"Me luemme kirjaa ja alamme itkeä."
[...]
"Eikä se johdu siitä, että kirjan henkilöt olisivat todellisia. Vaan siitä, että niin suuri osa meistä itsestämme on fiktiota."
Johannes Anyurun uusin romaani Ixelles on kirskuvan ajankohtainen.
Ixelles kertoo kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta. Kodista, joka oli ennen ja joka on nyt. Se iskee vasten naamaa nähdyksi tulemisen tarpeen ja mitä seuraa siitä, kun jää näkymättömäksi. Sen sanoista lähtee nuolia kohti yhteiskunnan kyvyttömyyttä ymmärtää, minkä näkeminen olisi oleellisinta. Se näyttää mielipidemanipulaation voiman.
Ja kaiken kuvatun välissä rakkaus. Ja kuolema. Niiden yhtäaikaisuus ja keskinäinen syleily.
Ixelles on vahvasti kerrostunut. Se tulee kiinni lukijaan useista suunnista ja ajankohdista. Se kantaa sisällään luovuttamatonta. Voi olla, mutta voi olla että ei olekaan. Totuus on sana, sen sisällä epätoivo ja kuvitteellinen parempi maailma.
Kun Ruth ja Mio olivat nuoria he asuivat Antwerpenissä asuinalueella, jonka postinumero on 2070. Se on huono-osaisuuden, nälän, köyhyyden ja tulevaisuudettomuuden numero. Se on numero, jonka nuoret pojat tekevät sormillaan korostaakseen, että heidän hoodeilleen ei ole tulemista. Sormet kertovat tarinaa, jossa epätoivo esitetään korskeana ylpeytenä.
Ruth tuli raskaaksi. Mio katosi. Mio, poikani Mio, kuten Astrid Lindgren sanoisi. Mio ehkä kuoli, kuten hänen veljensä Nouredinekin. Nuoren pojan kuoleminen on hyvin tavallista, jos hän asuu 2070:n alueella. Paikalliset tuovat kynttilöitä, ulkopuolisia ei voisi vähempää kiinnostaa. Maalataan kerrostalon seinään iso Mioa esittävä kuva. Joku, johon samaistua tai pitää esikuvanaan.
Ruth synnytti hänen ja Mion pojan, joka sai nimekseen Em. Ruth jätti taakseen 2070:n. Meni töihin agentuuriin, jossa hänen tehtävänsä on muokata ihmisten mielipiteitä milloin minkäkin projektin puitteissa ja nostattaa vihakampanjoita tavoitteidensa edistämiseksi.
Teknologian kehittyminen tuo mukanaan yhä uusia väärentämisen tapoja. Ixelles kysyy, kuka meitä ohjaa. Kuka/mikä meidät vakuuttaa siitä, että lukemamme on totta? Onko uskomme siihen, että tunnistamme trollien kirjoitukset vain itsellemme kertoma lohdullinen satu?
2070:n voi jättää fyysisesti, mutta henkisesti se on jo syntymässä merkinnyt jokaisen asukkaansa. Ei auta, että Ruth muuttaa merenranta-alueelle. 2070 on piirtänyt hänenkin kohtalonsa ja ujuttautunut osaksi elämänviivaa. 2070 ei ole hiljaa, se huutaa jokaista, joka luulee jättäneensä sen taakseen. Sen ääni ei vaikene.
2070. Hirveä alue, toivoton. Ruth ajautuu projektiin, jonka tarkoituksensa on saada 2070:n asukkaat uskomaan, että heidän kaupunginosansa pitää tuhota. Siirtää heidät muualle asumaan ja rakentaa uutta ja hienoa ja kiiltävää ja rahan voittokulkua julistavaa. Viedä ihmisiltä se paikka, joka heille on koti.
Ruth salaa Emiltä totuuden tämän isästä. Ei halua kertoa, luulee kai suojelevansa. Ruthin rakkaus ei korjannut Mioa, vaan tämä jatkoi pikkujengiläisen elämäänsä. Kunnes kuoli tai katosi. Kummin tahansa muistutuksia Miosta ilmestyy cd-äänitteinä, joita löytyy 2070:n nuorten repuista.
