Siirry pääsisältöön

Nelli Ruotsalainen & Hanna Tyrväinen: Jälkivuoto


Kaikki eivät ole Walesin prinsessa Catherineja, jotka pari tuntia synnytyksen jälkeen poseeraavat valokuvaajille ihan muina prinsessoina.

Alatiesynnyttikö Catherine? Onko hänellä kuvassa verkkoalushousut?


Nelli Ruotsalaisen ja Hanna Tyrväisen Jälkivuoto on omistettu ”poikkeusaikana odottaneille”. Poikkeus viittaa koronaan, joka tuo odottamiseen mukaan omat kiemuransa ja huolen tartunnasta.

Jälkivuodon fyysinen muoto on vaikuttava. 

Se on puettu ihanaan violettiin. 

Se on painettu hvyälle paksulle paperille, mikä tänä päivänä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys.

*


En ole ennen tätä kokoelmaa lukenut kirjallisuudessa jälkivuodosta. Ehkä siitä joku maininta on ollut, mutta ei ainakaan niin, että se olisi teoksen pääjuttuja. Ajattelen, että vähitellen naisen keho ja sen systeemit tulevat kirjoitetuksi. Aineistoa riittää vielä. Vaihdevuosiin liittyvistä kehollisista muutoksista esim. on kirjoitettu huomattavan vähän sen enempää fiktiota kuin runouttakaan.



 

Jälkivuodon tärkeyksiin kuuluu, että se kartoittaa vähän kartoitettua. Se tekee sen intiimisti ja rohkeasti. Sanoilla ja kuvilla, niiden välisellä kommunikaatiolla. 

Kutsuu runominän maailmaan, jossa


”sohvalla on maitoa on verta on

niiden erittäjä”


Kun vauva on pieni on pelko. Pelko siitä, mitä kaikkea vauvalle voisi tapahtua. Satuttavan tunnistettavaa. Itse pelkäsin oman vauvani (jollakin ihmeellisellä järjenvastaisella tavalla) putoavan kuumalle paistinpannulle.


Maailma, johon synnytyksen jälkeen uppoaa melkein hukkuu. Maailma, josta nousee äitinä


"äiti
on ottanut escitalopramia
omaa aikaa
lasin viiniä
vastaan suuseksiä

uuden nimen: äiti
lapsi ei sano sitä
vielä äiti
ei itsekään usko siihen"


Neuvolan neuvot ”nuku aina kun vauvakin nukkuu”. Lääkärin neuvot unettomuuteen ”liikunta ja raitis ilma.” Mutta kun niin paljon nesteitä, että kaikki ilma on raittiin sijasta kännissä juovuksissa aivan päissään.


Teoksen kuvat ovat osin hämmentäviä. Erityisesti sen tyyppiset kukkakuvat kuin teoksen kannessa, jotka minulle tuovat ensimmäisenä mieleen äitienpäivälahjakirjat ja vastaavat, jotka ovat täynnä lattean lohdullisia ”viisauksia”. 

Jälkivuodossa niiden tarkoitus on toinen. Olla vastinpinta, jota sanat haastavat. Ehkä myös viitteellisesti okeeffeläinen muistutus naisen kukkavoimasta.

Läikiksi avautuneet kukat, lukijan musteläikkätestit. Vauvankakkaa vai kultamaalia?



En pääse Jälkivuodosta irti. Työnnän nenäni sen sivujen väliin, haistelen. 
Selaan sitä yhä uudestaan, luen ja katselen eri suunnista. 
Kerrostan yhteen sivuja teoksen eri kohdista. 
Nousee lisää nousee yhä enemmän. 
Syntyy.
Putoamista vauvavuosiin.


Synnytys on jatkumoon liittymistä ja ainutkertaisen henkilökohtaista. Sukupolvet ylittävä äitiketju.

Synnytys on armoille asettautumisen tila.



Jälkivuodon lukeminen on synnytystä sekin. Vauvan sijaan syntyy kirjain- ja kuvakehoja, matkustusta.

Päällekkäin, limittäin. 

Nesteiden tihku, nesteiden vyöry.


Tuplasti valkoista mustetta, sanoisi Hélène C.




Nelli Ruotsalainen & Hanna Tyrväinen: Jälkivuoto

111 sivua, joista osa kuvia

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän