Marjo Niemi: Kuuleminen

 

"Olen niin poloinen, olen suurempi kuin kukaan."

Arvaatko yhtään kuka sanoo noin?

Menin sitten ottamaan tähän alkuun just tuon sitaatin, vaikka niin monia muita olis ollu tarjolla ja tuo on sillä tapaa vähän huono, että se viittaa asioihin, jotka eivät ole Kuulemisen kokonaisuuden kannalta ehkä kaikkein olennaisimpia. Vaikka mistä sitä loppujen lopuksi tietää? 

Mistä sitä tietää mitään. Sehän se tässä vähän ongelma onkin.

Paljastan nyt siltä varalta, että asia jäi mietityttämään, että omasta poloisuudestaan ja muita suuremmuudestaan puhuu miestaitelijanero palatessaan harharetkiltään kotiin Muusansa luokse. 

 

(Tää on kaikki sen yhden ithacalaisen laivamatkailijan syytä. Ilman sitä miesten seikkailuperinne olisi ihan eri kuosissa)

Vain munkkirinkilä on rakennettu elämään tyhjyyden ympärillä.

 

Ja miehet, he eivät ole munkkirinkilöitä.

*

Marjo Niemen Kuuleminen sisältää kahdeksan eri kirjettä. Näitä ns. kuulemiskirjeitä (niinkin niitä voitaneen katsoa, ks. alempana kuulemisen määritelmä) kirjoittelee Titta Kansa (myöh. Kansas). 

Määritellään kuuleminen ja todetaan jo ennen sen määrittelyä, että seuraava sitaatti olisi sopinut tämän tekstin alkuun paljon paremmin kuin se sitaatti, joka tuossa alussa on. Haluan nyt vaan itsepintaisesti pitää tuon kyseisen alkusitaatin, että (omasta mielestään) nerot miehet on äkkiä käsitelty loppuun, eikä heihin tarvitse enää palata.  

Ja se sitaatti:

"Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

*

Titan tietynlainen rajattomuus ja itsensä kyseenalaistamattomuus, jotka kirje kirjeeltä pääsevät vahvemmin valloilleen tuovat mieleen sen yhden korsolaisen Räkkäri-marketin kassan eli Kulhon Taren. Titta ja Tare ovat naisia, jotka eivät häpeile olemassaoloaan. He ovat ihastuttavan kohtuuttomia ja yleisesti hyväksytystä piittaamattomia. Henkisesti he ovat norsuja ja vähän koko maailma on heidän posliinikauppansa. 

Jaahas! Tuokaapas sitä rikkalapiota ja sassiin.

(Jokin nyt hiertää Titan vertaamisessa Tareen, mutta alkaa ne kummiskin molemmat T:llä. Joskus voi olla ihan hyvä jättää tekstiin tällasia hiertäviä kohtia niin voi myöhemmin sit yrittää selvittää, miks ne hiertää.)

Titalle on tapahtunut jotain siinä määrin ikävää, että hän on päättänyt asettua vaatekaappiin pitämään omaa vetäytymisretriittiään ja sieltä käsin hänen kirjeensä lähtevät matkaan niin rakastetulle, igumeenille kuin randomisti valitulle tyypillekin ja näiden lisäksi vielä muutamalle muulle.

Titasta voisi todeta, kuten hän itse toteaa kauhutarinoilla tyttärensä kasvattaneesta isästään:

"Sinussa on sille päälle sattuessasi vastustamatonta, äkkiväärää iloa ja liikettä."

Rempseän Titan sisällä asuu toinen Titta eli titta på mig -Titta, jonka kirjeissä lepattaa nurkkapöydän tuhkimon toivomus siitä, että joku huomaisi hänetkin. Mistään marttyyrimeiningistä ei kuitenkaan ole kysymys, pois se Titasta.

[Tässä nyt taitaa olla menossa tai tulossa tai paikalla joku oma projektio, mutta sillehän en mahda mitään ja ei ole kyseessä mikään piinallisen henkilökohtainen asia kummiskaan, sillä kaikkihan me halutaan, että joku huomaisi meidät. Tai jos vähän kohtuullistetaan, niin ainakin suurin osa.] 

[k]yllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu

Kuulemisesta on niin paljon sanottavaa, että on vaikea päättää mitä sanoisi, kun kaikkea ei kuitenkaan voi sanoa ääneen tässä tekstissä, vaan suurta osaa on hellittävä vaan omassa pienessä mielessä. Sellasta kans mietin, että mitenköhän kävisi, jos sanois sille, jota yleensä sanoo rakastavansa eli rakastetulle, että rakastaakin enemmän Kuulemista. 

Voisko se olla hyvä juttu? Vai olisko vastassa ymmärtämättömyyden muuri (se se onkin sellanen muuri, josta ei myydä palasia turisteille).

Kuulemisen eli aiemmin mainittujen kirjeiden välissä kulkee toista tekstiä, joka ottaa kantaa siihen varsinaiseen tarinaan tai ei ehkä ota, mutta asettuu joka tapauksessa sen viereen ja joskus myös sitä vastaan tai miten sen nyt kukakin kokee. 

Vähän siis niin kuin se varsinainen tarina - ne kirjeet - olisi värityskirja ja ne sivussa kulkevat hommat olisi puuvärikyniä. Vai voisko ne sittenkin olla tusseja?

