Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

"Köyhyys on aave, jota kaikki eivät näe."

Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus on saanut lukijoiden keskuudessa erinomaisen vastaanoton. Omiin silmiini ei ole osunut yhtäkään tätä teosta negatiivisesti kommentoivaa tekstiä. 

Suuri märkä salaisuus on suorastaan hengästyttävä kokemus, jossa Hallikainen kirjoittaa yhden pojan tarinan lapsuusvuosista peruskoulun päättymisen aikaan. 

Ollaan Itä-Helsingissä. Ollaan kaupunginosissa, joiden elämän ja ihmiset paremmin toimeentuleva kansanosa niputtaa ilmaisun Paha Itä alle. Hallikainen tekee edellisille palveluksen, eikä mainitse ääneen sellaisia kurjuuden keskittymiä kuin Puotila, Kontula tai Itä-keskus, vaan viittaa Helsingin eri lähiöihin pelkästään niiden postinumerolla.

Teoksen intensiteettiä lisää minäkerronta ja lyhyet, toisinaan vain lauseen pituiset toisistaan tyhjällä rivivälillä erotetut kappaleet. Teksti huohottaa päähenkilönsä mukana. Sen rytmissä sykkii honoseksuaalinen halu ja himo, lepattava ja itseensä murtuva toive aikuisuudesta, jolloin olisi paremmin.

Lyhyet, toisistaan irrallaan olevat kappaleet vastustavat perinteistä juonellista romaanimuotoa. Ne ovat kapinaa patriarkaalista kirjoittamisen tapaa vastaan. Ne huutavat, että on muutakin. On tapoja yleisen narratiivin ulkopuolella. On elämää tiukkojen normien tuolla puolen.

Hallikaisen romaani on kokoelma musteläikkiä, jotka kurottuvat kohti toisiaan - usein kivun säestäminä. Teosta koossapitävävä jänne on vuosien kuluminen ja Pojan kasvaminen.

Suuri märkä salaisuus on luokkatietoista kirjallisuutta. Romaanin päähenkilö, nimettömäksi jäävä Poika, elää yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Pojan isä on alkoholisti, jota hän harvoin tapaa. Äiti on sairaanhoitaja ja usein yötöissä ja Poika joutuu viettämään yönsä yksin aivan liian nuorena. Lohtuna ovat videovuokraamosta vuokratut elokuvat, karkki ja limu.

"Hypnoottinen kurjuuskertomus räjähtää hävyttömästä äärimmäisyydestään", todetaan Hallikaisen romaanin takasivulla. VÄÄRIN. Suuri märkä salaisuus ei ole pelkästään kurjuuskertomus, vaikka Pojan elämässä monenlaista, myös taloudellista, puutetta onkin. On suorastaan rikollista typistää näin hieno romaani termiin kurjuuskertomus. Toki sinänsä ymmärrettävää, että ihminen usein haluaa lukea toisen ihmisen kurjuudesta, mutta se on sitten taas jo toinen juttu.

Pojan kotioloissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Hänen ja hänen äitinsä välinen suhde on lämmin, eikä perheessä ole vallankäyttöä tai väkivaltaa vanhemman taholta. Äiti on tavallinen työssäkäyvä ihminen, joka joutuu perhettään elättääkseen tekemään liikaa yötöitä. Tämä ei ole äidin vika. Turvallisen isämallin puuttuminen pojan elämästä ei sekään ole kenenkään vika. Joillekin isille alkoholi vaan on suurempi kutsumus kuin isyys.

Elämän realiteeteista johtuva hoivan puute kuitenkin luo osaltaan Poikaan loputtoman yksinäisyyden ja tunteen siitä, että hän ei riitä tai kelpaa.  Että hän on näkymätön, ei kovin tärkeä muille kuin äidilleen. Pojan yksinäisyys tulee liki, puristaa. Synnyttää halun halata Poikaa, joka liian pienenä joutuu selviämään liian paljon yksin.

"Musta huomaisi, kuinka yksin mä olen, jos joku vaan näkisi mut."

Poikaa kätkee tunteensa sisälleen. Hän kirjoittaa sanoja, kuten vaikkapa sydänsärky, ja liimaa sen päälle tarran. Pinnan alla on. Pinnan alla pysyy.

Televisio luo Pojan maailmankuvaa. Niin hänen yksin kotonaan katsomat elokuvat kuin isoäidin luona katsotut sarjatkin, kuten Kauniit ja rohkeat.

"Mä kysyn, kuoleeko Sally. Äidinäiti vastaa, se selviää huomenna. Mä kysyn, monelta. Hän sanoo, tähän samaan aikaan, mut sä et ole täällä enää silloin." (kursivointi Hallikaisen)

Elokuvista löytyy myös Pojan ensimmäisen homoihastus: Leonardo di Caprio.

Romaanin kertoja on äärimmäisen taitava kuvaamaan asioita lapsen näkökulmasta. Hän ei kohdista katsettaan lapsen elämään, vaan pikemminkin elää sen sisällä.

Kautta koko teoksen dialogi on esitetty tekstin sisällä kursivoidulla tekstityypillä ja se yhdistyy näin saumattomasti muuhun kerrottuun ja moniäänistää sitä.

Köyhyys on Suuressa märässä salaisuudessa jatkuvasti läsnä, vaan ei tyrkyllä. Enemmänkin se on sivulauseissa, joka vielä korostaa köyhyyden tuottamaa marginalisaatiota. Kun poika syö hampurilaispaikassa aterian, äiti ottaa kahvin ja sundaen. Neljännen luokan tanssiaisissa Pojalla on paita ja suorat housut, kun monilla muilla pojilla on smokki. Hampaiden kunnon ja värin mukaan muodostuu asteikko köyhyydestä rikkauteen.

Muiden rinnalla osattomaksi jääminen kuristaa. Poika istuu koulukaverin isän auton takapenkillä "kuin tähteet kietaistuna muovipussiin". Tietoisuus siitä, mitä muilla on tekee omista puutteista näkyviä. Osattomuuden rautanyrkki iskee ironian kasvoihin.

"Olen otettu, että meidät on kutsuttu tänne, että saamme nähdä esine esineeltä, mitä kaikkea meillä ei ole, he tekevät erot välillämme selväksi niin ystävällisesti."

Surullisinta on, kun Poika kokee itsensä pelkäksi kulueräksi.

"Kunpa mä kuolisin, niin musta ei koituisi enempää välttämättömiä kustannuksia."

Kyseenalainen pelastus tulee iän myötä, kun Poika löytää alkoholin. On ihanaa olla kännissä. On ihanaa vapautua ja sekoilla ja puhua asioista, joista selvinpäin vaikenisi. On ihanaa kuulua porukkaan ja ravistaa ulkopuolisuus yltään kuin kyynärpäistä puhkikulunut farkkutakki. 

Ala-asteella Poika ryhmittelee luokkatoverinsa näiden vanhempien ammattien mukaan. On lentomekaanikon poika. On kodinkonemyyjän tytär. On kampaajan tytär. Pojan kasvaessa vanhempien ammatit tipahtavat pois ja niiden sijasta luokkakavereihin viitataan urheilijana, pelaajana, kuorolaulajana, kovanaamana. Nimet kokevat vielä uuden transformaation, kun teoksen loppupuolella käyttöön otetaan ala-asteen englanninkielen tunneilla käytössä olleet englanninkieliset nimet. Tässä vaiheessa en enää hahmota, kuka kukin on ja se lienee tarkoituskin. 

Mary, Judith, Eric, Macy, Michael. He ovat keitä tahansa. Peruskoulun juuri päätökseen saaneita nuoria, jotka kurkottavat kohti elämää kännisekoilujen kautta. Vaikka ympäristö ja olosuhteet ovat täysin erilaisia, mieleeni tulee Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Vaikka elämässä on aivan toisenlaiset lahjapaperit, paketin sisällä nuoruuden kiihko ja kauhu. Sen hirveä happo.

Suuri märkä salaisuus on hitonmoinen saavutus, joka ei tarjoa lukijalleen katharsista.

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

392 sivua

Otava (2023)