torstai 18. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Mutta Jeesus sanoi: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Nämä Jeesuksen ennen ristinkuolemaansa lausumat sanat toimivat eräänlaisena paratekstinä lukiessani Jussi Valtosen tämän vuoden Finlandia-palkinnolla palkittua teosta He eivät tiedä mitä tekevät. Keitä 'he' ovat Valtosen romaanissa? Tähän kysymykseen löytyy montakin vastausta, mutta useimmat kirjan henkilöt kyllä tietävät tai ainakin aavistavat, mitä he tekevät. Sen sijaan moni heistä haluaisi unohtaa, mitä heidän tekemistensä taustalla on. Mikä on niin sanotusti heidän tekemistensä hinta.

Toisaalta jokainen meistä voi kysyä itseltään: tiedänkö mitä teen? Vastaukset ovat helppoja niin kaun kuin pysytään konkreettisissa asioissa. Tiedän keittäväni kahvia tai kirjoittavani tätä bloggausta. Sen sijaan en tiedä esimerkiksi sitä, miten kirjoittamani teksti vaikuttaa sen lukijaan. Aamulla hymyilin tuntemattomalle juna-asemalla, toista tuntematonta en katsonut päinkään. Mitä minä heille tein? Mitä tekemiseni tai tekemättä jättämiseni laittoi alkuun. Minkälaisia ketjuja tekomme käynnistävät? Millaisten perhosefektien agentteina toimimme huomaamattamme?

*

Jussi Valtosen romaani on täynnä erilaisia teemoja, jotka pyyhkivät toinen toisiaan. On aviokriisiä, yksinhuoltajan ongelmia, uusperheproblematiikkaa, isän poissaoloa, ekoterrorismia, Suomi-kritiikkiä, monikulttuurisuusongelmia, tutkimustyöhön liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tällaisesta aihemäärästä tuli ähky. Tämä on sikäli harmillista, koska Valtosen romaanissa on aivan erinomaisia pointteja, mutta ne eivät pääse kunnolla kasvamaan, kun kirjailija heittää kehiin taas uuden ongelmakimpun. Tilannetta ei paranna se, että paikoin Valtonen vyöryttää tekstiä kuin kiihkeä pappi kirkon saarnastuolissa. Sylki roiskuu aina lukijan päälle asti. Pamflettimaisuus näkyy myös siinä, että teksti on paikoin varsin epäfiktiivisen tuntuista. Valtonen mäiskii faktoilla tai ainakin faktamuotoon kirjoitetuilla todisteluilla. Pahimmillaan olo oli kuin puhelinmyyjän kanssa keskustellessa. Lue sinä vaan, mitä siihen paperiin on kirjoitettu ja mitä sinun pitää lukea. En osta. En  halvalla, enkä kalliilla, enkä ilmaiseksi.

He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin hengästyttävyyttä voisi toki lähestyä siitäkin suunnasta, että kiihkeässä tempossaan se on itsekin kuin nykyaika, jota se kuvaa. Minulle päällimmäiseksi jäi kuitenkin lukukokemuksen whatsappmaisuus - taas piippaa, kukahan nyt viestii. Lukiessani kaipasin edes muutamaa selkeämpää suvantohetkeä, jolloin olisi pystynyt hengittämään huohottamatta.

*

Suomalainen Alina ja amerikkalainen Joe ovat saaneet toisensa ja sen seurauksena heille syntyy poika nimeltä Samuel. Joe ei kuitenkaan löydä paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja palaa takaisin Amerikkaan. Alina jää yksin poikansa kanssa.  Kerronta kulkee vuoroin Joen, Alinan ja Samuelin elämäntapahtumissa. Lukija pääsee näin katsomaan elämää vuorotellen kunkin heistä näkökulmasta.

He eivät tiedä mitä tekevät on parhaimmillaan nykyisen kulutusyhteiskunnan kriitikkona. Ihmiset ovat Valtosen romaanissa mainospintaa, jonka täyttämisestä eri tahot kilpailevat. Helpoimpia kohteita ovat nuoret, jotka haluavat kaiken ja enemmän ja pian ja vielä nopeammin. Myös Joen amerikkalaisen perheen vanhin tytär tarttuu syöttiin ja pian hän kulkee iAm-laite päähänsä kytkettynä. Kyseessä ei ole mikä tahansa laite, vaan pieni näkymätön koneaivo, joka oppii tulkitsemaan ihmisen ajatuksia ja tuottamaan tietoa, mediaa ja kuvia sen mukaan, mistä ihminen on kiinnostunut. Kauhistuttavinta on, että iAm oppii tuntemaan ihmisen mieltymykset jopa paremmin kuin ihminen itse.

