Siirry pääsisältöön

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-In


Take my hand.

Kävellään tätä tietä.

Tätä islantilaista tietä tässä islantilaisessa tuulessa ja sateessa.

Ei kompastuta näihin islantilaisiin kiviin.


Avaan ns. huomattavasti parempiakin päiviä nähneen Volvon oven sinulle ja minulle.

Minä ajan, sinä istut vieressä.

Olemme menossa drive-in -näytökseen.

Hullua, sanot sinä. Kuka täysjärkinen järjestäisi drive in -näytöksen Islannissa. Sää ja kaikki siihen liittyvä epävarmuus. Ei niin mitään järkeä.

Mutta, sanon minä, ajattelepa, että drive in -näytös on jonkun unelman toteutuminen.

Ai sen Valan, kysyt.

Sen Valan, vastaan.

Puhun sinulle unelmien tärkeydestä. Tuijotat maisemaa tuulilasin läpi kuin vihamiestä, vaikka maisema ei ole vihasi kohde. Eikä drive in -näytös, enkä edes minä. 

*

Vilja-Tuulia Huotarisen Drive in -romaanissa on monta valkokangasta. Yhtä niistä hallitsee aiemmin mainittu Vala, joka matkustaa Islantiin pää unelmia täynnä ja islantilaista sitkeyttä lähestyen on päättänyt järjestää Drive in -näytöksen. 

Toinen valkokangas kuvaa Ellaa, joka on Valan täti. Ella on Islannin purema niin ammatillisesti kuin rakkaudellisestikin ja myös Huotarisen romaanin päähenkilö. Toinen valkokangas on täynnä kiviä.

Voice over: "Lapset eivät kerro vanhemmilleen, että he ovat yksin. Lapset eivät kerro, koska heillä ei ole siihen sanoja. He eivät tiedä, mitä yksinäisyys tarkoittaa. He vain pyrkivät yhteyteen. Jos toista ei ole, he pyrkivät yhteyteen minkä tahansa muun kanssa," [voice over muuttuu Ellan ääneksi] "ja minä puhuin kiville."

Kolmannella valkokankaalla on Ellan ja hänen sisarensa Marketan (eli Valan äidin) isän perinnönjako. Sitä tavaraa. Siitä pitää päästä eroon. Viedä jonnekin. Käydä läpi. Myydä. Hävittää.

Neljättä valkokangasta hallitsee Kivikasvo. Hän on Ellan ja Marketan äiti. Ellan ja hänen äitinsä suhde on vaikea.

Viidennen valkokankaan nimi on rakkaus. Sen poikki kulkevat Ellan lisäksi Kjartan ja Eyvindur Kultatukka. Kuva on samea, koska rakastaminen on epäselvää hommaa. Välillä rakkauden pimeät hetket muuttavat valkokankaan mustaksi. Loppuiko se jo, kuuluu yleisöstä. 

Kuudes valkokangas on unelmien maailma. Sen katselu on henkilökohtainen juttu. 

Seitsemäs valkokangas täyttyy turisteista, jotka täyttävät Islannin, vaikka eivät oikein osaa siellä olla, koska eivät suostu uskomaan, että Islanti on oma juttunsa, jota ei voi hallita niillä keinoin, joiden avulla he ovat tottuneet tulemaan toimeen.

Turistilla voi olla myös hankalaa siitäkin syystä, että "[s]aari tekee tunteet tiettäviksi, nostaa mielen sisäiset liikkeet näkyviin."

Kun kirjan tapahtumapaikkana on Islanti, on sen arvioiminen ihan eri tavalla haasteellinen tehtävä kuin jos tarina sijoittuisi vaikkapa Norjaan tai johonkin ruotsalaiseen pöheikköön. Tämä johtuu siitä, että Islanti on paikkana jo itsessään niin kerrosteinen. Islantia henkilökohtaisella tasolla tuntemattomalle eräänlainen fantasian ja toden välissä sijaitseva paikka, joka tuo teokseen oman hohtonsa jo sinänsä.

Edellisestä aukeaa houkutus käyttää Islantia hyväksi. Vedota lukijoihin Islannin islantilaisuuden kautta. Näin on myös kirjallisuudessa tapahtunut, mutta Huotarisen kirjassa tästä ei ole kyse. Huomasin silti jännittäväni Drive-Inin lukemista ja minun piti ensin siivota pois itsestäni monia Islantiin sijoittamiani näkymiä, jotka huom! eivät perustu mihinkään todelliseen, vaan ovat pelkkiä omia ajatusvirtojani.

Huotarinen ei kiiltokuvaa, eikä rankkuusliioittele, vaan onnistuu tuomaan aidosti esiin islantilaisuuden erityispiirteitä romaanin henkilöhahmojen kautta. Teksti on paikoin luontevasti kallellaan runouteen ja bonuksena ovat kappaleiden otsikot, joita ravistelemalla lukemaansa voi kääntää uusiin asentoihin.



Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-In

178 sivua

Siltala (2022)





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän