Reader, why did I marry him?

"Ihmisyys on sitä että on yksin." Ihmiselle, johon Lispectorin teksti osuu ja uppoaa hänen lukemisensa on aina riski. Usein kuulee sanottavan, että tietyn kirjan lukeminen vaatii tietyn mielentilan. Lispectorin kohdalla tämä pitää paikkaansa ihan erityisen hyvin. Oma kokemukseni on, että hänen lukemisestaan ei tule mitään, jos en onnistu hiljentämään päästäni niitä kaikkia samanaikaisia ääniä ja ärsykkeitä, joita maailma minulle jatkuvasti syöttää.  Clarice Lispectorin lukeminen parhaimmillaan on meditaatiota. Samanaikaisesti se on kuitenkin myös itsensa altistamista elämän kauhulle. Tästä voi seurata outoja ja epämiellyttäviä tuntemuksia ja niinkin voi käydä, että Lispectorin teksti saa kysenalaistamaan koko olemassaolon ja elämän mielekkyyden. Oppiaikaa eli nautintojen kirjaa lukiessani jouduin pyörteeseen, jota ilmentää seuraava 6. maaliskuuta 2018 kirjoittamani twiitti: "Saattanenko mahdollisesti olla joku Clarice Lispectorin romaanihenkilö vai miksi tuntuu täl...

Onko Rosa Liksomin romaanin Everstinna samanniminen päähenkilö ihan järjissään? Miten muuten voisi olla selitettävissä hänen suunnaton fasismin ihailunsa ja hänen pitkään täydellinen sokeutensa sen suhteen, mikä hänen rakastettunsa, myöhemmin aviomiehensä, Eversti oikein on miehiään. Kirjabloggarit valitsivat Rosa Liksomin Everstinnan vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi teokseksi, mutta minä ennätin sen pariin vasta nyt. Koska Everstinnasta on puhuttu paljon ei sen aihepiiri tullut minulle yllätyksenä. Tosin olin jotenkin onnistunut muodostamaan itselleni sellaisen osin virheellisen käsityksen, että tämän kirjan pääteema on väkivalta avioliitossa. Tämän vuoksi minulle tulikin yllätyksenä, miten paljon tässä teoksessa on kysymys myös politiikasta ja ennen muuta Suomen ja Saksan välisistä suhteista 1930- ja 40-luvuilla. Lisäksi tiesin lukemaan ryhtyessäni, että Everstinnan hahmon taustalla on kirjailija Annikki Kariniemi. Olen huono lukemaan kirjoja, jotka on kirjoitettu murteella...

Terhi Törmälehdon esikoisromaania Vaikka vuoret järkkyisivät on mainostettu paljon. Siitä on myös ehditty kirjoittaa jo useita bloggauksia, joista ainakin kaikki ne, jotka olen lukenut ovat olleet varsin positiivisia, joka tosin ei ole minkäänlainen ihme, sillä Törmälehdon teos on todellakin hyvin valmis ollakseen esikoinen. Vaikka vuoret järkkyisivät lainaa nimensä raamatusta. Minulle tämäntapaiset raamatulliset kirjannimet ovat aina hieman ongelmallisia, enkä  usein oikein tiedä miten niihin tulisi suhtautua. Esimerkiksi Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät kohdalla viittaus Jeesuksen sanoihin ristinpuulla tuntui sekä vahvalta että keinotekoiselta ja jouduin lukiessani kamppailemaan sen kanssa useita kertoja. Törmälehdon romaanin kohdalla tilanne on toinen, koska romaanissa uskonnolla, tarkemmin ottaen helluntailaisuudella ja sen kuvauksella, on keskeinen rooli. Teoksen nimi on lainaus Jesajan kirjan 54. luvusta, jossa todetaan: Vaikka vuoret järkkyis...

Tässä on maalaus, kirja ja rakennus. Jotta ne ovat tässä, ne ovat kulkeneet pitkän tien, sillä oli myös aika, kun niiden paikalla oli pelkkää tyhjää. Tai jos tarkkoja ollaan, ei tyhjää kuitenkaan, sillä ne olivat jo ajatuksina tekijänsä päässä - ajatuksina, joissa oli kaikki se, mitä niiden tekijä oli kokenut ja kaikki se, mikä hänelle oli edellisiltä sukupolvilta välittynyt. Ennen kuin ajatuksista tuli ajatuksia, ne olivat siemeniä tekijänsä sisällä, eikä tekijä kenties edes tiennyt niiden olemassaolosta. Ehkä hän vain tunsi toisinaan kummaa sisäistä liikehdintää, kunnes tuli hetki, jonka kokee Joel Haahtelan uutusromaanin päähenkilö Visa, jonka sydämeen teini-iässä iskeytyy naula, johon on kirjoitettu: sinulla on tässä maailmassa ihan erityinen tehtävä. Mistä maailmat alkavat (MMA) on kertomus siitä, miten Visasta tuli taitelija ja miten hän eli elämänsä taiteilijana. Olen tottunut odottamaan Haahtelalta tekstiä, jossa kirjoituksen esteettinen funktio on hyvin vahva ja...

