sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Edwidge Danticat: Claire of the sea light

Seison kirjahyllyn edessä miettimässä mitä lukisin seuraavaksi. Suru pitelee tiukasti kädestäni. Radiossa Jenni Vartiainen laulaa, että ihmisen silmät on itkua varten. Hätkähdän. Edwidge Danticat tarttuu vapaana olevaan käteeni. Nyökkää. Hymyilemme vähän.

Edwidge Danticat on Haitissa syntynyt kirjailija, joka 12-vuotiaana muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän koki elämänsä vieraaksi ja etsi lohtua kirjallisuudesta. Hänen tuotannolleen tyypillisiä aihepiirejä ovat kansallinen identiteetti, äiti-tytär -suhde sekä diasporaan liittyvät poliittiset kysymykset. Claire of the sea light on toinen häneltä lukemani teos. Ensimmäinen oli osittain omaelämäkerrallinen teos Brother, I am dying (2007), joka jätti minuun vahvan halun lukea lisää Danticat'ta. COTSLin luettuani tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen kirjoittamansa teokset. Ostamaan ne omaan hyllyyni, voidakseni ohi kävellessäni silittää niiden selkämyksiä, pidelläkseni niitä käsissäni. Danticat'n kirjoitus on runoutta ja lohtua, siinä on kipua, meren valoa ja toivon ääni. 

Claire of the sealight on ihonalainen. Se on aamuyön hetki, meren ikiaikainen leikki, surun varjojen tanssi kasvoilla, joiden kauneutta ei kamerat voi vangita. Siinä elämä ja kuolema käyvät poloneesiin. Ah niin kohteliaasti. Kumartaen. Niiaten. Peruukeista varisee pölyä, kenkien soljet peilaavat tanssijoiden liikkeet. Ikkunaverhot lepattavat, pyykki tuoksuu mereltä, sydän on kukkuroillaan - tuskin jaksaa kantaa elämän sille antamia paloja, joissa jo näkyy villieläinten aikaansaamat raatelujärjet.

COTSL alkaa kuvauksella Claire Limyè Lanmè Faustinin seitsemänvuotissyntymäpäivistä. Claire peri etunimensä äidiltään. Äidin kuoltua synnytyksessä isä lisäsi nimeen sanat Limyè Lanmè, meren valo. Clairen isä, Nozias, on köyhä, lukutaidoton mies, joka pohtii, voisiko onnen löytää jostakin muualta kuin siitä pienestä haitilaiskylästä, jossa hän tyttärensä kanssa asuu. Hän pelkää, että hän ei osaa kasvattaa tytärtään ja yrittää saada naapurustossa asuvan Madame Gaellen ottamaan tyttärensä hoiviinsa. Päätös asiasta siirtyy kuitenkin Clairen syntymäpäivästä toiseen, kunnes tytön 7-vuotissyntymäpäivänä Madame Gaelle ilmoittaa ottavansa Clairen omaksi tytökseen. Päätöksestä kuultuaan Claire päättää kadota. Mutta voiko meren valo koskaan kadota niin kauan kuin ylipäänsä on elämää?

Danticat'n sanoilla on juuret. Ne kasvavat läpi pienen haitilaiskylän ja lukijan mielen. Juurista kasvaa puita, joissa asustelevat ihmisen tunteita pesissään hautovat linnut. Keveys ja painavuus menevät limittäin lomittain. Sen  huomaa viimeistään siitä, kun sydän jättää muutaman lyönnin lyömättä pelkästä ihastuksesta. Miten kukaan voi osata kirjoittaa näin? Miten varovasti salaisuudet aukeavat, miten verhon takaa paljastuvat köyhyys, rakkaus, epäoikeudenmukaisuus, yhteiskunnalliset vääryydet ja ihmisen pienet askeleet. Miten näyttämön parrasvaloisssa seisoo ihmisyys kaikessa paljaudessaan.

COTSL menee ihmisessä joka paikkaan. Se nostaa esiin omat menetykset, pettymykset, ilot ja rakkaudet. Se vierailee lukijan muistoissa, järjestelee niitä varoen kuin kalleinta posliinia. Danticat'n sanat muodostuvat kuviksi ja tunnelmiksi - jäätyneeksi ikkunaksi, jonka jäisten kiteiden välistä aurinko viiltää. Maailman häly hälvenee. Hiljaisuus tukkii silmät ja korvat. Hetki - "a momentary stillness, as though the entire world had grown completely silent." Nozias on menettänyt vaimonsa, Madame Gaelle tyttärensä ja miehensä, kokonainen sukupolvi mahdollisuutensa, Max Ardient Jr. joutuu isänsä hylkäämäksi ja hän itse joutuu hylkäämään oman poikansa. Yksipuolinen rakkaus on rakkauden kummitusversio, toisinaan se kulkee geneettisenä perintönä.

