kenties tulee vielä päivä, jolloin sen voi paikata. Me jäämme toivoon.



Maiju Pohjola: Lautuma

75 sivua

Aviador (2020)

Kannen kuva: Vesa Hovi

Kansi: Satu Ketola




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti