"Sinulla on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa", se helvetin noita-akka sanoi.
[...]
Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua.
Olimme kerran ei ole imperfektiivissä kerrottu satu. Toki se on kirja siitä, mitä tarkoittaa, kun saa tietää kuolevansa pian, mutta minulle se on kuitenkin enemmän jotain muuta eli totutusta poikkeava narratiivi iranilaisnaisen elämästä. Onhan näitä tarinoita jo kirjoitettu ja luettu vaikka kuinka, joissa romaanihenkilöt pakenevat maansa hirmuhallintoa. Kun sanon näin, en tarkoita, etteivätkö nämä tarinat olisi tarpeellisia tai että niitä ei enää pitäisi kirjoittaa. Siitä ei ole kysymys. Sen sijaan kysymys on siitä, että Nahid ei sovi ollenkaan siihen kuvaan, joka minulla on tyypillisestä iranilaisesta naisesta. Tosin ennen tätä romaania en oikeastaan ollut tiennyt tuollaista kuvaa edes omaavani, vaan ikään kuin tajusin sen olemassaolon Bonden romaanin kautta.
En toki ole ajatellut, että kaikki irakilaisnaiset olisi yhdestä puusta veistettyjä. Silti minulle tulee valtavana yllätyksenä kirjailijan tapa kuvata Nahidia.
Nahid on katkera ja ilkeä ja erityisen ilkeä hän on tyttärelleen Aramille. Olimme kerran kasvaakin viiltäväksi kuvaukseksi äiti-tytär -suhteesta, joka jättää varjoonsa itse kuolemankin. Nahid ei ole rakastettava henkilö, eikä syöpädiagnoosi tee hänestä yhtään mukavampaa, vaan pikemminkin päinvastoin. Hän on itsekäs ja omahyväinen ja odottaa, että maailma ja erityisesti Aramin elämä pyörisi vain ja ainostaan hänen ympärillään. Nahid asettaa Aramille pyyntöjä:
Haluan hänen itkevän, surevan. Haluan hänen surevan minua. En halua, että hän säälii itseään ja suree omaa kohtaloaan. Hän korjaa hedelmät meidän vaivojemme jälkeen. Menetystemme jälkeen. Hän saa kaiken mitä me havittelimme ja mikä oli meille itsestään selvää: vapauden, mahdollisuudet, elämän.
Bonde romaani ei tarjoa helppoa ratkaisua, jossa Nahidin itsekeskeisyys selittyisi sillä, mitä hän koki kotimaassaan. Nahid on täysiverisen epämiellyttävä ihminen, jonka koko persoona hakkaa palasiksi ajatusta kärsimyksen kyvystä tuottaa kirkkaamman kruunun. Äitiys on Nahidille vankila, elämänpituinen tuomio, josta ei voi vapautua armahduksen kautta. Äidiksi tulo merkitsee Nahidille itsen menetystä. Hän kokee tyttären tunkeutuvan häneen syöpäkasvaimen lailla, eikä tässä prosessissa ole mitään, jota Nahid itse voisi hallita.
Nyt minä olin hän. Nyt minun ruumiini oli vain häntä varten. Se pelotti minua. Se olisi yhtä pitkää piinaa. Hän seuraisi minua koko elämän ajan.
Sellaisista tunteista ei voi puhua kenellekään. Ei naisena eikä äitinä. Rakastan lastani, mutta äitinä oleminen inhottaa minua.
Bonden romaani kyseenalaistaa perusteellisesti ajatuksen, että turvapaikan saaminen länsimaasta olisi happily ever after -ratkaisu. Ei, kaikki on vain toisella tapaa huonosti kuin kotimaassa, jossa sai jatkuvasti pelätä henkensä puolesta. Menneisyys ei jätä rauhaan. Omat moraalista tarkastelua kestämättömät teot piinaavat Nahidia. Hänen elämästään ei ole sankaritarinaksi. Hänen kokemansa ei järjesty kauniiksi kuvioksi, jota katsellessa voisi katarttisesti itkeä. Juuri tässä on Bonden romaanin voima. Se luo uudenlaista ja tervetulleen rehellistä kuvaa siitä, mitä tarkoittaa, kun joutuu jättämään kotimaansa ja muuttamaan ihan erilaiseen kulttuuriseen ympäristöön. Se kyseenalaistaa vaatimuksen kiitollisuudesta uutta kotimaata kohtaan ja kasvattaa katkeruuden mullasta kukkia, joiden ominaislaadusta turvallisissa oloissa eläneen ihmisen on turha uskoa omaavansa asiantuntijuutta.
