torstai 25. joulukuuta 2014

Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (Olimme ihan suunniltamme)


Olin törmännyt kehuviin ilmaisuihin Karen Joy Fowlerin uusimmasta teoksesta ympäri internettiä. Awesome. Unforgettable. Gripping. Se valittiin myös Man Booker -palkinnon vuoden 2014 lyhytlistalle. Lisäksi kirjan nimi, We are all completely beside ourselves, on varsin houkutteleva. Itse tarinasta en kuitenkaan tiennyt ennakolta yhtään mitään ja sain siksi lukea tämän todella ns. puhtaalta pöydältä. Se on asia, jota arvostan kovasti. On aina hienoa, kun voi aloittaa lukemisen ilmaan mitään ennakkoajatuksia tai -odotuksia.

Ne, jotka tätä teosta ovat suurilla sanoilla mainostaneet, eivät todellakaan ole olleet väärässä. Kysymys on perheestä (isä, äiti, 2 tytärtä ja 1 poika), tutkimusetiikasta ja muistoista. Aivan erityinen tapaus on perheen toinen tytär Fern. Heti tämän sanottuani tuleekin vastaan kirjoituksellinen ongelma. Fern on nimittäin erittäin erityinen - niin erityinen, että kirjoitukseni suhteen on suuri merkitys sillä paljastanko hänen erityisyytensä vai jätänkö sen salaisuudeksi. Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon. Tosin se, mistä Fernin kohdalla on kyse paljastuu lukemani pokkarin sivulla 77, joten kyse ei ole siitä, että hänen erityisyytensä paljastuisi vasta teoksen lopussa.

Koska jätän kertomatta Ferniin liittyvän salaisuuden vaikuttaa se bloggaukseeni niin, että joudun jättämään kaikenlaista muutakin kertomatta. Jos kuitenkin luet tämän teoksen, uskon, että olet samaa mieltä siitä, että yllätys kannatti jättää paljastamatta.

We are all  completely on kerrottu Cooken perheen toisen tyttären, Rosemaryn, näkökulmasta. Perheessä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Hankalat asiat ratkaistaan vaikenemalla ne kuoliaaksi. Perheensisäinen kommunikaatio on usein epäsuoraa ja Rosemary ironisoi sitä herkullisesti. "It hurts your father when you don't talk to him. You think he doesn't notice, but he does." This is a holiday classic - like It's a wonderful Life, we rarely get through the season without it.

Perheen lapsilta odotetaan paljon erityisesti älyllisellä tasolla ja Rosemarylla onkin usein tapana sanoa, että "epäonnistumiset merkitsevät enemmän kuin aikaansaannokset." Kaiken lisäksi perheen isä on ammatiltaan psykologi, jonka erityisalaa on lapsen kehitys - seikka, joka antaa Rosemarylle mainion aiheen vetää kerronnassa esiin ns. Piaget-kortti.

Fowlerin romaani on hauska, älykäs, myötätuntoinen, riipaiseva ja syvä. Rosemaryn värikkäiden ilmaisujen ymmärtämiseksi vaaditaan perusyleissivistystä, esim. sitä, että lukija tietää, että It's a wonderful life on Frank Capran ohjaama elokuvaklassikko tai että Jean Piaget on kuuluisa sveitsiläinen kehityspsykologi. Romaanin kieli on värikästä ja sen tempo ja imu syntyvät pitkälti juuri kielen kautta. Jos vaan mahdollista, niin tämä teos kannattaakin lukea alkuperäiskielellä.