Elizabeth Harrowerin romaaniin Tietyissä piireissä (In certain circles) liittyy mielenkiintoinen tarina. Vuonna 1928 Sydneyssä syntynyt ja lapsuutensa Englannissa viettänyt Harrower nimittäin ilmoitti kustantajalleen vuonna 1971 vain muutamaa kuukautta ennen tämän romaanin suunniteltua ilmestymisajankohtaa, että hän ei halua romaaniaan julkaistavan. Mitään varsinaisia syitä hän ei suostunut päätökselleen kertomaan. Tämän lisäksi Harrower lopetti kirjoittamisen ja vetäytyi julkisuudesta. Vasta vuonna 2014 Harrower antoi luvan teoksensa julkaisemiseen, mutta tarina ei kerro, mitä tämän yli 40 vuotta pitkän ajanjakson aikana tapahtui ja millä argumenteilla Harrower antoi myöntymyksensä. Pääasia kuitenkin on, että teos julkaistiin ja se on nyt saatavilla myös suomeksi. Paras suku on rikas suku Tietyissä piireissä on psykologinen romaani, joka tarkastelee kuvaamiaan henkilöitä sekä hyvin läheltä että samanaikaisesti jotenkin etäännyttäen. Howardien perhe on tottunut elämään yltäkyl...

Muistin kyllä jo aiemman lukukerran perusteella, että Purppuranpunainen hibiskus on hyvä kirja, mutta silti minulle tuli yllätyksenä, että tämä Adichien esikoisteos on ihan tuhottoman hyvä. Luulen, että kaikki ne afrikkalaiset kirjat, joita olen lukenut sen jälkeen kun ensimmäisen kerran luin Purppuranpunaisen hibiskuksen vaikuttivat siihen, että sain tästä teoksesta vielä paljon enemmän irti kuin ensimmäisellä lukukerralla. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee Purppuranpunainen hibiskus asettaa keskiöön perheen valtasuhteet. Isä Eugene on väkivaltainen despootti, jonka jälkiä hänen vaimonsa ja lapsensa ihossaan ja sielussaan kantavat. Lapsia on kaksi: Kambili ja Jaja. Heidän elämänsä Eugene on ohjelmoinut laatimalla lukujärjestyksen, joka kertoo mitä milloinkin tulee tehdä. Asiaan kuuluu, että lasten tulee olla koulussa luokkansa parhaita. Monesti Eugene itkee rangaistessaan lapsia erinäisin julmin tavoin, mutta hänen on tehtävä niin, koska hän haluaa toimia lastensa pa...

Olen kallellani kokeelliseen kirjallisuuteen tai taiteeseen ylipäänsä. Kokeellisten teosten yksi erittäin mainio puoli on, että ne näyttävät meille usein jotakin sellaista, jota emme ennen ole tulleet edes ajatelleeksi ja joka ilman niitä ei koskaan ehkä olisi tullut mieleemmekään. Lisäksi niille on tyypillistä, että ne vapauttavat teoksen vastaanoton jähmeän ymmärtämisen vaatimuksista.  Katja Raunion Käy kaikki toteen sisältää lajityyppinsä mukaisesti asioita, joiden funktio ei minulle täysin selvinnyt. Itse asiassa minusta tuntui lukiessa paikoin siltä, että teoksen kokonaiskuva on liian vahvasti tekijänsä päänsisäinen välittyäkseen lukijalle. Tämä ei kuitenkaan suuremmin haitannut, koska Raunio tarjoaa niin monia paikkoja, joista voi lähteä mietiskelemään eteen, taakse, sivulle tai mihin suuntaan kukin nyt haluaakin lähteä, että se on ihmiselle paljon tärkeämpää kuin jahdata maaninen kiilto silmissä jotakin teoksen syvintä tarkoitusta, jonka olemassolo on parhaimmillaanki...