Elämä ja kuolema käyvät COTSLissa usein treffeillä. Istuvat samaan pöytään mitatakseen toisiaan. Claire näkee mielessään naisen, joka on hänen äitinsä. Nainen kävelee hedelmäkauppiaiden kojujen ohi. Pysähtyy. Nostaa yhden hedelmän, pyörittelee sitä käsissään, laittaa sen takaisin. Toistaa saman useaan kertaan monena päivänä. Kun Claire kasvaa, hän kävelee hedelmäkauppiaiden kojujen ohi. Pysähtyy. Nostaa yhden hedelmän, pyörittelee sitä käsissään, laittaa sen takaisin. Toistaa saman useaan kertaan monena päivänä, jotta kuulisi hedelmäkauppiaiden sanovan: tyttö on ihan kuin äitinsä.

Clairen äidin työ oli valmistella ruumiita hautajaisiin. Hänen mukanaan tuli kotiin kuoleman ja desinfektioaineiden haju, "the smell of death, covered by fragrances intended to mask it." Yrityksistä huolimatta kuolemanhaju tulee läpi. Kesät ovat niin kuumia, että sammakot poksahtelevat. Ihmisen osa on arvaamaton. Sotilaat voivat tulla ja pidättää. He voivat ampua kuoliaaksi kyselemättä. Ja jossakin vaeltaa Claire, meren valo. Tuleeko hän koskaan takaisin? Viekö maailman ääri hänet mukanaan? Houkuttaako meri hänet syleistä lopullisimpaan?

Sen surun jota tunsin löysin Danticat'n romaanista. Se oli ripoteltu haitilaisten elämänkohtaloihin. Gaellen kautta Danticat näyttää, mitä on eläminen surun kanssa ja miten siihen saattaa rakastua niin, että siitä ei haluaisi luopua ollenkaan. "No one will ever love you more than you love your pain." Suru haluaa kodin, se haluaa muuttua elämän perustaksi. Se haluaa uskotella, että jos luovumme siitä, luovumme myös hänestä, jonka takia surua tunnemme. Suru on väärässä. Se annettakoon sille anteeksi.

"Olet mitä rakastat ... mutta muista, että rakkaus on kerosiinia. Mitä enemmän sinulla sitä on, sitä enemmän palat." Rakastaa kuin Clare, rakastaa äitiä, jota ei koskaan tavannut. Etsiä äitiä merestä, meren sylistä äidin syliä. "Sometimes when she was lying on her back in the sea, her toes pointed, her hands facing down, her ears half submerged, while she was listening to both the world above and beneath the water, she yearned for the warm salty water to be her mother's body, the waves her mother's heartbeat, the sunlight the tunnel that guided her out the day her mother died."

Kun suljen Danticat'n romaanin viimeisen sivun, huomaan surun kävelevän kohti ulko-ovea. Käteni on vielä hikinen sen otteesta. Ovella se kääntyy ja katsoo alta kulmain silmiin. Hymyilemme vähän.


Edwidge Danticat: Claire of the sea light  (2013)
Vintage Contemporaries



12 kommenttia:

  1. "Suru haluaa kodin, se haluaa muuttua elämän perustaksi. Se haluaa uskotella, että jos luovumme siitä, luovumme myös hänestä, jonka takia surua tunnemme. Suru on väärässä. Se annettakoon sille anteeksi."

    "Kun suljen Danticat'n romaanin viimeisen sivun, huomaan surun kävelevän kohti ulko-ovea. Käteni on vielä hikinen sen otteesta. Ovella se kääntyy ja katsoo alta kulmain silmiin. Hymyilemme vähän."

    Omppu, näin se menee, mutta sinä sanot sen taas niin hienosti. Nyt on niin, että ystäväni, jonka piti olla maailmanympärimatkalla miehensä kanssa, istuu sairaalassa pitämässä miestään kädestä ja hänen rakkaansa kuolee millä hetkellä hyvänsä. Ensin kirjoitan hänelle kaiken tapahtumeen jälkeen yhden tietyn runon, mutta sen jälkeen: Saanko käyttää soveltaen henkilökohtaiseen viestiini hänelle lauseitasi? Hän on verbaalinen ja löytää avun sanoista - ja musiikista. Hän on toiminut miehensä kääntäjänä historiallisissa tietokirjoissa ja sanat ovat hänelle iso juttu ja jaamme rakkauden runoihin. Tämä on niin väärin häntä kohtaan ja myös J:a - tietysti, mutta kukaanhan ei luvannut meillä ruusutarhaa. Elämä on.