Keskipiste, jota tarina kiertää on perheen toisen tyttären Fernin katoaminen. Tämän tapahtuessa Rosemary on 5-vuotias ja hänen veljensä Lowell 6 vuotta vanhempi. Fowlerin kuvauksessa harvinaislaatuista ja erityisen taidokasta on hänen tapansa kuvata perhettä kohdannutta tragediaa lapsen näkökulmasta niin että tapahtuman seuraukset näytetään todellakin lapsen perspektiivistä. Moni asia vaikuttaakin varsin kummalliselta, koska 5-vuotias ei vielä osaa yhdistää tapahtumia toisiinsa. Yhtenä aamuna Rosemary herää vieraassa huoneessa, jossa kuitenkin on hänen omat tavaransa tai yhtäkkiä äiti enimmäkseen nukkuu, eikä häntä saa häiritä. Fowler osoittaa havainnollisesti, miten monet asiat vain tapahtuvat lapselle ilman että lapsi osaisi vielä asettaa niitä laajempaan kontekstiin.

 Heti teoksen alussa Rosemary kertoo aloittavansa tarinansa keskeltä. Tapahtumien alkuun palataan vasta myöhemmin ja kertojana Rosemaryllä on tapana aina väliin puhutella lukijaa ja antaa hänelle ohjeita. "Such a sweetheart. But don't get attached to him; he's not really part of this story" tai "Bookmark that thought. We'll come back to it later." Kerronnassa korostuu, että kyse on Rosemaryn näkemyksistä, jotka eivät välttämättä vastaa sitä, mitä on ns. oikeasti tapahtunut. Rosemary myös "tunnustaa," että hän ei välillä kerro kaikkea syystä tai toisesta.

Kertojana Rosemary korostaa myös muistiin ja muistoihin liittyviä epävarmuuksia. Mitä me oikeastaan muistamme ja mitkä muistomme olemme mahdollisesti korvanneet toisilla muistoilla tukahduttamisen kautta, koska alkuperäiset muistot ovat olleet liian kipeitä? Entä muistammeko todella vai olemmeko luoneet muistikuvan omien kertomustemme kautta? Muistot eivät ole kiveen hakattuja, vaan ne muuttuvat meidän mukanamme. Vuosi vuodelta pikku hiljaa niihin tulee lisää ja niistä jää osia pois. Entä jos olemme torjuneet muististamme jotakin todella tärkeää? Joitakin lapsena tapahtuneita asioita Rosemary muistaa hyvin selvästi, kun taas esimerkiksi hänen vanhempansa muistavat saman asian aivan eri tavalla. Muistot ovat epävarmuuden aluetta ja niiden merkitys lieneekin usein muualla kuin pelkästään niiden totuusarvossa. Jokainen luo oman muistikertomuksensa ja kuljettaa sitä mukanaan. Siihen ei toisella ihmisellä ole pääsyä muuta kuin sanojen ja tarinoiden kautta. Ihminen on muistinsa vanki ja avaimet oman selliin avaamiseen usein hukassa.

Rosemaryn peruskokemus on erilaisuus. Hän yrittää monin tavoin sopeutua joukkoon, mutta ei pääse irti tunteesta, että hän on ratkaisevalla tavalla erilainen kuin muut. Rosemary on yksinäinen, eikä osaa luoda ystävyyssuhteita. Hän pohtii, mitä tarkoittaa normaali ja esiin nousee myös normaalin käsitteeseen liittyvä arvottavuus. Mistä ihminen voi tietää, onko hän normaali? Mitä normaalina oleminen tarkoittaa? Oletko sinä/olenko minä normaali? Onko ihmisen itsensä mahdollista määritellä normaaliuttaan vai tapahtuuko se muiden toimesta? Itsensä kokeminen ainutlaatuiseksi yksilöksi ja toisaalta normaaliuteen liitetyt vaatimukset eivät välttämättä sovi kovin hyvin yhteen. Fowler ottaa avuksi solipsismin, johon vetoamalla hän esittää, että Rosemary sen enempää kuin kukaan muukaan ei voi todistaa omaa erilaisuuttaan suhteessa toisiin ihmisiin, koska emme voi saada tietoa kuin omista mielenliikkeistämme, jotka toimivat yksityisenä kanavana todellisuuden ja ympäröivän maailman hahmottamiseen. 

We are all completely esittää lapsuuden perustavanlaatuisena aikakautena ihmisen myöhemmän kehityksen kannalta. Lapsuudenkokemusten kautta muotoutuu tapamme olla maailmassa. Pääroolissa ovat läheisimmät ihmissuhteemme. Ongelmallista on, että varhaislapsuuteen liittyy paljon sellaista, jota emme voi myöhemmin muistaa. Tulkitsemme muiden mielipiteitä ja intentioita, mutta usein on mahdotonta tietää, missä määrin tulkintamme ovat oikeita, missä määrin taas perustuvat erilaisille väärinkäsityksille tai omille tarpeillemme. Pyristelemme kohti yhteistä ihmisyyttä, jonka yhteisyys kuitenkin Fowlerin romaanissa osoittautuu harhaksi. Yliopistossa Rosemary oppii, että yleisimpinä ihmisyyttä koskevina totuuksina pidetyt näkemykset, kuten toisten kohteleminen niin kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, ovatkin suurta yhteistä harhaa. "... the human tragedy - that the common humanity we share is fundamentally based on the denial of a common shared humanity." Onko siis niin, että ajatus ihmisten välisestä yhteisyydestä on lohtuajatus, johon uskomalla pyrimme unohtamaan, että loppujen lopuksi mitään yhteistä ei ole, vaan jokainen on yksin. Kammottavan yksin. Loputtoman yksin. Vihjaako Fowler, että jaksaakseen elää, ihmisen on opittava valehtelemaan itselleen?

Pari viikkoa sitten lukemassani Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät yksi teemoista oli eläinkokeiden synnyttämä ekoterrorismi. Olikin  mielenkiintoinen sattuma, että eläinkokeita käsitellään myös Fowlerin teoksessa. Omalla kohdallani huomionarvoisinta on se, että Fowlerin romaani herätti  minussa monia kysymyksiä, joiden olisi luullut nousevan esiin Valtosta lukiessa, mutta niin ei vaan käynyt. Fowler sen sijaan saa minut suorastaan kiemurtelemaan tuskissani, kun mietin eläinten oikeuksia. Kuinka paljon meiltä peitetäänkään asioita tieteen nimissä ikään kuin tiede olisi jokin suurin ja mahtavin jumaluus, joka oikeuttaa suunnilleen mitä tahansa mukaanlukien kivuliaat eläinkokeet. Fowlerin romaani nostaa esiin epämukavia kysymyksiä, joihin on mahdontonta löytää eettisesti kestäviä vastauksia. Ihminen on korottanut itsensä luomakunnan herraksi ja alistanut eläimet tieteen koekaniineiksi. Onko oikein uhrata x määrä eläimiä, jotta mahdollisesti löytyisi parannuskeino johonkin sairauteen? Onko todellisuus eläinkokeista niin sietämätön, että sen peittämiseksi on turvauduttava lainsäädäntöön? "... a number of states are considering laws that make the unauthorized photographing of what goes on in factory farms and slaughterhouses a felony. Making people look at what is really happening is about to become a serious felony."

Ehkö toivoa kuitenkin on näkyvissä. Fowler viittaa ranskalaiseen filosofiin Jacques Derridaan (yhteen henkilökohtaisista suosikkiajattelijoistani), jonka mukaan muutos ymmärryksessä eläinten oikeuksia kohtaan on väistämätön. Vaikka se tapahtuukin hitaasti, se kuitenkin tapahtuu. Ihmisen on aika ymmärtää, että loppujen lopuksi ei ole mitään, millä ihminen voisi oikeuttaa oman erityisasemansa muiden elollisten suvereenina hallitsijana. Ihmislaji on pelkurilaji, joka peittää oman mitättömyytensä kuviteltuun suuruuteensa. Fowler onnistuu ja hienosti onnistuukin siinä, että hän saa meidät näkemäään ja kokemaan, mistä eläinten oikeuksissa on kysymys. We are all completely kylvää muutoksen siemeniä ja meistä itsestämme riippuu, miten hedelmällisessä maassa nämä siemenet saavat kasvaa.


Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (2013)
Serpent's Tail


12 kommenttia:

  1. Voi vitsit, pohdit tätä kirjaa todella mielenkiintoisesti. Kirja on jo lukulistallani, mutta nyt täytyy hankkia se vielä nopeammin omaksi asti. Minulla on jokin heikkous (hyviä) lapsikertojia kohtaan, vaikka tässä ollaan siellä aikuisuudessakin, joten kirja kiinnostaa sikälikin jo paljon.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa Laura, jos olet pikapuoliin lukemassa tämän. En ole seurannut ensi kevään käännöskirjallisuuskatalogeja, mutta pahoin pelkään, että kun tämä suomeksi saadaan, niin teoksesta alkaa tihkua liikaa etukäteistietoa.

    Tuo lapsikertojajuttu on toteutettu todella nerokkaasti. Yleensähän aikuinen kertoo ikään kuin lapsi, mutta tässä teoksesssa lapsivaikutelma on todella autenttinen. Tosiaan kuten sanoit, paljon liikutaan myös aikuisuudessa, erityisesti nuoressa aikuisuudessa.

    Kiitos kommentista ja hyviä lukuhetkiä!

    VastaaPoista
  3. Onpa taidokasta, kun romaaniin on saatu noinkin vaikeita asioita pohdittavaksi. Ja ajankohtaisia! Onhan meidän nykypäivämme lihantuotantoeläinten kohdalla ihan käytännössä tuota valhetta. Me lihansyöjät emme halua nähdä sitä mitä tuotantolaitoksissa tapahtuu, koska emme haluaisi olla siinä mukana. Kuitenkin olemme. Jouluna erityisen painavalla tavalla, kaikki kinkunsyöjät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä kaikkinensa erinomaisen hieno teos. Hauska, älykäs ja syvällinen samalla kertaa. Tärkeitä asioita ilman saarnaamista.

      Kirjan lopussa kerrotaan, että Fowler sai kimmokkeen tämän teoksen kirjoittamiseen tyttäreltään. En nyt siitäkään kerro tarkemmin. Kannattaa lukea. :)

      Poista
  4. Todella mielenkiintoiset aiheet! Muisti on kiinnostanut minua kauan aiheena, tässä tuntuu olevan hieman samantapaisia näkökantoja kuin Julian Barnesin romaanissa Aivan kuin jokin päättyisi. Siinäpä kirja, jota hehkutan aina kun joku jaksaa hetkenkin kuunnella :)
    Ja tuo eläinten oikeudet, se nousi pitkästä aikaa pinnalle kun kävin muutama aika sitten Morrisseyn keikalla. Meinasi nousta matkalla nautittu broileripaniini ylös siellä niitä tehotuotantokuvia katsellessa. Paljon olen asiaa pohtinut sen jälkeen eikä liha maistu vieläkään. Kaikesta eläinten hyväksikäytöstä luopumisesta en ole varma, mutta teollinen julmuus kauhistuttaa sen verran, että palasin kasvissyöjäksi.
    Mutta uhratako tällainen helmi rapistuneen kielitaidon alttarille vai odottaa käännöstä, siinäpä pulma jota nyt jään pohtimaan...

    VastaaPoista
  5. Kiitos Erja. Laitan tuon Barnesin muistiin. En nimittäin ole sitä lukenut. Hieno nimikin tuo Aivan kuin jokin päättyisi.

    Tämä ei minusta ole mitenkään erityisen hankalaa englantia ja on tietysti täysin mahdollista, että suomennos onnistuu hienosti. Käytän usein esimerkkinä Sue Graftonin ns. aakkossarjaa. Luin yhden kerran suomeksi ja se oli suorastaan kamalaa, vaikka en usko että se suomennos olisi ollut mitenkään huono. Graftonilla vaan minusta niin suuri osa juttua on kielessä tavallaan ihan jo kielen rakenteita myöten. Tässä kokisin olevan samaa.

