sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Durian Sukegawa: Tokuen resepti


Olemme syntyneet katselemaan ja kuuntelemaan tätä maailmaa. Se ei muuta kaipaa.

Japanilainen Durian Sukegawa on paitsi kirjailija, myös muusikko ja klovni. Erityisesti viimeksi mainittu ammatti on hänen romaaninsa Tokuen resepti kannalta erityisen olennaisen tuntuinen. Sukegawan romaani on yhtäaikaa traaginen ja lempeä. Sen perusluonne on vahvasti humaani ja elämää kunnioittava. Kuten klovnin hahmo, se paljastaa myös pinnanalaisen.

Eva Monchecourtin suunnittelema kansi hivelee silmää. Se on kuin romaanissa tärkeässä roolissa olevat dorayaki-leivonnaiset, joiden kuoren alta löytyy makuhermoja kutkuttavaa paputahnaa.   

Kannessa on kuvattu romaanin tärkeimmät henkilöt. Mies kuvan keskellä on Sentarō, joka uurastaa dorayakien parissa sovittaakseen vanhat velkansa. Nainen kannen oikeassa laidassa on Tokue, joka 14-vuotiaana sairastui Hansenin tautiin eli lepraan ja joutui viettämään seuraavat vuosikymmenet täydellisessä eristyksessä. Kannen alareunassa oleva tyttö on teini-ikäinen Wakana, joka kantaa mukanaan lintuhäkkiä, jonka sisällä asustelee Marvy.


Tokuen resepti on true crime -romaani, mutta se ei ole sitä siinä mielessä kuin mitä true crimella yleensä tarkoitetaan. Romaanin pohjalla ovat todelliset Hansenin tautiin liittyvät tapahtumat Japanissa. Kuten romaanin Tokue, eristettiin tautia sairastavat Japanissa vuosikymmeniksi sanatorioihin ilman mahdollisuutta päästä ulkomaailmaan senkään jälkeen, kun sairaus oli jo parantunut. 

Hansenin tautiin liittyvä eristämislainsäädäntö kumottiin Japanissa vasta vuonna 1996. Kyseessä on järkyttävän määrän inhimillistä kärsimystä tuottanut ihmisoikeusrikkomus, johon edellä viittasin termillä true crime.

Ihmisiä ei eristetty pelkästään yhteiskunnasta, vaan myös heidän perheestään ja sukulaisistaan. Samoin kuin Tokuen kohdalla stigmatisointi ei päättynyt edes eristämiskäytäntöjen purkuun. Monilla taudista kärsineillä oli ulkoisia merkkejä sairastumisesta, jonka seurauksena heitä halveksittiin ja vältettiin edelleen. Usein edes oma perhe (jos sukulaisia ylipäätään oli enää hengissä) ei vuosikymmentenkään jälkeen halunnut olla missään tekemisissä taudin sairastaneen kanssa.


Sukegawa vihkii lukijan Tokuen elämän salaisuuksiin pikkuhiljaa. Aluksi romaani vaikuttaa lähes viattomalta tarinalta dorayakien ja paputahnan valmistuksesta sekä kirsikkapuista, mutta kasvaa kertomukseksi erilaisuuden aiheuttamasta stigmasta ja näkemyksistä elämän tarkoituksesta. 

Tokue on eristysoloissa kehittänyt viidenkymmenen vuoden kuluessa paputahnareseptin, joka tekee dorayaki-leivonnaisista erityisen herkullisia. Kyse on tarkoista mittasuhteista, kärsivällisyydestä ja papujen kuuntelemisesta. Hän opastaa Sentarōa reseptinsä saloihin, mutta hyvällä tarkoituksella on moninaiset seuraukset.

Sukegawan romaanin sydämessä on paitsi japanilainen ruokakulttuuri myös ystävyys ja ystävien välinen lojaliteetti. Se on oodi sinnikkyydelle ja korostaa, että olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä ihmisen ei tule antaa periksi. 

Elämäntarkoitukseen taipuvaisten pohdintojen liepeillä leijuu coelhomaisia laahuksia, mutta lukijan onneksi Sukegawa onnistuu välttämään kaupallisen kiiltokuvafilosofian. 

Korona-aika tuo Tokuen reseptin lukemiseen ihan erityisen särmän ja tarjoaa suhteellisuudentajua myös niille, joille 10 päivän karanteeni vaikuttaa olevan maailmanloppu. Yhtymäkohtia tämän hetken pandemiatilanteeseen löytyy myös siitä, miten koronatartunnan saaneita saatetaan syyllistää ja stigmatisoida. 

Tokuen resepti on tarina, josta maailman pitää saada tietää.




Durian Sukegawa: Tokuen resepti

196 sivua

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Sammakko (2020)




3 kommenttia:

  1. En ole lukenut kirjaa, mutta olen nähnyt siihen perustuvan elokuvan Kirsikkapuiden alla. Se on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyypä pitää mielessä, jos sattuu tuo elokuva tulemaan vastaan. Kiinnostaisi kyllä nähdä, miten tämä kirja on toteutettu elokuvaksi.

      Poista
  2. pohdintojen liepeillä leijuu coelhomaisia laahuksia

    On niin hienosti sanottu että hattua pitää nostaa, tällaisen verbaalikon sielua hivelee moiset lauseet, täydelllistä.

    Eikös nuo kannen punaiset viittaa kirsikkapuihin, tuli heti mieleen, itä ja punaisia kukkia puissa=kirsikkapuu;) ?

    Suomessahan on ollut vastaava paikka eli Seili, sinne saareenhan vietiin sairaita ja pois päsyä ei ollut, en tunne tarinaa ihan niin hyvin, tuli mieleen.

    Vaikuttaa luettavalta kirjalta, kiitos arvioinnista.

    VastaaPoista