    Olet minua vahvempi. Minä olen hauras jää, joka vain näyttää vahvalta...Nyt juuri näen novascotialaiseni hymyn. Haudalle syttyy kohta monen vuorokauden kynttilälyhty.

    VastaaPoista
  2. Leena, anna mennä vaan. Jos jostain kirjoittamastani on apua, kun kirjoitat ystävällesi, niin se on minulle suuri kunnia.

    Vahvuudesta en tiedä, mutta meillä kuitenkin oli kyse niin paljon lyhyemmästä yhteisestä ajasta. Tänään kuljettiin teitä, joita koiran kanssa kuljettiin. Kyllähän sen siellä silmissään näki joka puolella vipeltämässä. Lisäksi ajattelen, että näin tämän sitten piti mennä - tosin kyllä sitä tuli elämän epäoikeudenmukaisuuttakin huudeltua. Suurin helpotus on, että lapseni on pystynyt hyväksymään asian. Lasten suru on riistävintä.

    Itse kuuntelen aina jotain lauluja ja ne kannattelevat (kuten nyt vaikka juuri tämä tässä bloggauksessa mainittu Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras). Ihmeellisesti valikoitui Danticat luettavakseni juuri silloin, kun tarve oli suurin. Hänen kirjoituksensa on runoa, valoa ja merta. Luin pieniä paloja kerrallaan, koska välillä tuntui, että halkean kaikista tunteista, joita tuossa kirjassa on.

    VastaaPoista
  3. Voi Omppu, näiden hienojen, surunkauniiden riviesi välissä lukee jotakin enemmän kuin ne suoraan kertovat. Enempää tänne ei ehkä kuulukaan. Hymy sinulle ja halaus, lämmin ajatus ja lumivalkean kauniita, lempeitä keijuja <3

    VastaaPoista
  4. Tosiaankin rivien väleissä on oma kertomuksensa, tosin niinhän se on yleensäkin. Oli todella armollista saada lukea Danticat'ta juuri nyt. Sekä terapeuttista että nautinnollista.

    Hymyn ja halauksen otan ilolla vastaan ja keijujen kanssa pyöritään pihalla, kun siellä vihdoinkin on valkoista. Kiitos Katja ystäväiseni.

    VastaaPoista
  5. Kuvasit kirjan niin, että minunkin tekee mieli lukea se ja käydä läpi vanhoja surujani. Kiitos, Omppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä erinomainen teos käydä läpi asioita, jotka ovat tärkeimpiä. Luulen, että samaan tarkoitukseen soveltuvat myös muut Danticat'n teokset. Uskomaton kirjailija!

      Poista
  6. Kyllähän sinäkin kirjoitat niin että sydän lyö ylimääräisen lyönnin. Runoa, kaunista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena. Tässä keikutaan sentimentaalisuuden rajoilla. Toisaalta niinkin, että silloin kun on surua asiat näyttäytyvät niin erilaisina kuin normitilanteessa. Kiitos ja hyvää joulua!

      Poista
  7. Omppu, tekstisi on täynnä valoa, vaikka surusta kirjoitat... <3

    Toivotan joulunaikaasi hyviä hetkiä!

    VastaaPoista
  8. "Miten kukaan voi osata kirjoittaa näin?" Sinä sanot noin Danticat'n romaanista, minä sanon noin sinusta. Tekstisi ovat niin pakahduttavan upeita, että alan salaa toivoa voivani joskus lukea jotain muutakin. Enemmän. Proosaa. Sinun kirjoittamaasi. ♥

    Ja tämän romaaninkin -- josta en ole kuullutkaan koskaan aiemmin -- lisään nyt lukulistalleni. Kiitos.

    Onnenmurusia alkaneelle vuodellesi, Omppu. ♥ Toivottavasti suru siirtyy taka-alalle, ja ymmärtää antaa tilaa valolle ja uusille aluille.

    VastaaPoista
  9. Sara, minusta on aivan ihmeellistä, että kirjoitat kirjoittamastani niin kauniisti. Menin ihan sanattomaksi. Joskus nuorena elättelin ajatusta kirjoittamisesta, mutta ei maailma kaipaa lisää keskinkertaista kirjallisuutta, kun edes kaikkea hyvää ja huippuhyvääkään ei ehdi lukemaan.

    Danticat on kirjoittanut useita teoksia ja huomasin yllätyksekseni, että niitä on jopa suomennettu. Hänen kirjansa haluan hyllyyni kaikki.

    Suruasia on jo voiton puolella ja uteliain mielin lähden uuteen vuoteen. Hyvää alkanutta vuotta sinulle Sara ja kiitos viime vuodesta, kaikista ihanista kuvistasi ja kirjoituksista.

    VastaaPoista