    VastaaPoista
  6. Karen Joy Fowlerin romaanit (tai lähinnä Sarah Canaryn salaisuus) ovat kiinnostaneet jo pitkään, mutta tämä uusin on mennyt minulta ihan ohi. Tämähän kuulostaa loistokirjalta -- lukulistalle siis! Kiitos erinomaisesta arviostasi. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen tähän asti liittänyt Karen Joy Fowlerin aika lailla pelkästään Jane Austen Book Clubiin ja sen seurauksena olen pitänyt häntä vähän heppoisena, viihteellisenä kirjailijana. No, olen ollut kovin väärässä ja nyt ei kyllä heppoisuus ja Fowler enää mahdu mitenkään, edes tunkemalla, samaan lauseeseen.

      Tätä teosta uskallan todellakin suositella. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  7. Kas, löytyipä tuosta Saralle kirjoittamastasi vastauksesta muistinvirkistystä: olen kuin olenkin lukenut Fowleria, juurikin tuon Jane Austen -lukupiirin - teoksen, jonka perusteella en ehkä itsekään tarttuisi kirjailijan toiseen tuotokseen, vaikka se aikanaan sopikin hetkeensä riittävän hyvin.

    Vaan voi. Muisti. Itselleen valehteleminen. Normaalius. Eettiset kysymykset. Tämä teos tuntuu käsittelevän useita tärkeitä ja keskeisiä kysymyksiä ihmisenä olemisesta ja ihmisen typerästä kaikkivoipaisuusharhasta - olevan todellakin kaikkea muuta kuin keveän heppoinen. Kiitos hienosta kirjoituksestasi - saattaa olla, että sen myötä minäkin taas jonakin päivänä luen Fowleria...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä onkin sitten varsin samanlaiset kokemukset tuosta Jane Austen -kirjasta. Se kuitenkin taisi olla jossain määritty suosittu Suomessakin - seikka, jota sen luettuani ihmettelin. Ehkä vähän oli myös sellaista ajatusta, että Fowler ratsastaa Austenin nimellä.

      Tämä teos on kyllä ihan muuta. Tulta ja timanttia, kosteutta silmäkulmissa.

      Poista
  8. Tämä oli kyllä ajatuksia herättävä lukukokemus. Minua alkoi romaanin edetessä jo tympiä muistamisen ja epäluotettavuuden toistuva tematiikka (tuntui, että sitä jo hierottiin kasvoille).

    Eläintenoikeuksia teos sen sijaan käsittelee vaikuttavasti ja koskettavasti. Viimeisillä sivuilla väänsin itkua, eikä kuristava tunne lähtenyt kurkusta hetkeen. Juonesta myös pidin - en arvannut tapahtumia ennalta, ja jaksoin yllättyä ja liikuttua jokaisessa käänteessä. Mietin kuitenkin, toimisiko kirja enää samalla tavalla toisella lukukerralla. Teos kun luottaa aika paljon tunteelliseen lataukseen.

    Viime vuosina on ollut jonkin verran teoksia, jotka rikkovat ja leikittelevät perinteisellä perhenarratiivilla. Fowlerin kirja muistuttaa jokseenkin A.M. Homesin May We Be Forgivenia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noora, kiva "nähdä" sinua täällä pitkästä aikaa. Nyt vasta tajusin senkin, että seuraan sinua instassa - en vaan ollut hoksannut, että se olet sinä. :)

      Fowlerista. Minä taas en kärsinyt ollenkaan tuosta, että muistamis- ja epäluotettavuustematiikkaa olisi ollut liikaa. Minusta se perusidea tässä on ihan valtavan hieno ja myös koskettava ja ajattelemaan pistävä.

      Olen samaa mieltä siitä, että toisella kerralla ei välttämättä toimisi ollenkaan yhtä hyvin.

      Olen lukenut tuon May we be forgivenin (pidin kovasti), mutta en tullut sitä ajatelleeksi tätä lukiessani. Homesia pitäisi muutenkin lukea lisää. Toinen häneltä lukemani on Music for Torching ja sekin oli hieno.

      Poista