torstai 21. elokuuta 2014

Haruki Murakami: Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage (Värittömän miehen vaellusvuodet)

Haruki Murakamin uuden romaanin ilmestyminen on kirjallinen Tapaus ihan kansainvälisestikin ottaen. Muistelisin lukeneeni, että Japanissa hänen uutuuttaan Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage (jatkossa CTT) myytiin viikossa yli miljoona kappaletta. Kun itse aloin lukea CTT:tä, mielessäni pyöri kaksi pääasiallista ajatusta. Apua, jos se onkin pettymys. Apua, jos se on niin hyvä, että sen jälkeen en pariin viikkoon pysty muusta edes puhumaan, kuten minulle on muutamien Murakamin teosten lukemisen jälkeen käynyt.

Kun näin CTT:n kirjakaupassa, minulle tuli vahva tunne, että haluan ostaa tämän teoksen juuri kuvassa näkyvillä kansilla. Toinenkin vaihtoehto olisi ollut tarjolla. Teoksen luettuani voin todeta, että kansi on erityisen onnistunut. CTT on taattua Murakamia, tosin aika erilaista kuin hänen edellinen teoksensa, mammuttimainen IQ84. Tyylillisesti se on lähempänä Suurta lammasseikkailua ja Norwegian Woodia, vaikka se ei näiden teosten tyylilajiin varsinaisesti asetukaan. Omalle Murakami-suosikilleni, teokselle The Wind-Up Bird Chronicle, se ei vedä vertoja, mutta siinä on hurjasti nyansseja, jotka eivät tyrkytä itseään, vaan odottavat lukijan löytävän ne.

CTT on kertomus miehestä nimeltä Tsukuru Tazaki ja hänen pyrkimyksistään tulla sinuiksi itsensä ja menneisyytensä kanssa sekä löytää oma paikkansa maailmassa. CTT:tä voisikin kutsua murakamilaiseksi versioksi perinteisestä kehitysromaanista. Tsukurun koko olemassoloa vaivaa traaginen kokemus hänen teinivuosiltaan, jolloin hän muodosti kiinteän porukan neljän ystävänsä kanssa. Tässä joukossa Tsukuru koki ulkopuolisuutta, koska hän oli joukosta ainoa, jonka nimeen ei liittynyt väriä. Tsukurun miespuolisten ystävien nimet tarkoittivat punaista ja sinistä, naispuolisten valkoista ja mustaa. 

Tsukuru sen sijaan on väritön keskitien kulkija, joka ei omaa mitään erityisiä kykyjä tai lahjakkuutta. Hän on rautatieasemista kiinnostunut nuori mies, joka joutuu kivuliaan surun ja kuolemanhalun valtaan, kun hänen ystävänsä äkkiarvaamatta ja ilman mitään selityksiä sulkevat hänet pois joukostaan. Tästä hylkäämisestä tulee Tsukurun elämän vedenjakaja. Ennen. Jälkeen. Jokainen matka menneisyyteen johtaa takaisin kipuun, mutta nämä matkat ovat välttämättömiä, jotta menneisyyden kuristusote hellittäisi.  Aikuinen Tsukuru on yksinäinen mies, kunnes hän tutustuu Saraan, joka kiteyttää hienosti ihmisen ja hänen menneisyytensä välisen suhteen. "You can hide memories, but you can't erase the history that produced them."

Juuri Sara saa Tsukurun uskomaan, että hänen on etsittävä käsiinsä nuoruudenaikaiset ystävänsä. Tästä alkaa Tsukurun henkilökohtainen vaellusretki, joka tuo hänet myös Suomeen ja Hämeenlinnaan. Suomeen sijoittuva jakso oli erityisen kiinnostavaa luettavaa, koska varsin harvoin sitä pääsee näkemään oman kotikaupunginsa oman suosikkirjailijansa henkilöhahmon silmin. Väistämättä tulin pohtineeksi, missä hotellissa Tsukuru asui ja missä ravintolassa hän söi. Ammatikseen rautatieasemia rakentava Tsukuru vietti luonnollisesti aikaa myös Helsingin rautatieasemalla.

Tsukurun kokemukset omasta värittömyydestään ja hänen ajatuksensa itsestään tyhjänä laivana ovat traagisia ja koskettavia. Ajatus siitä, että ihmisen elämällä ei olisi mitään arvoa,  että kukaan ei edes huomaisi, onko hän poissa vai läsnä saa loputtomassa surullisuudessaan rintakehän puristumaan ja epämukavan palan nousemaan kurkkuun. "Colorless Tsukuru Tazaki, he said aloud. I basically have nothing to offer to others. If you think about it, I don't even have anything to offer myself."

CTT:ssä ihmiset liittyvät toisiinsa kipupisteiden kautta. Ihmiset aiheuttavat toisilleen sisäisiä lukkoja ikään kuin he eläisivät toisen ihmisen sisällä. Murakami luotaa ihmisen rajoja, unia, unelmia ja niiden väliin jäävää vaikeasti hahmotettavaa kuvitteellisen aluetta. Vaikka maagiset elementit eivät ole CTT:ssä yhtä läsnä kuin monissa muissa Murakamin teoksissa, nostaa myös CTT esiin kysymyksiä ruumiista irtautumisesta, kaksoistietoisuudesta ja vapaan tahdon problematiikasta. Voiko tietää, mikä on totta? Voiko sen todella tietää vai onko tieto vain kuvittelulle annettu nimi? Millä tavoin todella tapahtunut eroaa kuvittelemalla tapahtuneesta? Jos kaikella on rajansa, onko vapaa tahto mahdollinen?

Musiikilla on tärkeä rooli monissa Murakamin romaaneissa. CTT:ssä Tsukuru kuuntelee paljon Franz Lisztin pianokonserttoa Le mal du pays, joka on osa Lisztin teosta The Years of Pilgrimage. Tsukurua viehättää erityisesti Lazar Bermanin esitys kyseisestä teoksesta ja itse kuuntelin vastaavaa teosta spotify:sta koko sen ajan, kun tätä blogikirjoitusta valmistelin. Tsukurulle Le mal du pays on linkki aikaan, jolloin hän kuului porukkaan. Aikaan, jolloin hänen ystävänsä Shiro soitti mieluiten juuri tätä Lisztin pianokonserttoa. Tsukurun kohdalla kyse ei ole "vain" musiikista, vaan hänen rikkirevityn sydämensä kaistaleesta, sitkeästä langasta, joka liittää hänen nykyisyytensä menneisyyteen.

Saran myötä Tsukurun mielenmaisemaan tulee kevään ensi merkkien kaltainen lupaus ja odotus. Jospa Tsukuru sittenkin voisi liittää elämänsä osaksi toisen ihmisen elämää. Sarassa on kuitenkin jotakin pelottavaa ja pahaenteistä, jota Tsukuru tosin ei tunnu huomaavan. Lukijana huolestuin kuitenkin Saran vaikutuksesta Tsukuruun ja Saran mahdollisista vähemmän kauniista tarkoitusperistä. Tämä jännite piti tiukasti otteessaan kirjan viimeiselle sivulle asti.

Tsukuru on oman elämänsä pakolainen. Hänellä ei ole paikkaa, minne mennä. On vain se paikka, jossa hän kulloinkin on. Rautatieasemat ovat Tsukurulle paikkoja, joissa täsmälliset aikataulut ja asioiden sujuminen tarjoavat lohdutusta ja tyydytyksen tunteita. Ne ova myös paikkoja, joiden rakentamisessa hän, jonka nimi Tsukuru merkitsee käsillä tekemistä, on ollut mukana. Junat lähtevät ja saapuvat aikataulussa. Raiteet eroavat ja yhtyvät. Asemalaitureilla tungeksivat ihmiset ovat jo lähteneet, mutta eivät vielä ole perillä. Koko valtavan verkoston jokainen osatekijä ja sen toiminta on etukäteen huolellisesti suunniteltu. Murakamin kuvaamina rautatieasemat nousevat vakuuttaviksi Tsukurun elämän käänteismetaforiksi.

Murakamin uusinta romaania ohjaavat pikemminkin elämän kuin kirjallisen taideteoksen lait. CTT ei ole kirjallisessa mielessä täydellisesti tai loppuun jalostettu kokonaisuus, jossa asiat saisivat selityksensä niillä ehdoilla, joilla Murakami on Tsukurun henkilöhahmon luonut. Tsukurun kokemat vaikeudet tulla toimeen oman elämänsä kanssa ovat osa tosielämän sattumanvaraisuutta, kuten myös ja ennen kaikkea sen hyväksyminen että menneisyyden haavat yltävät yli Tsukurun tarinan. Pohjimmaiset kysymykset eivät tule selitetyiksi, vaan niiden ympärille jää mysteerin ilmapiiri. "Some things in life are too complicated to explain in any language."

Elämä tarjoaa Tsukurulle myös epifaniset hetkensä, mutta niiden mentyä ohi kipu ja epävarmuus ovat jälleen läsnä ja kirjoittuvat osaksi Tsukurun oleskelua rautatieasemilla ja hänen elämäänsä Tokion kaltaisen suurkaupungin mahdollistamassa anonymiteetin tilassa. Teoksen loppu ei ole sen loppu, vaan teos jatkuu yli omien rajojensa. Murakami kirjoittaa elämän keskeneräisyydestä ja rikkoo hiipivän hitaasti odotuksia siitä, että jonain päivänä tulisi hetki, jolloin ihminen voisi ymmärtää oman osansa maailmassa. Murakamin sanoma lukijalle näyttäisi olevan, että kysymyksiä on aina enemmän kuin vastauksia, eikä ihminen pysty tätä tilannetta millään pyrkimyksillään muuttamaan. Elämä on seinä vasten kasvoja ja ihmisen osa on tulla yhä tietoisemmaksi omasta seinästään. 



Colorless Tsukuru Tazaki and his years of pilgrimage
Japanin kielestä englanniksi kääntänyt Philip Gabriel
Kannen suunnittelu Chip Kidd
Alfred A. Knopf, 2014

20 kommenttia:

  1. Hieno arvio, Ompou! Luin tätä hyvin innostuneena ja varmasti tartun kirjaan arviosi perusteella. Olen lukenut Murakamia säästellen, koska pidän hänen kirjoistaan, enkä halua ahmaista niitä kiireellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina. Minäkin "säilön" paria Murakamin novellikokoelmaa, että olisi jotain lukematonta Murakamia, kun tulee tarve.

      Poista
  2. Tämä vaikuttaa tavattoman kiinnostavalta kirjalta. Lukulistalle hypähtää leikiten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukulista ei koskaan voi olla niin korkea, etteikö sinne yksi Murakami mahtuisi. :)

      Poista
  3. Syvä ja hieno kirjoitus jälleen kerran! Ja todellakin: "Voiko tietää, mikä on totta?" Kysymys, joka on loputtoman kiehtova.

    Olemme tosiaan olleet samojen kysymyksen äärellä. Kuten siteeraat, "some things in life are too complicated to explain in any language" ja sanot, "kysymyksiä on aina enemmän kuin vastauksia". Ehkä lohdutonta, mutta sittenkin myös lohdullista - kysymisen kiehtovuus on ja pysyy.

    (Samoin on ja pysyy eräskin ongelma, josta olen tainnut rutista jo kerran jos toisenkin: miten ikinä koskaan ennätän lukea kaikki maailman kiinnostavat kirjat...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja. Tosiaan sen verran nyt ovat ajatukset liikkuneet samoissa jutuissa, että murakamilaisesti ajatellen olemme varmaan kohdanneet jossain tietoisuuden tasolla. :)

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus. Itselläni oottelee tuo IQ84 hyllyssä, joten pitäisi pian sekin lukea. Ehkä sitten muita Murakameja, jospa olisi vielä suomennettuna. Eikös sitä epäillä että Murakamikin pian Nobelin nappaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Aika hyvin on Murakamia onneksi myös suomennettu. Tämä uusin romaani on käsittääkseni ensimmäinen, joka on suomennettu suoraan japanin kielestä. Aiemmin on suomennettu englanninkielisen käännöksen kautta.

      Murakami tosiaan taitaa olla nykyisin jo kestoehdokas, kun arvuutellaan Nobelin saajia.

