"Do I contradict myself? Very well then I contradict myself."
Tämä Silvia Hosseinin käyttämä sitaatti on peräisin Walt Whitmanilta. Otin sen heti tähän alkuun. Varmuuden vuoksi. Puolustellakseni itseäni.
*
Silvia Hosseinin edellisen esseekokoelman Pölyn ylistys (Savukeidas) aloitin esseestä Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Tie, totuus, kuoleman esseestä Miesten tarinoita.
Miten se essee, josta kokoelman lukemisen aloittaa vaikuttaa teoksen vastaanottoon? Tähän kysymykseen en tietenkään voi saada vastausta, koska vertailevaa esseekokoelman lukemisen aloitustapaa ei ole mahdollista toteuttaa.
Aloitusesseen valinnalla oli kohdallani joka tapauksessa ratkaiseva merkitys, sillä Tie, totuus ja kuoleman esseistä juuri Miesten tarinoita herätti minussa eniten ajatuksia, joista en ole malttanut olla kertomatta alla.
Miksi pitäisikään malttaa? Eihän tämä teksti ole arvio, vaan kuvaus ja enimmäkseen sivupolku Hosseinin esseiden parissa viettämistäni hetkistä.
Hosseinin kirjoitustavan kiinnostavimpia ja minua henkilökohtaisesti älyllisesti hyväilempiä hommia on se, että hän törmäyttää toisiinsa asioista / ihmisiä / näkökantoja, jotka eivät yleensä kohtaa. Syntyy uutta ja laajentavaa. Ihailen hänen tapaansa lukea kirjoja näkökulmista, joista niitä ei yleensä tarkastella.
Se on ihanaa.
Se on vapauttavaa.
Se on teosystävällistä. Se luo uuden tien teoksen luokse.
Hosseini kirjoittaa, että feminismissä piilee vaara, joka kapeuttaa teosten (ja taiteen laajemmin) vastaanottoa. Tämä on vaikea kohta ja siksi on syytä pysähtyä hetkeksi tien varrella olevaan kuppilaan ja juoda kuppi pohjaanpalanutta mustaa kahvia ja antaa munkkirasvan valua pitkin suupieliä. Samalla voin kaivaa repustani (en siis Louis Vuittonin käsilaukustani) Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty.
Silfverberg kysyy, voiko taideteos olla hyvä, jos se on feministisessä mielessä kyseenalainen. Tähän kysymykseen on vastattava myös Hosseinin Miesten tarinoiden Jack Kerouacin Matkalla-teoksen analyysiä lukiessa.
Tämä vastaamispyrkimys on tie, jolla en voi lakata kulkemasta, vaikka tiedän, että totuutta ei ole, ei tule. Pieni kuolema sen sijaan on tarjolla aina, kun tähän kysymykseen juutun.
Koen vaikeimmaksi kirjoittaa kirjoista, jotka feministisestä näkökulmasta ovat monien feministien mielestä tärkeitä, mutta joiden kirjallinen panos on - sanottakoon nyt vaikka - ohut. Tässä yhteydessä joudun aina käymään keskustelua sen kanssa, mitä ovat ne (arvottavat) tekijät, joille pohjaan näkemykseni kirjallisen teoksen hyvyydestä ja tätä pohdintaa seuraavan jatkokysymyksen: miten kirjallisuuden laatukriteerit ovat syntyneet?
Olemme pääsemättömissä siitä, etteivätkö miesten kirjoittamat kirjat olisi aikojen kuluessa määrittäneet kirjallisuuden laatukriteerejä.
Kirjallisuuden historia, kanonisointi ja vastaavat jutut. Virginian huone ja rahat.
Totuus: Feministisestä näkökulmasta ansiokas teos ei välttämättä ole kummoistakaan kirjallisuutta.
Totuus: Feministiset teoket ovat tärkeää kirjallisuutta.
Esimerkki: naiskirjailija kirjoittaa teoksen, jossa kuvaa synnytyskokemuksiaan. Kirjaa kehutaan siitä, että vihdoinkin kuvataan synnytyskokemuksia. Eli: kirja on hyvä.
Paitsi: kirja on kirja synnytyskokemuksista, joka ei vielä kerro mitään sen kirjallisesta laadusta.
Se saattaa olla hyvä.
Se saattaa olla olematta hyvä.
Aihe ja kirjallisuuden laatu eivät automaattisesti korreloi.
Hosseini ottaa tarkasteluun mukaan nykyajalle tyypillisen, samaistumisen kautta tapahtuvan lukutavan. Hän lainaa Maaria Ylikangasta, joka on kirjoittanut tavasta lähestyä fiktiota kohteena, josta lukija pyrkii löytämään "itsensä, aikansa tai omat ongelmansa." Esseessä Kuka minä olen? Hosseini kirjoittaa:
autofiktiona markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.
Tämän sitaatin paikkansapitävyyden voi kuka tahansa todistaa viettämällä hetken Instagramissa.
Miksi fiktio ei saisi olla "vaan" fiktiota? Miksi sillä pitäisi olla jotakin erityisiä tehtäviä? Miksi sen pitäisi olla minkään, mukaan lukien, feminismin palveluksessa? Miksi fiktiota monen mielestä pidetään parempana, jos se sisältää yhteiskuntakritiikkiä?
Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä samaistuminen varsinaisesti tarkoittaa. Ymmärrän sen teoreettisessa mielessä, mutta en käytännössä. Jos minulta kysytään kirjoista, joiden henkilöihin olen samaistunut seuraa pitkä hiljaisuus, kunnes hädissäni muistan, että voin vastata Sheila Hetin romaanin How should a person be?, jossa on kertoja, joka ihmettelee itseään ja maailmaa tavalla, joka tulee kivuliaan lähelle.
Usein olen vastannut kysymykseen samaistumisesta toteamalla, että en samaistu kirjan henkilöihin, vaan teoksen sisäistekijään. Tässä kuviossa on vielä selviteltävää, enkä toistaiseksi osaa sitä kovin hyvin kuvata.
Essee Kuka minä olen? edustaa Hosseinin kirjan delillomaisinta osuutta ja kirjallisen vastaanottohuoneeni maalipinnat alkavat kuplia. Kohta syttyy.
Kuka minä olen? sisältää 140 huomiota / väitettä ja alaviitteet numeroituna asteikolla 28-54 kuitenkin niin, että itse tekstissä ensimmäinen alaviiteviittaus on numeroon 30. En tiedä, mikä on tämän epäjohdonmukaisuuden tarkoitus. Ehkä sitä kuuluu ihmetellä.
Ihmettelen.
Olen ihmetellyt.
Mainitun esseen pointissa 82 Hosseini toteaa
pidän Sally Rooneyn romaaneja ohuina, koska pidän Sally Rooneyn ajattelua ohuena, sanan merkityksessä pinnallinen
Ei liene kovin mahdollista, että ohuen ajattelun kirjailija kirjoittaisi kirjallisesti haastavia ja kovatasoisia teoksia.
[delete]
Olen alkanut kirjoittaa harvemmin suomalaisten kirjailijoiden teoksista.
[delete]
* * *
Kristilliseen kolminaisuusoppiin peilautuva Tie, totuus ja kuolema asettuu sisältämiensä esseiden suhteen hyvin eri kohtiin asteikkoa, mitä tulee niiden henkilökohtaisuuteen.
Arabikulttuurin historiaa ja sen vaikutuksia länsimaalaiselle kulttuurille tarkasteleva Etsivä löytää, on faktapainotteinen essee, jonka tiedolliset aspektit on siivilöity osaksi Hosseinin kokemuksia Sisilian matkasta. Esseessä Iranilaisia kirjeitä yleinen ja yksityinen kietoutuvat yhteen, kun Hosseini kirjoittaa rakastetulleen kirjeitä Iranista.
Herää kysymys: Missä tarkoituksessa kirjeet on kirjoitettu?
*
Tyhjyys ei ole tyhjyyttä. Puuttuva on eniten läsnä.
Menetyksen ammattilaiset kutoo yhteen Hosseinin henkilökohtaiset menetykset. Avioeron ja hänen pikkuveljensä kuoleman tarkastelukehyksenään Leonard Cohenin Hydran saari sekä kreikkalaisen Kafaviksen runous.
Henkilökohtaisuusasteikon kuumimpaan päähän sijoittuu teoksen päättävä essee Aurinkokuningatar, joka kertoo Hosseinin perseen räjähtämisestä, leikkaushoidoista ja niistä haasteita, joita perianaaliabsessi jokapäiväiselle elämälle asettaa.
Selviytymistarinat uupumuksen selättämisestä ovat sosiaalisessa mediassa muotia, mutta psykoosi taipuu huonosti tsemppikertomuksiksi. Kuppa on liian likainen tauti Instagramiin, toisin kuin rintasyöpä.
Myönnän, en ole koskaan aiemmin tainnut lukea mitään yhtä intiimiä kuin Aurinkokuningatar. Kulttuurissa, jossa vain tietyistä sairauksista on soveliasta puhua on suorastaan revolutsioonista tabunkaatoa kertoa lukijalle omista perse- ja paskaongelmista.
Hosseini zoomaa esseessään myös kohti Ludviq XIV:n persereikää. Herra Aurinkokuningas kun kärsi samasta vaivasta kuin Hosseini. Essee laajenee tarkastelemaan ludviginajan puutteellista hygieniaa ja sisältää siinä määrin haisevia osuuksia, että ruokapöytälukemiseksi sitä ei voi useimmille suositella.
*
Minulle esseiden keskeisin arvo on niiden kyky haastaa ajatteluani ja saada minut näkemään asioita näkökulmista, joita en ole aiemmin tullut ajatelleeksi. On toki lutuisaa, kun joku toinen vahvistaa omaa ajattelutapaa, mutta näin toimivat esseet ovat pikaruokaa, jonka jälkeen uusi nälkä kolkuttelee jo kulman takana.
Tie, totuus ja kuolema pitää lukijansa älyllisesti skarppina. Hosseinin esseiden kohdalla niiden lukeminen on vasta alku. Jos nautintoa haluaa, kannattaa käydä niiden kanssa keskusteluun silläkin uhalla, että saattaa joutua myös epämieluisiin tilanteisiin.
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
238 sivua
Gummerus (2021)
Kommentit
Lähetä kommentti