Kun iAm napit laittaa päähän maailmasta tulee multimedia. "Katsetta ei tarvinnut enää suunnata muualle kuten erilliselle näytölle, koska elokuvat ja kirjoitettu teksti näkyivät täydellisinä silmien edessä, kun niihin kohdisti katseensa. Halutessaan pystyi katsomaan myös niiden läpi, muu maailma ei hävinnyt mihinkään. Saattoi siis lukea sähköposteja kadulla kävellessä, katsella elokuvia hölkätessä! Mitä tahansa missä tahansa! Ilman mitään ruutua tai näyttöä. Ohjelmaa ja äänenvoimakkuutta pystyi muuttamaan ajatuksen voimalla, tietyin varauksin."

Koneen ja ihmisen välisten rajojen hämärtyminen oli minulle Valtosen romaanin antoisinta antia. Mitä tapahtuu, kun ihmisen ja keinotodellisuuden välinen raja hämärtyy tavalla, jossa ne eivät ole enää erotettavissa toisistaan? iAm lieveilmiöineen luo vakuuttavia uhkakuvia siitä, miten ihmisen jatkuva elämysten- ja tavarannälkä sekä pakonomainen tarve uida uutisvirrassa ovat johtamassa siihen, että ihminen on valmis luovuttamaan itsensä päätäntävallan koneelle ollakseen trendien huipulla. Enemmän on enemmän, mutta ei tarpeeksi.

Toinen kiinnostava teemakokonaisuus oli Joen erityisesti suomalaiseen yliopistomaailmaan kohdistuva kritiikki, joka nosti esiin monenlaisia tieteentekemisen taustalla olevia tekijöitä, jotka vaarantavat tutkimuksen puolueettomuuden. Kuka saa tutkia ja mitä? Perustasolla tämä kysymys tulee esiin jo siinä, mitä tutkimusta rahoitetaan. Ilmaisia lounaita ei ole. Kenen kieli jaksaa nuolla ahkerammin? Kenen seurassa roikut palvovin silmin ja öljyisin ajatuksin? Joen on suomalaisen tiedemaailman ulkopuolisena helppo havaita, minkälaista salakähmäilyä yliopistolla käydään ja miten sisäänpäinlämpiävä suomalainen tiedemaailma voi olla. Hys hys. Tutkijanero työssään.

Kolmas aihepiiri, jonka kuvaus Valtosen romaanissa on erittäin onnistunutta on Samuelin isänkaipuu. Tässä kohdin voi todellakin kysyä, tiedämmekö me vanhemmat, mitä me lapsillemme teemme. Valtonen tavoittaa riipaisevasti Samuelin isäikävän ja näyttää, minkälaisia seurauksia vanhemman poissaololla voi lapselle olla. Toivo on sitkeä. Päivästä ja vuodesta toiseen se suuntautuu kohti valtameren takana asuvaa isää. Isän on läsnä tiedejulkaisuissa ja juhlissa, joissa palkitaan tutkijoita. Miksi isä ei tule poikansa luokse? Miksi isä ei sano: olen ylpeä sinusta poikani. Ikävä kasvaa luihin. Vääntää ne vääriin asentoihin. Vieraantuminen nakertaa kylmin sormin Samuelin ja hänen isänsä välillä olevaa ohutta sidettä. Hivertää sitä pikku hiljaa isän muuttuessa yhä enemmän satuolennoksi todellisen ihmisen sijasta. Onko mitään enää tehtävissä vai ovatko isä ja poika menettäneet toisensa lopullisesti? Tulevaisuus - onko se muuta kuin pelkkä sana?


Valtonen tavoittaa uskottavasti myös pikkulapsiperheen arjen. Alinan ja Joen kokemat tuntemukset ja vaikeudet maistuvat elämältä. Sama pätee Joen ja hänen isänsä välisen suhteen kuvaukseen. Myös teinien ja vanhempien väliset hiertymät Valtonen paaluttaa vahvasti tähän päivään. Ainesten runsaus kuitenkin sai aikaan sen, että Valtosen teos toimi kuin iAm. Yhä uusia näytöttömiä näyttöjä, yhä uusia polkuja, kiemuroita, jännitysmomentteja ja ihmissuhdeongelmia.

Antakaa minulle ruisleipää, villasukat ja kuvaputkitelevisio.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)
Tammi

 

22 kommenttia:

  1. Kiitos kiinnostavasta postauksesta. Tämä kuuluu lukulistalle :) Joulupukkii...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joulupukkii.... huutelen minäkin, että pukki kuulisi toiveesi. Vähän nyt suorastaan harmittaa, että tämä oli kuitenkin jotenkin pettymys. Toivottavasti sinä nautit enemmän.

      Poista
  2. Omppu, luin tästä pätkän lehdestä, jonka juuri lopetin tilaamasta turkismainosten takia ja täytyy sanoa, että se osuus, jonka luin oli ihan mukaansatempaavaa.

