Reader, why did I marry him?

Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanin Olimme kerran alussa nainen, Nahid, saa tietää sairastavansa syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta, ehkä vähemmän. Elämä romahtaa, eikä pelkästään Nahidin elämä sellaisena kuin se on Ruotsissa, jonne hän nuorena pakeni kotimaastaan Iranista. Romahtaa enemmän. Romahtaa kaiken eletyn ja koetun mielekkyys. Miksi se kaikki? Miksi kaikki ponnistelu ja paremman elämän tavoittelu  ja elämisenantamisen tavoittelu seuraavalle sukupolvelle? Miksi? Ja mitä se edes on, jos sen voi syöpä tästä näin vaan katkaista. "Sinulla on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa", se helvetin noita-akka sanoi. [...] Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua. Olimme kerran ei ole imperfektiivissä kerrottu satu. Toki se on kirja siitä, mitä tarkoittaa, kun saa tietää kuolevansa pian, mutta minulle se on kuitenkin enemmän jotain ...

Ihminen voi lukea sanomalehdistä epävakaista yhteiskuntaoloista, vallankumouksista ja sodista vaikka koko ikänsä ja tietää niiden todellisesta luonteesta siitä huolimatta huomattavasti vähemmän kuin lukemalla Marjane Satrapin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Persepolis - Iranilainen lapsuuteni. Nousen nyt korokkeelle, otan megafonin käteeni ja julistan: Persepolis on häkellyttävin teos, johon olen törmännyt aikoihin. Se on tinkimätön, monisärmäinen, todellinen, mykistävä, hauska, julma, itkettävä, naurattava, hykerryttävä - kerta kaikkiaan uniikilla tavalla upea kuvaus siitä, millainen oli vuonna 1969 syntyneen Marjane Satrapin lapsuus Iranissa. Sarjakuvaformaatti nivoutuu loistavasti Satrapin historiankirjoitukseen ja tuo siihen oman moninaisiin suuntiin värisevän lisänsä. Pohjustin itseni Persepolista varten katsomalla Jafar Panahin elokuvan Taxi Teheran (2015), joka kuvaa elämää nykyajan Iranissa, jossa yhteiskunnallinen ja sosiaalinen kontrolli on ede...

Ostin Azar Nafisin teoksen ihan pelkästään sen nimen perusteella tietämättä siitä ennalta yhtään mitään. Lolita ja Teheran vaikuttivat lupaavalta yhdistelmältä, varsinkin kun viime aikoina olen tuntenut melkoisen suurta Nabokov-heikotusta. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että Reading Lolita in Tehran on hurja teos. Se vie mukanaan iranilaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuden transformatiiviseen voimaan. Paikoin teos lähenee kirjallisuudentutkimuksellista esitystä. Asia, jonka itse koin pelkästään myönteiseksi, sillä Nafisin tapa tarkastella kirjallisuutta on sekä tarkka, yllätyksellinen että nautinnollinen. Tämän teoksen luettuani katson itsekin kirjallisuutta toisin. Huomaan oman laiskuuteni ja leväperäisyyteni, mitä tulee kirjoista bloggaamiseen. Nafisi osoittaa, miten suuria kysymyksiä ja mestarillisia tulkintoja kirjalliset teokset tarjoavat ja hänen havaintojensa rinnalla omat muutamat sanani vaikuttavat niin kovin vaatimattomilta ja harrastelijamaisilta. Kyllä vaan, olen tosihei...