Olimme kerran on häiritsevä romaani. Se antaa Nahidin kautta maahanmuuttajanaisille oikeuden olla vihaisia, katkeria ja turhautuneita ja näin tehdessään se osoittaa, että he eivät ole mikään erityinen ryhmä, jota pitäisi tarkastella jonkin näennäisymmärtävän viitekehyksen kautta, vaan he ovat kuin sinä ja minä. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (2018)
218 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Det var vi
Suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: Otava (Otavan kirjasto)
Helmet-lukuhaaste, kohta 1: Kirjassa muutetaan
Kirjailija on tulossa vieraaksi Helsinki Lit -tapahtumaan
Luin kirjan juuri ja piti päästä kommentoimaan kirjaa tänne. Pidin kirjasta tosi paljon ja juurikin sen takia, että maahanmuuttajuutta ei alleviivata, eikä maahanmuuttajuus selitä sitä, minkälainen päähenkilö on. Näin päästään tarkastelemaan teemoja, jotka koskevat meitä kaikkia: menneisyyden vaikutus nykyiseen elämään, elämän lyhyys ja rakkaus, juurettomuus, syyllisyys menneestä elämästä ja sen tapahtumista.
VastaaPoistaJa todellakin, elämä ei on vaikeaa uudessa kotimaassa, vaikka vaino ja/ tai sota on jäänyt taakse. Se on vain vaikeaa eri tavalla.
Alussa säikähdin kirjan tarinaa, mutta olen iloinen, että jatkoin lukemista. Tämä oli hieno kirja!
Mari sanoitat ihan hirveän hyvin sitä, miten itsekin tämän kirjan koin. Juuri noista syistä, jotka mainitsit, tämä edustaa minusta ns. maahanmuuttokirjallisuuden uutta aaltoa, jossa maahanmuuttajuus on luonteva osa teosta ilman mitään alleviivauksia. Minulle tosiaan tuo kuolemaan liittyvä osuus ei tässä ollut niin olennainen kuin kirjailijan luoma moniulotteinen naiskuva
PoistaMua jännittää lukea tätä, koska poikaystäväni on iranilainen ja olen itsekin Iranissa käynyt ja sinne palan sydäntäni jättänyt. Olen lukenut niin monta kirjaa kamalasta vainon sorron ja hirveyksien Iranista, etten tiedä jaksanko enää. Toki nämäkin kuvaukset ovat osa totuutta ja tärkeitä, mutta minä olen nähnyt myös sen toisen ilon, kauneden ja lämmön Iranin, joka on myös miehelleni rakas kotimaa ja josta haluaisin myös lukea.
VastaaPoistaTietenkään en tällä halua rajoittaa Hashemzadehin tai kenenkään ilmaisuvapautta, kunhan pohdin omaa lukemistani, tuppaan lukemaan tällaiset kirjat aina ensisijassa Iran-kirjoina.
On varmasti ihan eri tilanne lähteä lukemaan tätä kirjaa, kun sinulla on Iraniin henkilökohtainen sidos. Tässä kirjassa Iraniin sijoittuva osuus on suht lyhyesti kuvattu. Itse pidin paljon siitä, että kirjan päähenkilö on kompleksinen hahmo, eikä ollenkaan kiiltokuvamainen.
PoistaJos päädyt tämän lukemaan, niin toivottavasti pidät. Tunnen iranilaista kirjallisuutta kovin vähän, mutta Azar Nafisin Reading Lolita in Tehran on erityisesti jäänyt mieleeni.