    Tiedämmekö me itseasiassa ikinä mitä me teemme. Siinä teema jota sopii usein pohtia tai sitten vain elää ja olla iloinen, että tuli tänään juteltua ihan vieraan vanhemman rouvashenkilön kanssa kauppapuutarhalla jouluruusujen kasvatuksesta: Hän aivan innostui!

    Toisaalta tekee mieli toivoa: Antakaa minulle Fazerin sininen, villasukat ja laite, jolla voin katsoa kaikki sata VHS-filmiäni.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli tämän suhteen etukäteisodotuksia. Positiivisia sellaisia. Kärsin nyt siitä, että asiat runnottiin läpi ja jotenkin sekin, että sanat kantavat kun ovat kantaakseen ja pitää luottaa niiden kykyyn kantaa. Ei se leijakaan lennä väkisin lennättämällä. Olenkohan nyt kohtuuton?

      Jos päädyt tämän lukemaan, niin toivotaan parempaa lukumatkaa kuin mitä itselläni oli. Silti, kuten sanoin, hienoja juttuja tässä on paljon. Puskutraktori vaan vierailee sivuilla liian usein.

      Poista
  3. Suhtaudun tähän Valtosen kirjaan kovin ristiriitaisesti. Toisaalta tarina ja jotkut sen teemoista kiinnostavat, mutta toisaalta pelkään tuota runsautta ja infoähkyä. Asioiden esittäminen saarnaamalla ei myöskään houkuta. En ole vielä päättänyt luenko tätä vaiko en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tosiaan on puolensa ja puolensa. Tuli monesti mieleen vanha kunnon sanonta: kill your darlings. Tässä näitä tapettavia kultasia oli luvattoman paljon.

      Poista
  4. Mietin tuota samaa, että kirja kuvaa myös tätä aikaa: meitä, joille mikään ei riitä, meitä, joille kaikkea on enemmän kuin kylliksi, meitä, jotka vaadimme aina lisää ja uutta (kunhan se ei rasita liikaa). Että jos tämä ei ala riittää, mikä sitten? Hyviä pohdintoja kirja saa aikaan. Sana leppoistaminen on tästä mahdollisimman kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "mikään ei riitä" -osasto olisi minusta riittänyt enemmän kun hyvin tämän kirjan teemaksi. Se on mitä tärkein aihe ja tämä teos olisi tarjonnut loistavat mahdollisuudet sen käsittelyyn.

      Poista
  5. Kirjoititpa tästä kirjasta kiinnostavasti! En yleensä ole erityisen kiinnostunut Finlandia-voittajista, mutta tätä voisin jopa harkita, vaikka epäkohtiakin nostit esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jospas tämä olisikin se Finlandian voittanut teos, josta tulisit pitämään. Olen ihan varma, että on suuri joukko lukijoita, jotka nauttivat tämän lukiessaan. Kenties sinä kuulut heihin. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  6. Olipa mielenkiintoista lukea tästä! Tämän voitto oli jotenkin lämmittävää, vaikka – niin kuin tiedämme – palkinnoissa on aina monet puolensa. Ehkä lämmin läikähdys johtui siitä, että tämä teos olisi muuten saattanut jäädä monelta huomaamatta. Esimerkiksi minulta.

    Ja niin, tämä ehkä houkutteleekin monilla tärkeillä teemoillaan, mutta minuakin vierastuttaa toisaalta juuri tuo runsaus. Mutta jos en tämän äärelle päädykään, niin olenpa saanut siitä tuulahduksen sinulta, kiitos :) Varmasti Valtosella kyllä sanottavaa on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka en tätä ollut edes lukenut ennen kuin Finlandia-voitto julistettiin, niin silti Valtosen romaani oli jonkinlainen ennakkosuosikkini sen perusteella, mitä siitä olin lukenut. He eivät tiedä mitä tekevät lähtikin hyvin alkuun, sitten seurasi puuduttava jakso, jolloin melkein heitin koko teoksen mäkeen. Jälkimmäinen osa teoksesta sisälsi hienoja hetkiä, mutta vähän sama kuin olisi taidenäyttelyssä ja juuri kun on tutkimassa teosta isketäänkin silmien eteen uusi teos.

      Olen niin samaa mieltä, että Valtosella on paljon sanottavaa.

      Poista
  7. Harmi, että tuotti pettymyksen. Tämähän on kuitenkin luettava...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä sitä kaikki teokset voi olla jättipotteja. Jään odottamaan sinun huomioitasi.

      Poista
  8. En nyt lue tätä arviotasi kovin tarkkaan, koska kirja tuleeminulla lukuun jossakin vaiheessa. Palajan!

    Toivotan sinulle rauhallista ja hyvää joulua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää, ihanaa ja rauhallista joulua myös sinulle. Jään odottamaan ajatuksiasi Valtosen romaanista.

      Poista
  9. Hmm, olen vähän epäröinyt tämän kanssa. Aihe on kiinnostava, mutta en silti ole rynnännyt kirjastoon varaamaan. Tämä sun kirjoituksesi vähän lisäsi epäröintiäni. No, katotaan. Palkittuna kirjana tällä on varmaakin jonkinmoista varausjonoa, joten joka tapauksessa luen tämän, jos luen, joskus hamassa tulevaisuudessa. Ja silloin mahdolliset ennakko-odotukset ja ennakkoluulot on unhoittuneet.;)

    Hyvää Joulua sinulle Omppu!

    VastaaPoista
  10. Voihan tämän lukea vaikka ihan siitäkin syystä, että on Finlandia-voittaja. Ja kuten monesti sanottu, mistäs sen tietää, vaikka olisikin sinun kirjasi.

    Ihanaa joulua sinulle myös!

    VastaaPoista
  11. Tämä teemojen paljous ei yllättäen häirinnyt minua, vaikka aika useissa kirjoissa se saattaisi häiritä. Vertasit kirjan runsautta whatappimaisuuteen, minulle tuli bloggauksen luettuasi mieleen, miten hyvin tuo sopi kirjassa mainitun iAm-laitteen kanssa yhteen. Kun lukijalle tuli mieleen, ehkä hieman tiedostamatta jotakin, heti sitä käsiteltiin. Ymmärrän, että kirjan tietotulvaan voi kokea hukkuvansa, mutta minua se viehätti.

    En usein lue Finlandia-voittajia, koska olen päätynyt siihen, että jos aihe ei kuulosta minua kiinnostavalta, en lue kirjaa vain sen Finlandia-palkinnon vuoksi. Tämä kuitenkin vaikutti todella kiinnostavalta, ja olen iloinen, että tämän luin, sillä Valtosen kirja oli minulle todella huikea lukuelämys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja mukava kuulla, että viihdyit Valtosen seurassa. Minua kiehtoi eniten juuri tuo iAm-hommeli ja ehkä siksikin hieman petyin, kun olisin halunnut siitä aihepiiristä lukea enemmän, koska ihmisten ja koneiden väliset rajat on superkiinnostava aihe. Sitten harmitti, kun oli noita ihmissuhdejuttuja (omaan makuuni liikaa), joita muutoinkin on kirjallisuus pullollaan. Kuitenkin niin, että tuo isä-poika -suhde oli hienosti toteutettu ja Samuelin isänkaipuu hienosti kuvattu. Siitä riittäisi jo hyvin yhden kirjan aiheeksi.

      Vähän niin kuin olisi lyöty kaikki karkit yhtäaikaa pöytään, vaikka muutama herkullinen salmiakki olisi riittänyt ja maistunut vielä paremmalta, jos hedelmä- ja vaahtokarkkeja ei olisi ollut tarjolla ollenkaan.

      Poista
  12. Minäkään en täysin lumoutunut tästä kirjasta.

    Minulle ongelma ei ollut teemojen runsas määrä, vaan miten niitä oli käsitelty. Uuvuttavaksi kirjan teki yksityiskohtaisuus. Jokainen tunnetila ja teko selitettiin juurta jaksaen. Kohtaukset olivat hyvin pitkiä, etenkin sellaiset, joissa ihmiset keskustelivat asioista. Usein tuli mieleen, että vähempikin olisi riittänyt.

    Mutta sitten mietin, että jos tämä perustellisuus/muhiminen oli tarkoituksellista?

    Kirja nimittäin käsitteli - yhtenä lukuisista teemoista - myös amerikkalaisuutta. Kirjan tunnemuhina muistutti kovin nykyamerikkalaisia bestsellereitä (niitä hustvedtejä yms.). Myös tarinan juoksutus oli amerikkalaistyylinen. Psykologiseksi trilleriksikin kirjaa voisi kai kutsua.

    Kokonaisuutena kirja oli kyllä tarkkaan mietitty ja taitavasti rakennettu. Mutta ei se minulle sellainen ollut, että se olisi imaissut menessään, pakottanut ahmimaan tarinaa kannesta kanteen. Toisin kuin Valtosen edellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onkin mielenkiintoinen ajatus, että jos (liiallinen) perusteellisuus olikin tarkoituksellista / jonkinlainen tehokeino. Minulle tämä tosiaan oli jotensakin liian moneen suuntaan tempoileva ja vähän ehkä pitkitetynkin tuntuinen. Ahmimisvaarasta ei kohdallani ollut pelkoa. :)

      En ole lukenut Valtoselta muuta, mutta hyvä tietää, että hänen aiemmassa tuotannossaan tyyli on toisenlainen. Siipien kantamat odottaa hyllyssäni lukemista.

      Kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi.

      Poista