(Ai niin sitaatit. Laitan pari tonne ylemmäs, sen munkkirinkilän ja elämänhuumeen ja alemmas sen latojutun).

Kolmas kirje on nimeltään Laumasuoja ja sen välissä kulkee sitaatteja Rumilta. Siis siltä 1200-luvulta eläneeltä runoilijalta, jonka sanoja on putkahdellut viime vuosina esiin monissa paikoissa. Taitaa niitä olla ollut myös naistenlehdissä, vaikka tästä en kyllä ole ihan varma, koska käyn harvoin kampaajalla, joka on lokaatio, jossa naistenlehtiä luetaan.

Rumi on kirjoittanut hienoja sanoja rakkaudesta, kaipauksesta, elämän elämisen hankaluudesta jne. Kun hänen sanansa kohtaavat Niemen tekstin tapahtuu jotakin.

Tapahtuu se, että Rumin säkeet coelhosoituvat. Niiden viisaus pinnallistuu ja alkaa näyttää keinotekoiselta. Jos minulla olisi seinätauluina Rumin sanoja niin tässä kohtaa ottaisin taulut seinältä pois ja yrittäisin piilotella häpeääni.

Toinen kerrassaan mahtava ns. väliteksti kertoo pikatreffitapahtumasta ja se on sijoitettu igumeenille kirjoitetun kirjeen väliin. Kun kaksi täysin eri maastoista ponnistavaa tekstiä kohtaavat toisensa tuottavat ne pikatreffeille tyypillisen tilanteen, jossa kaksi vierasta kohtaa parin minuutin ajan. Hankala tilanne igumeenin kannalta, mutta onneksi hän on tottunut monenlaisiin tilanteisiin ja yhteydenottoihin, joten myöskään Titan kirje ei suista häntä raiteiltaan.

Onko Titalla joku dissosiaatiohäiriö? Saako tällaista asiaa näin suoraan kysyä?

Titan fanittamia ihmisiä on taiteilija Alpo Jaakola, jonka vaimo Marjo rakasti miestään niin että hänen miehensä rakastamisen tavastaan meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Toinen Titassa ihailua ja kunnioitusta herättävä henkilö on performanssitaiteilija Marina Abramovic, josta olen itsekin intoillut.

Tekee mieli laittaa tähän väliin muutama lause Abramovicin taiteilijan elämää käsittelevästä manifestista (An Artist's Life Manifesto).  En tiedä, sopiiko ne nyt tähän kovin hyvin, mutta laitan silti.

Laitan kolme, koska kaksi ei tuntuisi hyvältä. Yleensäkin kaikkia tällasia esimerkkejä tai juttuja pitää aina olla pariton määrä. Mistä sekin sitten johtuu? Ja mitä mahdollisesti tarkoittaa?

An artist should not make himself into an idol ...

An artist must make time for the long periods of solitude 

An artist should not compromise for himself or in regards to the art market *

Titan psyyken käsittely jäi nyt Jaakolan ja Abramovicin alle. Olisi huonompaankin paikkaan saattanut jäädä, ei sillä.

Se, mikä Kuulemisessa jää vaivaamaan mieltäni on lato ja jos ja kun luen Kuulemisen joskus myöhemmin uuudestaan aion lukea sen ladon näkökulmasta. 

Kuuleminen sisältää kohdan, joka saa minut epävarmaksi. Kuka on ladossa / kuka kenet latoon työntää?

Ja sitten on tämä:

Talot ovat vain naamioituneita latoja.

   

Talo ihmisen metaforana goes naamioitunut lato ihmisen metaforana. 

Minä näen ladon harmaana rakennelmana, joka on nököttänyt maisemassa vuosia itsensä ja säiden armoilla. Lautojen välissä on rakoja, joista tuuli puhaltelee ja sen vuoksi lato ei tarjoa ihmiselle kovin kummoista suojaa, jos on talvi tai muuten kylmä ilma. Kesällä tilanne on toinen ja kesällä abrakadabra latoon ilmestyy heiniä, jotka kutittavat, jos niissä makoilee.

Ja jos ladoista puhutaan mukaan tunkee myös Don DeLillon Valkoisen kohinan (White Noise) lato, 
"joka oli kerran ihan tavallinen lato. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat kuvanneet kyseisen ladon, ei se enää ole lato, vaan THE lato." **

Olisi ehkä liioiteltua väittää, että Kuulemisen pääteema on ihmisen latoisuus ja siksi en niin teekään. Se ei silti tarkoita, että ladon voisi unohtaa olkia kohauttamalla (olki: viljan suora korsi).

Kuuleminen puhuttelee minua jumalallisen paljon. Se on kirjoitettu emäshapolla, jonka sekoitussuhteet Marjo Niemi hallitsee täydellisesti. Ihan kuin olisin vastasyntynyt, jota Niemi ruokkii Kuulemisella. 

Dägä-dägä.

 

Marjo Niemi: Kuuleminen

224 sivua

Teos (2021)

* Marina Abramovic: An Artist's Life Manifesto, lainattu teoksessa Marina Abramovic: Walk through Walls (2017/2016)

** lainaus bloggauksestani, joka käsittelee Don Delillon Valkoista kohinaa