Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasin Ghana ikuisesti on kuin romaanin pituinen alaviite Leo Tolstoin Anna Kareninan kuuluisalle aloituslauseelle: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." On yksi asia olla perhe juridisena yksikkönä ja toinen asia olla sitä emotionaalisesti.

Luin Selasin romaanin ensimmäisen kerran englanniksi jo vuosi sitten heti sen ilmestymisen jälkeen. Tuolloin lukeminen kuitenkin venyi muutaman viikon pituiseksi prosessiksi ja halusin nyt lukea teoksen uudestaan intensiivisemmin, jotta se saisi mahdollisuuden kohota kaikkeen loistoonsa ja niin se todella tekikin. Ghana ikuisesti nostaa palan kurkkuun useampaankin kertaan, mutta kyse ei ole siitä, että Selasi - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - pyrkisi sentimentaalisin keinoin vetoamaan lukijaan, vaan pikemminkin siitä, että hänen kykynsä kuvata perhesuhteiden vaikeuksia ja haavoittuvuutta tavoittaa kaikkein pienimmätkin, lähes näkymättömät nyanssit ja iskee ne armottomalla varmuudella lukijan tuntohermoon.

Selasi sukeltaa herkästi ja ihonalaisesti Sain perheen kipukohtiin ja näyttää, miten monin eri tavoin perheenjäsenet voivat vieraantua ja loukata toisiaan tahtomattaan. Miten väärinymmärrykset kasautuvat ja miten hyvä tahtokaan ei aina riitä tilanteen korjaamiseen. Miten solmut syntyvät huomaamatta ja miten niiden purkaminen vaatii lähes yli-inhimillisiä ponnistuksia.

Selasin kielen herkkyys on ainutlaatuista. Sanat putoilevat kuin kastepisarat, kimmeltävät, häikäisevät ja pysähdyttävät. Tekstin kauneutta tekisi mieli jäädä hämmästelemään ja tutkimaan sitä eri puolilta. Halu lukea tarinaa eteen päin on kuitenkin niin vahva, että itse ainakaan en pystynyt pitämään pidempiä ihastelutaukoja. Suuri ansio kielen elävyydestä kuuluu luonnollisesti teoksen suomentajalle, Marianna Kurtolle. Kun Selasi romaaninsa ensimmäisessä lauseessa kirjoittaa, että "Kweku kuolee paljain jaloin sunnuntaina ennen auringonnousua" mieleeni tulevat César Vallejon runon 'Musta kivi valkoisen päällä' ensimmäiset rivit: "Minä kuolen Pariisissa kaatosateen aikaan, se päivä on jo kirjoitettu muistiin." Vallejon kielen aistivoima lisää hohtavan surumielisen kerroksen Selasin teoksen ylle.

Paitsi perhetarina on Ghana ikuisesti myös tarina siirtolaisen muukalaisuudesta. Perheen ghanalaissyntyinen isä, teoksen ensilauseessa mainittu Kweku on muuttanut Yhdysvaltoihin nigerialaissyntyisen vaimonsa Folan kanssa. Kweku on menestyvä kirurgi, monien mielestä kaikkein paras. Yksi virhe leikkaussalissa tuhoaa kuitenkin koko hänen uransa. Itse asiassa kyse ei ole edes varsinaisesta virheestä, vaan Kwekun joutumisesta tilanteeseen, jossa lääkärin on mahdotonta pelastaa potilasta. Häpeä saa Kwekun jättämään perheensä ja muuttamaan takaisin Ghanaan Amerikan puhuessa rahaa.

Fola kantaa sielussaan Nigerian sisällissodan arpia. Kun hänen isänsä kuolee ko. sodassa Fola kokee menettävänsä yksilöllisyytensä ja muuttuvansa mekaaniseksi osaksi. Traumaattinen kokemus irrottaa Folan itsestään ja hämärtää hänen rajansa suhteessa muuhun maailmaan. Kun on ihmisenä levällään maailmalla on vaikea pitää kiinni itsekunnioituksestaan ja omista tarpeistaan. Fola uhraakin lakimiesuransa Kwekun lääkäriopintojen takia. Ratkaisu, joka lisää Kwekun menestymisentarvetta ja tappaa Folan omat unelmat. Miehensä tilanteen havainnoitsijana Fola on kuitenkin tarkkasilmäinen ja hänen kokemuksensa siitä, miten Kweku hakee amerikkalaisen ympäristön hyväksyntää sisältää yhdessä lauseessa valtavan maailman.

"Kyllä, juhlat olivat tylsiä. Mutta sitäkin enemmän ne olivat sydäntäsärkeviä: se, kun katseli Kwekun hakevan hyväksyntää paljon itseään vähempiarvoisemmilta miehiltä omissa vastaprässätyissä khakihousuissaan, pienet silmät levällään siinä toivossa, että hänkin voisi pian olla yhtä kotonaan maailmassa."

En usko, että kukaan, joka on sekunninkaan vertaa kokenut ulkopuolisuutta ja etsinyt muiden tunnustusta voisi olla lukematta tuota lausetta liikuttumatta. Itse luin tuon lauseen useampaan kertaan. Näin Kwekun edessäni, kaiken hänessä pinnan alla olevan toivon, joka tulee ulkoisesti julki vastaprässättyjen housujen kautta.

Niin Kwekua kuin hänen lapsiaankin leimaa onnistumisen pakko. On pystyttävä, osattava, kohottava, täytettävä odotukset. Kenen asettamia odotukset ovat? Ehkä eivät varsinaisesti kenenkään. Ne ovat pikemminkin mielentila ja psyykkinen maisema, jotka kasvavat ihmisen eteen vuoria korkeammaksi. Odotukset syntyvät pitkälti myös siirtolaisuudesta. Kun on saanut mahdollisuuden, synnyttää se itseä kohtaan asetettuja sisäisiä vaatimuksia, jotka eristävät ihmisen omaan suorittamispakkoiseen kammioonsa.

Sain perheen neljä lasta ovat kukin omalla tavallaan eksyksissä elämänsä kanssa. Perheen esikoinen Olu kokee muukalaisuuden tunteita koulussa, mutta ponnistaa lääkäriksi isänsä jalanjälkiä seuraten. Kaksoset Kehinde ja Taiwo jakavat traumaattisen kokemuksen teinivuosilta, kun he olivat enonsa hoivissa Nigeriassa. He eivät puhu asiasta edes keskenään. Perheen nuorin tytär Saidi sairastaa bulimiaa ja kokee erilaisuutta suhteessa sisaruuksiinsa.

Sain perhe ei ei hitsaannu yhteen, vaan jokainen perheenjäsen ajelehtii omillaan.  Kateus ja alemmuudentunto hiertävät sisarusten välejä. Perheessä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri, asiat väistetään ja kätketään triviaan esiin ottamisen ja käsittelyn sijasta. Selasin esittämä perhefilosofia pohjautuu ajatukselle, jonka mukaan perhe ei voi toimia perheenä, jos sillä ei ole juuria. Yhteyksiä esi-isien elämänkohtaloihin ja perhevalokuvia seinillä. Perhe ei rakennu ilman perustaa. Häpeä estää perustan muodostumisen. "Se joka tuntee häpeää, ei ole koskaan kotonaan."

Vasta kun Yhdysvalloista Ghanaan muuttanut Fola ja hänen lapsensa tapaavat isänsä synnyinmaassa alkaa liikahduksia tapahtua. Selasi vaikuttaisi vihjaavan, että toivoa on silloinkin, kun se on jo menetetty. Selasin kirjoitustyylin täydellisyydessä on muistumia Toni Morrisonin tavasta kirjoittaa. Selasi myös viittaa melko suoraan yhteen Morrisonin tunnetuimmista romaaneista Sinisimmät silmät (The Bluest Eye 1970, suom. 1994) toteamalla, että "rastat ovat mustille valkoisen tytön hiukset. Mustan voiman ratkaisu sinisimpien silmien ongelmaan, haluun saada pitkät, heiluvat poninhäntähiukset".

Teoksen englanninkielinen nimi Ghana must go viittaa 1980-luvun alkupuolelle - aikaan, jolloin nigerialaiset vaativat, että maahan nälänhätää ja taloudellisia ongelmia kymmenisen vuotta aiemmin palanneiden ghanalaisten on palattava takaisin kotimaahansa. Ghanalaisten kotiinpaluun symboliksi muodostui ruudukas muovinen ns. Ghana must go -kassi. Vaikka, kuten aiemmin totesin, suomennos on erittäin onnistunut, teoksen otsikko ei ole kääntynyt suomeksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Romaanillaan Selasi irrottautuu perinteisistä afrikkalaisista romaaneista ja tekee sen harvinaisen tyylikkäästi. Tosin muutamissa kohdin on havaittavissa vähän liiankin täydellistä esteettistä yrittämistä. Kaiken kaikkiaan Ghana ikuisesti on kuitenkin mieliin- ja tunteisiinpainuva teos, joka saa odottamaan Selasin seuraava teosta innostuksella ja mielenkiinnolla.

Selasin romaania on luettu blogeissa ahkerasti. Linkitän tähän Lumiomenan kirjoituksen, koska siinä teoksen henki on mielestäni tavoitettu harvinaisen kauniisti ja puhuttelevasti

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (2013)

Englanninkielinen alkuteos Ghana must go (2013)

Suomennos Marianna Kurtto

Otava, 393 sivua