Reader, why did I marry him?

Recitatif on ainoa Toni Morrisonilta julkaistu novelli. On harmillista, että tämä vuodelta 1983 oleva teos on jäänyt Morrisonin muun tuotannon varjoon, sillä Recitatif tarjoaa lukijalle varsin ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella, millä perusteilla hän tekee rotuun liittyviä oletuksia.  Morrison kirjoittaa:   “This extraordinary story you hold in your hands was specifically intended as “an experiment in the removal of all racial codes from a narrative about two characters of different races for whom racial identity is crucial.” Recitatif kertoo Thylasta ja Robertasta, joista toinen on musta, toinen valkoinen. Morrison ei kuitenkaan missään vaiheessa vahvista, kumpaa rotua kumpikin tytöistä edustaa.  Tytöt ovat 8-vuotiaita, kun he tapaavat valtion laitoksessa, johon heidät on sijoitettu, koska heidän perheensä eivät ole onnistuneet pitämään heistä huolta.  Lukija joutuu pohtimaan, mihin hän perustaa oletuksensa siitä, kumpi tytöistä on musta, kumpi valkoinen. Mit...

Minun on usein vaikea päästä sisään Toni Morrisonin kirjoihin, eikä Jazz ole tässä suhteessa poikkeus. Koska Jazz sisältää yhden kaikkien aikojen hienoimmista romaanialoituksista siteeraan sen tähän.   Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään tai lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua." Seppo Loposen suomennos tavoittaa hienosti englanninkielisen alkuperäistekstin, joka menee näin: Sth, I know that woman. She used to live with a flo...

Se tunne sormenpäissä, kun otan käteeni Toni Morrisonin uusimman teoksen kuin särkyvän kallisarvoisen esineen. Kun pitelen sitä kädessäni, koskettelen, avaan ja haistan. Vanha piintynyt tapa. Lukeminen alkaa haistamisesta. Teoksen kansi on täydellisen kaunis. Jonotin kirjastosta juuri tätä kyseistä painosta, vaikka toinen editio olisi ollut nopeammin saatavilla. Tumma nainen valkoisessa mekossa ilman kasvojen yläosaa. Naisen mekko sulautuu taustaan. Hänen ihonsa hohtaa. Her color is a cross she will always carry. * Morrisonin uudemmat kirjat ovat olleet tiheitä, toisinaan suorastaan läpitunkemattomia, kuten esimerksiksi hänen romaaninsa Rakkaus (Love, 2003), joka ei ole auennut minulle kahdellakaan lukukerralla. God help the child sen sijaan on avara sali, johon lukija huomaa astuneensa asiaa enempää pohtimatta. Siinä on tunnelmansa puolesta jotakin samaa kuin ensimmäisessä lukemassani Morrisonin teoksessa Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970). God help the ch...

Suhteeni Toni Morrisoniin ja hänen tuotantoonsa on siinä mielessä kummallinen, että ihailen häntä kirjailijana aivan valtavasti, vaikka häntä lukiessani tiedän, että moni asia menee minulta ohi. Erityisesti hänen viime aikaiset teoksensa - Love (2003, suom. Rakkaus (2004)) ja Mercy (2008, suom. Armolahja (2009) - ovat olleet niin vaikeita, että en varmasti ole ymmärtänyt niistä kuin pienen osan. Siksi olenkin erityisen iloinen, että tulin lukeneeksi hänen pienoisromaaninsa Home (2012, suom. Koti (2014), joka toki sekin oli haastava, mutta kuitenkin paljon helpommin lähestyttävä kuin kaksi edellä mainittua. Romaani alkaa morrisonmaiseen tapaan vavahduttavasti hänen kuvatessaan miten sisarukset Frank ja Cee näkevät, kun ruumis pudotetaan kottikärryiltä hautakuoppaan. Seuraavassa kappaleessa Morrison siirtyy kuvamaan jo aikuista Frankia, joka kantaa sielussaan Korean sodan aiheuttamia traumoja. Se, mitä Frank on sodassa nähnyt ja kokenut, ei jätä häntä rauhaan, vaan pulpahtelee esi...

Taiye Selasin Ghana ikuisesti on kuin romaanin pituinen alaviite Leo Tolstoin Anna Kareninan kuuluisalle aloituslauseelle: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." On yksi asia olla perhe juridisena yksikkönä ja toinen asia olla sitä emotionaalisesti. Luin Selasin romaanin ensimmäisen kerran englanniksi jo vuosi sitten heti sen ilmestymisen jälkeen. Tuolloin lukeminen kuitenkin venyi muutaman viikon pituiseksi prosessiksi ja halusin nyt lukea teoksen uudestaan intensiivisemmin, jotta se saisi mahdollisuuden kohota kaikkeen loistoonsa ja niin se todella tekikin. Ghana ikuisesti nostaa palan kurkkuun useampaankin kertaan, mutta kyse ei ole siitä, että Selasi - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - pyrkisi sentimentaalisin keinoin vetoamaan lukijaan, vaan pikemminkin siitä, että hänen kykynsä kuvata perhesuhteiden vaikeuksia ja haavoittuvuutta tavoittaa kaikkein pienimmätkin, lähes näkymättömät nyanssit ...