      Poista
  5. Upea arvio! Murakami rupesi jälleen houkuttelemaan. Pidin Norwegian Woodista niin paljon, että hankin samoin tein miehen teoksia hyllyyni kolme kappaletta, mutta nyt olo on vähän sama kuin Elinalla eli olen päätynyt säästelemään Murakamejani parempaa hetkeä varten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tämä uusin Murakami on kyllä lähempänä Norwegian Woodia kuin esim. 1Q84:ta, mutta siltikin omalla murakamilaisella tavallaan toteutus on aika erilainen. En voi kuin ihailla sitä, miten Murakami onnistuu noita maailmojaan luomaan. Uskomaton heppu!

      Poista
  6. Tämä on oman kirjavuoteni merkkitapaus ja hurjasti houkuttelisi lukea se heti englanniksi, mutta olen päättänyt odottaa suomennosta. En uskalla lukea arviotasi vielä tarkemmin mutta erittäin lupaavalta vaikuttaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomennostakaan ei onneksi kauaa tarvitse odottaa. Itse odottelen innolla, mitä muut blogistit tulevat Tsukuru Tazakista kirjoittamaan. Se on kuitenkin hieman erilainen kuin muut viime vuosien Murakamit.

      Poista
  7. Täydellinen hardcore-faniarvio! Itsekin pidän Murakamia top 10-listallani jossain puolivälissä ja omat suosikkini ovat olleet Sputnik Sweetheart ja Kafka on the Shore. Luen Murakamia ehdottomasti englanniksi, ja suren sitä, etten pysty lukemaan häntä japaniksi. 2 uusinta ovat jääneet välistä, mutta tämä Hämeenlinna-aspekti kutkuttaa nyt erityisesti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hardcore-fani!!! Oh yes. Minulla taitaa olla ihan oma top ten -listansa pelkästään Murakamille. :) En oikein osaa vertailla häntä kehenkään. Siinä määrin ainutlaatuisia ovat Murakamin seurassa viettämäni hetket olleet.

      Poista
  8. Oi, sinä luit jo tämän... Minä odottelen mattamattomana 3.9. saakka,silloin saan suomennoksen käsiini <3

    Palajan postaukseesi myöhemmin :)

    VastaaPoista
  9. Hieno arvio! Minäkin pidin siitä, miten teoksen loppu ei tuntunut kovin lopulliselta vaan tiettyjä kysymyksiä ja valintoja jätettiin auki. Avoin loppu oli jotenkin toiveikkaampi ja lohdullisempi; ehkä Tsukurukin pääsi vihdoin jatkamaan elämäänsä eteenpäin sen sijaan, että hän jäisi vain symbolisesti aina juna-asemalle istuskelemaan jonkinlaiseen välitilaan ilman paikkaa, minne mennä...

    Minunkin piti heti kuunnella Le mal du pays, kun olin lukenut kirjan loppuun. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että ollaan loppuratkaisun suhteen samoilla linjoilla. Minusta selkeä loppuratkaisu olisi saattanut latistaa koko teoksen ja aiheuttaa jopa epäuskottavuutta.

      Murakami on aikamoinen musiikkifriikki, justiinsa tuon jostain luin ja hänellä on itsellä iso levykokoelma. Mitäköhän seuraavassa teoksessa kuunnellaan?

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  10. Oi, hieno tulkinta upeasta kirjasta, Omppu!

    Vaikka tätä uuusinta on sanottu realistiseksi kuvaukseksi, minä näin siinä myös paljon sitä samaa, minkä sinäkin: realismin alta välähtää joskus jotakin, joka selittää kirjan kahden henkilön välistä kohtalonyhteyttä....

    Hieno oivallus tuo rautatie-asemien merkitys Tsukurun elämän käänteismetaforana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta. Täytyy myöntää, että tämän kohdalla jäi jossakin määrin vaivaamaan, että kuinka paljon tässä on sellaista juttua, jota ei sieltä löytänyt. Kuinka tahansa, minusta oli kiinnostavaa lukea vähän toisenkinlaista Murakamia välillä. Oli enempi yllätysmomenttia.

      PS. Jos kommentoit siihen Despentes-juttuun, niin se kommentti ei tullut perille.

      Poista