Laura Finska: Haittaako jos hengitän

Siitä asti kun luin Laura Finskan esikoisromaanin Muut esille tulevat asiat olen odottanut, että häneltä tulisi uusi kirja. Finskan vimmainen, röyhkeästi romaanin tyyppikonventiot haastava teos on saanut hänen uutukaisestaan arvoisensa seuraajan. Ja enemmänkin.

Haittaako jos hengitän kertoo kirjailija Hatšepsutista (jatkossa Hapsu vaan), joka niin kovasti haluaisi tulla raskaaksi. Kutkuttava ristiriita syntyy siitä, että Hapsu ei vaikuta varsinaisesti äitityypiltä. Miehiä on matkan varrella tarttunut mukaan useita ja yhtä usein heitä on poistunut Hapsun elämästä, mutta romaanin nykyhetkessä Hapsu elää vakaassa parisuhteessa.

Vakaa tosin on ilmaisu, joka ei varsinaisesti sovi yhteen "vulkaanisen tunneilmaisun" omaavan Hapsun kanssa. Se nyt kuitenkin on sana, jota tavataan käyttää parisuhteesta, joka on kestänyt jo pitempään ja jossa ei ole sinne tänne riuhtomisen merkkejä.

Hapsu on saavuttanut kirjailijana paljon. Hänen romaanistaan ollaan tekemässä niin tv-sarjaa kuin elokuvaakin. Hänen kylpyvedestään ollaan valmistamassa saippuaa. Oheishommat ovat hallussa erinomaisesti ja naistenlehdet kirjoittavat Hapsusta juttuja korkean kiiman vallassa.

Menestystä on tullut roppakaupalla, mutta pelko lapsettomaksi jäämisestä ja ystävyyssuhde Peppiinan kanssa aiheuttaa kipeitä ruhjeita. 

En voi välttää ajatusta, että raskaaksitulopyrkimykset ovat Finskan romaanin pintataso, joka tarjoaa  samaistumispintaa niille, jotka ovat samassa tilanteessa ja jotka eivät olet Finskan ensisijaisia lukijoita. Kyse on ovelasta huijauksesta, jonka alta löytyvät romaanin sykkivämmät teemat: ystävyyteen liittyvät vaikeudet ja kirjallisuuskysymykset. Voin olla tulkinnassani ihan väärässä, mutta mennään nyt näin.

Hapsu on "traumojen paperikori", joka on tuntenut ystävänsä / "ystävänsä" Peppiinan jo vuosia. He ovat pysyneet ystävinä, vaikka Peppiinan seura ei enää aikuisena tee Hapsulle hyvää. Paljastuu kateutta, suoranaista ilkeyttäkin ja Hapsu joutuu tilanteeseen, jossa hänen on pakko alkaa puolustaa omia rajojaan, jotta Peppiina ei marssisi niiden yli.

Finska on kirjoittanut Hapsusta uskottavan monisärmäisen henkilöhahmon. Hapsusta ei ihan heti uskoisi, että hän on suorastaan pulassa Peppiinan kanssa. Se, mitä on ulospäin, on jotakin ihan muuta kuin mitä on sisältä. 

Kaiken muun hyvän joukosta suosikikseni tässä romaanissa nousevat Hapsun kirjallisuuteen ja kirjallisuukenttään liittyvät näkemykset. Mitäs sanotte vaikkapa siitä, että Hapsun romaani voitti Finlandia-palkinnon, vaikka hän kirjoitti sen tahallaan huonosti. 

Ettei vaan olisi niin, että toisilla kirjailijoilla on paremmat mahdollisuudet saada kirjallisuuspalkintoja heidän kirjoittamiensa teosten arvosta ja merkityksestä riippumatta? Ettei vaan olisi niin, että palkinnonsaantia edistää, jos on kirjailija, jolla on vahvoja mielipiteitä, joista on vaivatonta repiä klikkiotsikoita? Ettei vaan olisi niin, että kirjailijan julkinen  presenssivalmius edesauttaisi hänen palkitun teoksensa saamaa huomiota?

Mitä nyt oikein höpsin. Ei tietenkään. Ei todellakaan. Kirjallisuus on pyhä pyhättö.

Hapsu manaa kirjaililjoita, jotka eivät uskalla kirjoittaa rohkeasti, vaan tarjoavat lukijoilleen "kirjallisuuden maissinaksuja." Kyllä vaan. Moni lukija on vauvasuu, jolle maistuu mutkaton tarina ja ripeästi etenevä juoni. Teoksen kirjalliset ansiot ovat usein paras keino pitää lukijat loitolla.

Meillä julkaistaan aivan liikaa kirjoja, jotka yhtä hyvin voisi jättää julkaisematta.  Hapsu härnää somejulkaisullaan kirjoittamalla, että hän "tuntee ällötystä koko ammattikuntaansa kohtaan. [...] "Häntä tökkii kotimaisessa kirjallisuudessa eniten se perisuomalainen maku, jonka mukaan mustapippuri on liian tulista." 

Timantit ovat ikuisia, mutta ne ovat kovin harvassa. Taattu ja tasapaksu kuvaavat suurinta osaa nykykirjallisuuttamme. Alelaarit louskuttavat leukojaan. Osasyynä voi olla, että nykyisin monet haluavat olla kirjailijoita, mutta he eivät halua lukea. Dear babies, kirjallisuus rakentuu kirjallisuuden päälle.

Hapsu tökkää kirjallisuusalan tapahtumia, joissa "viisastellaan viinilasien kanssa ja puhutaan korulausein kaikista niistä ajattelun korttelikierroksia tarjoilevista romaaneista, jotka ovat hänen mielestään niin karseita tekeleitä, ettei niitä olisi ikimaailmassa pitänyt edes julkaista."

Hapsu sanoo sen, mitä harvoin sanotaan. Hän sanoo olevansa parempi kuin muut kirjailijat. Tuohan nyt on aivan sopimatonta, mikä hän oikein luulee olevansa. Voi sanoisipa useampi kirjailija noin. Voi loiskahtaisipa kirjallisuutemme lammikossa edes joskus. Vaatimattomuus ei kaunista, mutta voi kyllä edistää tehokkaasti unohduksiin joutumista.

Pitäisikö kirjailijan siis melskata? No välillä kyllä pitäisi! Pitäisi melskata kirjoittamisensa laadulla!!! (Jos sitä on)

Finska ottaa romaanissaan riskejä. Voisin kuvitella, että monia ärsyttää Hapsun mielipiteet ja näkemykset. Niin pitää ollakin. Minua Hapsun kritiikki ilahduttaa. Taskulämpöisyys on saanut nykykirjallisuudessamme aivan liiaksi valtaa. On hyviä ja huonompia kirjoja ja sen saa sanoa ääneen.

Finska luo taitavasti ajankuvaa upottamalla tekstiinsä niin ruokarobotteja kuin Luna-nimisiä koiriakin. Haittaako jos hengitän on verbaalinen juhla, jossa kukkivat "lauseiden aluskasvillisuus", "leivosten ketjukolarilta tuoksuva konditoria" ja "päämäärien arvaamattomat pakettinauhat."

Haittaako jos hengitän on komeaa, ilahduttavaa ja erittäin tarpeellista kirjallisuutta. Joku varoitus tämän kirjan lukemisesta tähän loppuun varmaan pitäisi laittaa. Se olkoon: älä vaivaudu lukemaan, jos mustapippurikin on sinulle liian tulista!

Laura Finska: Haittaako jos hengitän
349 sivua
WSOY (2026)