Em kaipaa isäänsä, jota ei ole koskaan nähnyt. Josta ei tiedä, kuka hän oikein oli. Tietoa tihkuu, mutta mikä siitä on totta, mikä Mion elämästä luotua tarinaa. Isompaa kuin Mio itse.
Tässä on kalliit lenkkarit.
Astutaan niihin.
Mennään ulos. Me huonolta asuinalueelta olevat. Me 2070:n kasvatit.
Ne katsoo, ne tuijottaa. Niiden silmät on täynnä mustaa.
Niiden katseessa on vakaumus, että meistä ei ole mihinkään.
Niiden katseessa on tieto, että olemme väkivaltaisia. Että varastamme. Että olemme uhka.
Niiden katse huutaa: menkää pois.
Niiden katse huutaa: lakatkaa olemasta.
Me emme voi tehdä mitään. Meillä ei ole mitään keinoa taistella niiden katseita vastaan. Paitsi ruumiimme ja väkivalta ja rahan tienaaminen huumekaupalla.
"Ruumiin salaisuus kuuluu yölle, ei karttojen ja kirjoitusten valtakuntaan.
Ruumis kuuluu kuolemalle ja sitä kautta Jumalalle.
That's the truth, Ruth.
Se on totta kuin kirkonrotta."
Anyurun kyky kuvata niin 2070:tä ja sen asukkaita - erityisesti nuoria miehiä - kuin nykyajan valetiedon ja totuuden väärentämisen mekanismeja on viiltävän tarkka. Tässä me olemme nyt, vaikka postinumero saattaakin kohdallamme olla eri.
Ixelles kertoo järjestelmän vallasta, joka karsinoi ihmiset heidän etnisen alkuperänsä mukaan. Työntää heidät tietyn postinumeron alueelle, jonka ulkopuolelta me muut voimme heitä ja heidän tekojaan kauhistella ja kiristää syrjäytymisen ruuvia. Usein myös silloin, kun kuvittelemme tekevämme hyvää.
Miksi he eivät sopeudu? Miksi he eivät pelaa järjestelmämme säännöillä?
Oletko koskaan ollut tilanteessa, että olet toivonut, että jotakin tapahtuisi? Jotakin hyvää, joka muuttaisi sen, miten asiat ovat nyt.
Anyuru antaa kaksnollaseiskytläisten itsensä puhua.
"Miksi me meluttiin busseissa ja pöllittiin kamaa, jota me ei tarvittu? Me haluttiin, että jotakin tapahtuisi, että mikään ei lakkaisi tapahtumasta. Ja mitä meille voitiin sanoa? Että me häpäistiin itsemme? Häpäistiin meidän vanhemmat.
Koko elämä me ollaan etsitty jotain, mitä menettää.
Mutta meillä ei ole mitään.
Ja mitään ei ole olemassa järjestelmän ulkopuolella."
Anyurun romaanin järjestelmässä on kuitenkin yksi paikka. Kuin majakka, jonka valo ei lakkaa vilkkumasta. Sen nimi on kirjasto.
Ixelles on katujen rouhea. Se ei ole puolustuspuhe kuvaamiensa nuorten puolesta, vaan enemmänkin kuin dokumentti siitä, miten asiat ovat. Se on surullisen ja kauniin liitto. Se ansaitsee oman sanavarastoni adjektiiveista kirkkaimman.
Ixelles on vuongilainen.*
Se on romaani, jota tarvitsemme juuri nyt erityisen paljon.
Johanne Anyuru: Ixelles
431 sivua
Kustantamo S&S (2024)
PS. Miksi ruotsalainen Anyuru on sijoittanut kirjansa tapahtumat Belgian Antwerpeniin, miksi ei Ruotsiin? Joitakin päätelmiä minulla asiasta on, mutta toivon, että tätä kysymystä käsiteltäisiin, kun Li Andersson haastattelee Anyurua Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10.2024 klo 12.30 Senaatintori-lavalla.
* vuongilainen viittaa kirjailija Ocean Vuongiin ja hänen kykyynsä kirjoittaa niin kipeän ja ruman kauniisti, että sieluun jää haava
Kommentit
Lähetä kommentti