Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen.
Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.
Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä.
”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja.
Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä, kuluneilta nahkaistuimilta ja bingokolikoilta. Teini-ikääni olisi värittänyt se kaupungin utuinen hunajainen vaaleanpunainen valo, palmujen ja aloeiden raskaiden lehtien varjot, jasminin tuoksu ja öisin East Hollywoodin suunnalla loimottava skientologikirkon valtava kyltti. Kuvittelen, että kaikki olisi ollut kuin Sofia Coppolan elokuvissa sekoitettuna Slim Aaronsin technicolor-valokuviin, tai kuin Eve Babitzin teksteissä.”
Kaipuusta tekee raastavaa se, että se kohdistuu aikaan, johon on mahdotonta päästä. Kaipuun kohde nostalgisoituu ja nostalgian läpi siihen kasvaa ikonisia elementtejä.
”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja.
Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä, kuluneilta nahkaistuimilta ja bingokolikoilta. Teini-ikääni olisi värittänyt se kaupungin utuinen hunajainen vaaleanpunainen valo, palmujen ja aloeiden raskaiden lehtien varjot, jasminin tuoksu ja öisin East Hollywoodin suunnalla loimottava skientologikirkon valtava kyltti. Kuvittelen, että kaikki olisi ollut kuin Sofia Coppolan elokuvissa sekoitettuna Slim Aaronsin technicolor-valokuviin, tai kuin Eve Babitzin teksteissä.”
Kaipuusta tekee raastavaa se, että se kohdistuu aikaan, johon on mahdotonta päästä. Kaipuun kohde nostalgisoituu ja nostalgian läpi siihen kasvaa ikonisia elementtejä.
Voi jospa.
Voi kunpa.
Vähän samaan tapaan olen kaivannut 1920-luvun kirjalliseen Pariisiin ja homman nimeen kuuluu, että kaikki epämukava ja ikävä jää huomiotta. Kaipauksen kohteesta tulee sykkivä, hurmaava ja säkenöivä. Jotakin, jota ei ole koskaan ollut, mutta jonka kiihkeästi haluaisi kokea.
Vähän samaan tapaan olen kaivannut 1920-luvun kirjalliseen Pariisiin ja homman nimeen kuuluu, että kaikki epämukava ja ikävä jää huomiotta. Kaipauksen kohteesta tulee sykkivä, hurmaava ja säkenöivä. Jotakin, jota ei ole koskaan ollut, mutta jonka kiihkeästi haluaisi kokea.
Frilander kirjoittaa Joan Didionista ja Eve Babitzista, jotka kummatkin ovat Los Angelesin kuningattaria omilla tavoillaan. Oma suhteeni Didioniin on kompleksinen. Hänen tekstiensä lukeminen on usein tuntunut samalta kuin hajuvesi, joka ei suostu lämpenemään kaulan suonilla. Enemmän kuin siitä, että itse torjuisin Didionin on kyse siitä, että hän torjuu minut. Tämä on toki varsin ymmärrettävää. Mitä virkaa voisi olla helsinkiläisellä lähiöasukkaalla Didionin maailmassa?
Yritykseni tunkeutua osaksi Eve Babitzin maailmaa ei sekään ole ollut kovin onnistunut, mutta voi hyvin olla, että olen kolkutellut Even L.A:n ovelle väärän kirjan kautta. Oli miten oli, hurmaannun tavasta, jolla Frilander uuttaa esiin sekä Didionin että Babitzin ja heidän luomansa maailmat, jotka ovat iäksi menneet. Huomiolle pantavaa on myös, että Frilander viittaa Didioniin sukunimellä, kun taas Babitz on useimmiten Eve.
”Viileälle, neuroottiselle Didionille Los Angeles on kuuma, klaustrofobinen Sodoma ja Gomorra, jossa maanjäristys on aina tuloillaan, Malibun rinteet kuhisevat kalkkarokäärmeitä ja moottoripyöräjengejä, ja kaikki ovat saaneet liikaa aurinkoa ja barbituraatteja ja kuuluisuutta.”
”Even Los Angeles on se, jossa eletään kaiken sen rahan ja kaikkien niiden kukkien ja sinisten uima-altaiden ja alastomien vartaloiden keskellä, jossa käydään juhlissa taloissa, joiden kylpyhuoneen hyllyllä seisoo Oscar-patsas.”
*
”Even Los Angeles on se, jossa eletään kaiken sen rahan ja kaikkien niiden kukkien ja sinisten uima-altaiden ja alastomien vartaloiden keskellä, jossa käydään juhlissa taloissa, joiden kylpyhuoneen hyllyllä seisoo Oscar-patsas.”
*
Los Angeles -esseet aloittava Didionin ja Babitzin kautta Los Angelesia lähestyvä teksti nostaa riman niin korkealla, että teoksen muut esseet jäävät väkisinkin vähän sen varjoon. Los Angelesin maagisuus valuu aloitusesseeseen ja se tarjoaa myös kielellisesti teoksen hurmaavinta antia.
Muissa esseissä Frilander kertoo mm. muuttamisestaan Los Angelesiin ja elämiseen totuttelusta tässä kaupungissa, jossa välimatkat ovat pitkiä, kadut täyttyvät kodittomista ja tanssistudiot pyörivät omien etikettiensä ympärillä. Myös pukeutumisen merkitys ja kehon kulttuuri saavat teoksessa huomiota.
Paikoin teos lähestyy tyyliltään matkaesseetä. Tärkeäksi innoittajaksi ympäristön tarkastelulle nousee Rebecca Solnit ja hänen teoksensa Eksymisen kenttäopas (Kustantamo S&S), jota itsekin sattumoisin juuri olen lukemassa.
*
Runoista kirjoittaessani olen useammankin kerran maininnut, että jos runo ei herätä minussa tunteita tilannetta ei riitä pelastamaan mikään runon mestarillinen elementti. Oikeastaan mistä muusta taidemuodosta tahansa voin nauttia ainakin jollakin tapaa myös ilman tunnereaktiota, mutta runojen kohdalla sanat muuttuvat kylmiksi kiviksi, jos ne eivät herätä tunteita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tunteet voisivat kohdallani pelastaa runon, joka ei muutoin täytä hyvän runon vaatimuksia.
Tässä yhteydessä on huomioitava, että runoja lukiessa yksi minulle tärkeimmistä asioista on runon kyky synnyttää kokemus siitä, että on elossa. Että lukijana virtaan ja valun. Laajenen ja löydän itseni paikoista, joita en entuudestaan tunne tai ole tullut ajatelleeksi.
Frilander pohtii omia reaktioitaan taiteen äärellä ja kirjoittaa:
”Kadehdin ihmisiä, jotka kyynelehtivät taiteen äärellä. Olen kirjoittanut kuvataiteesta vuosien ajan, mutta minua vainoaa ajatus siitä, etten osaa kokea sitä riittävän voimallisesti. Olenko lian tunnekylmä pakahtuakseni? Tai liian tyhmä todella ymmärtääkseni?”
Frilander pohtii omia reaktioitaan taiteen äärellä ja kirjoittaa:
”Kadehdin ihmisiä, jotka kyynelehtivät taiteen äärellä. Olen kirjoittanut kuvataiteesta vuosien ajan, mutta minua vainoaa ajatus siitä, etten osaa kokea sitä riittävän voimallisesti. Olenko lian tunnekylmä pakahtuakseni? Tai liian tyhmä todella ymmärtääkseni?”
Olen usein kokenut samaa, vaikkakin tässä yhteydessä rajoitan reaktioni kirjallisuuden tarkasteluun. Luen, miten muut ovat kokeneet jonkin teoksen ja jään aivan kylmäksi. Ajattelen, että minulta puuttuu tunnekomponentti, jota kyseisestä teoksesta nauttiminen edellyttäisi. Yhtä hyvin kyse voi olla siitä, että teoksessa kuvatut ajatuskulut ovat omaan makuuni liiaksi kitsch-ajatuksia. Halpoja, tarkoituksellisesti tunteisiin vetoaviksi kirjoitettuja.
Frilander kirjoittaa, miten hän kokee ns. taideitkukertomusten olevan täynnä sentimentaalisuutta ja banaaliutta. Voiko olla kummoinenkaan taiteen ystävä, jos ei ole itkenyt Mark Rothkon teosten äärellä? En osaa vastata kysymykseeni, sillä ne Rothkon teokset, jotka olen nähnyt ovat pitäneet silmäni kuivina.
Lohduttaudun turvautumalla taidehistorioitsija James Elkinsin kokemuksiin taiteen äärellä, sillä Elkins, kuten Frilander tuo esiin ei itse ole itkenyt taideteosten äärellä (ei edes "taideitkemisen mekassa" Rothko-kappelissa), vaikka on kirjoittanut teoksen Pictures and Tears, joka käsittelee itkemistä ja muita voimakkaita tuntemuksia taideteosten äärellä.
*
*
Essee, jonka useimmat lukijat nopeimmin unohtavat, koska he eivät pidä sitä yhtä tärkeänä kuin Frilanderin muita esseitä käsittelee rasismia.
Rasismiin liittyvät asiat muuttuvat Frilanderille henkilökohtaisiksi kun hän rakastuu tummaihoiseen R:n. Frilander kuvaa harvinaisen tarkasti sitä, miten vaikea valkoisen ihmisen on ymmärtää rasismia ja kaikkia sen nyansseja ja toimia anti-rasistisesti, vaikka halua jälkimmäiseen olisi kuinka.
Tämä essee on helppo ohittaa ajatuksella, että se ei koske lukijaa, koska lukija on sitä mieltä, että hän ei ole rasisti. Mutta: anti-rasistiksi ei tulla vakuuttelemalla, että ei ole rasisti. Matka anti-rasismiin on pitkä ja mutkikas, eikä valkoinen ihminen useimmiten voi hyvistä ajatuksistaan huolimatta siinä kovin hyvin edes onnistua. On hirveän helppoa todeta, että ei ole rasisti ja olla tyytyväinen itseensä ns. problem solved
-hengessä.
-hengessä.
Totuus on, että jokaisessa valkoisessa ihmisessä asuu rasisti. Joka muuta väittää ei ole joutunut / päässyt kokemaan tilanteita, joissa hänen rasisminsa kävisi ilmi tai hän ei ole kyennyt myöntämään itselleen olevansa rasisti.
Kävin viikko sitten katsomassa elokuvan mustan lesbofeministin Audre Lorden Berliinin vuosista. Kaikki katsojat - minä mukaan lukien - olivat valkoisia. Elokuvan jälkeen me valkoiset saatoimme poistua salista tyytyväisinä siitä, että olimme tutustuneet Lorden elämään Berliinissä. Olimme olleet niin jaloja ihmisiä, että olimme kuunnelleet mustaa feministiä. Eikö olekin huikeata?
Missä ovat ne tilaisuudet, joissa valkoiset ja mustat kohtaisivat?
*
Frilanderin esseet ovat tervetullut lisä suomalaiseen nykyesseistiikkaan, jolla tällä hetkellä menee melkoisen mainiosti. Los Angeles pitää esseitä koossa ja tähän kaupunkiin päästään tutustumaan monesta eri näkökulmasta koronapandemian kulkiessa matkassa mukana.
Frilanderin esseet ovat tervetullut lisä suomalaiseen nykyesseistiikkaan, jolla tällä hetkellä menee melkoisen mainiosti. Los Angeles pitää esseitä koossa ja tähän kaupunkiin päästään tutustumaan monesta eri näkökulmasta koronapandemian kulkiessa matkassa mukana.
Los Angeles -esseeissä nostalgia on käsin kosketeltavaa. Se saa kaipaamaan jotakin, jolla ei ole nimeä, mutta joka tuntuu olevan ihan lähellä ja samanaikaisesti saavuttamattomissa.
Kuuntelin Frilanderin esseet, mutta haluan ehdottomasti myöhemmin tutustua niihin myös painetussa muodossa.
Aino Frilander: Los Angeles -esseet
Äänikirjan lukija: Heljä Heikkinen
Kustantaja: Kosmos
Jännä tuo Audre Lorde kommentti, koska minäkin kävin Audre Lorde näytöksessä, mutta aikaisemmassa. Siellä taas oli minun mielestäni paljon värillisiä nuoria naisia. Menin Reginaan koska tykkään katsoa sellaisia elokuvia jota ei juuri muualla näe. Ja opiskelin itse Itä-Berliinissä 50 vuotta sitten. 80-luvun lopulla eli samaan aikaan kuin Lordekin hyvät kaverini asuivat Länsi-Berliinissä useamman vuoden. Se oli vaihtoehtoliikkeiden ja talonvaltausten ”kulta-aikaa”, mikä ei hirveästi elokuvassa välittynyt. He ilmeisesti elivät eri maailmoissa. Odotin dokumentilta enemmän, enkä tuntenut mitään jaloutta vaan pientä pettymystä koska dokumentti oli mielestäni paitsi sekava myös hymistelevä, siitä puuttui särmää ja keskustelua.
VastaaPoistaOmassa itsessäni olen kyllä huomannut rasistisia ajatuksia vaikka tietysti vastustan rasismia, minulle on kerran huomautettu siitä johonkin ennakkoluuloiseen puolileikilliseen yleistykseeni liittyen. Olin vähän yllättynyt itsestäni, eipä tarvinnut paljon pintaa raaputtaa. Muistan sen hyvin. Tarvitaan varmasti sukupolvia, että piilossa olevat ennakkoluulot katoavat. Uskon hyvin että valkoihoiset eivät voi täysin ymmärtää sukupolvia jatkunutta sortoa. Ja nythän avoimesti rasistiset ajatukset vain voimistuvat.
Didionista tykkään, koska hänen kirjansa ovat niin pelkistettyjä. Tunteet nousivat rivien välistä. Osa tuntemuksista liittyy jotenkin siihen kansikuvaan, jossa Didion on miehensä ja tyttärensä kanssa valtameren äärellä puutalonsa terassilla. Kadonneet onnen hetket.
En ihan ymmärrä Frilanderin taideitkujuttua. Mielestäni hän nimenomaan kerran Ateneumissa oli liikuttunut kyyneliin asti, mutta ehkä muistan väärin ja se oli joku toinen kriitikko. Itku on niin paljon kiinni persoonallisuudesta ja tilanteesta. Sama ihminenkin voi eri tilassa reagoida eri tavalla. Ehkä on myös niin että kun tekee jotain ammatikseen niin suhde muuttuu vähemmän elämykselliseksi ja enemmän analyyttiseksi. Ammattimuusikot usein sanovat etteivät he enää pysty nauttimaan musiikista samalla tavalla kuin ennen. He kiinnittävät huomiota virheisiin, rytmiin yms ja vertailevat esitystä muihin vastaaviin.
Terveisin ei nimetön vaan Ville (kirjautuminen ei onnistunut tällä selaimella)
Mulle taas toi Lorde-dokkari oli varsin avaava kokemus. Olisinpä lukenut Sister Outsiderin juuri sitä ennen, niin olisin varmaan saanut vielä enemmän irti. Jotenkin niin, että se mikä ennen oli luettua tekstiä alkoi nyt hengittää.
PoistaEn oikein ole koskaan päässyt sisään Didionin maailmaan. Mua ärsyttää hänen namedroppailunsa ja jotenkin koen hänet kylmäksi, pois luotaan työntäväksi. Pidätän kuitenkin itselläni oikeuden muuttaa näkökantaani, jos siihen ilmenee aihetta.
Itse en pysty suhtautumaan kirjoihin ihanalla viattomuudella, vaan alan aina kaivaa niistä esiin milloin mitäkin. Tämän vuoksi olenkin ajatellut, että en halua oppia ns. ymmärtämään kuvataidetta. Että voin vaan käydä katsomassa ja todeta tykkääväni (tai että en tykkää) ilman, että kokisin, että mun pitäisi perustella reaktioitani.