"Tiedättehän, että tässä maassa on paljon lapsia, jotka katsovat sellaisia paikkoja kuin museot, konserttitalot ja muut kulttuurikeskukset ja ajattelevat, etteivät ne ole minun kaltaisilleni ihmisille - ihmisille, jotka näyttävät sellaisilta kuin minä ja jotka tulevat sieltä, mistä minä tulen. Voin vakuuttaa teille tässä ja nyt, että mailin päässä täältä asuu lapsia, jotka eivät ikinä ajattelisi olevansa tervetulleita tähän museoon."
Edellisessä kappaleessa siteeramani sanat eivät olet Jennifer Clementin romaanista, vaan ne ovat peräisin Michelle Obaman puheesta, jonka hän piti New Yorkin uuden Whitney-taidemuseon avajaisissa (Helsingin Sanomat, 13.5.2015). Michelle Obama kiinnitti puheessaan huomiota siihen, että taidemaailma on ollut ja on edelleen hyvin valkoinen. Tämä on se asiaintila, jota Jean-Michel Basquiat halusi omalla taiteellaan muuttaa.
*
Taideteoksia ja kokaiinin nuuskutusta. Agressiokohtauksia ja rahoilla leventelyä. Juhlimista, yöihmiselämää ja taistelua rasismia vastaan. Sellaista oli Jean-Michel Basquiatin (1960-1988) elämä, josta tässä teoksessa kerrotaan hänen leskensä eli tyttöystävänsä Suzanne Malloukin näkökulmasta.
Kirjailija Jennifer Clement on Suzanne Malloukin hyvä ystävä ja hän tunsi myös Basquiatin henkilökohtaisesti. Kuka ihmeen Basquiat? Yhdellä lauseella sanottuna: mies, joka maalasi mustan miehen taidemuseoihin. Mies, jonka kavereita olivat Andy Warhol, Julian Schnabel, Keith Harring ja Madonna - muutamia kuuluisimpia mainitakseni. Mies, joka eli kiihkeästi, oli vaikea ja lahjakas.
Jean-Michael on yöeläin, oikea myyrä. Päivänvalo sattuu, aurinko sattuu, mutta illalla hän muuttuu taikuriksi, Merliniksi, jolla on kaikki hallussa ja hohtoa elämässä. Yöt ovat huumeille. Huumeet ovat yö. Päivänvalossa Jean-Michael painuu omaan varjoonsa ja mönkii sen sisään.
Clementin teoksen suurin arvo on siinä, että hän tekee Basquiatin meille tutuksi. Kaikista Basquiatin elämän lieveilmiöistä riippumatta olennaista on, että Basquiat oli ensimmäinen musta taidemaalari/graffititaiteilija, jonka teoksen läpäisivät valkoisen seulan ja päätyivät yleisön nähtäviksi gallerioihin ja museoihin. Tämä tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla. Siihen asti kuvataidenäyttelyt olivat olleet valkoisten yksinoikeusaluetta.
Elämä piirtyy esiin teoksessa vimmaisena ja arvaamattomana. Teos sisältää monia otteita Suzannen päiväkirjoista, jotka luovat autenttista kuvaa New Yorkin taidepiireistä. Suzannen osa Basquiatin muusana ei ollut helppo ja hän joutui kärsimään epäinhimillisen paljon eläessään yhdessä tämän kanssa. Heidän välisensä teippi oli kuitenkin vahvaa, vaikkakin sillä oli sahalaitaiset reunat. 1980-luvun alussa aids astuu kuvioihin ja hautajaisia vietetään yhä useammin. Clement kertoo myös poliisin brutaalista rasistisesta väkivallasta Basquiatin ystävää, Michael Stewartia kohtaan.
Huone haisee pilaantuneelta lihalta. Suzanne peittää kameran takillaan, vetää lakanan Michaelin päältä ja valokuvaa jokaikisen jäljen. Michaelin kasvot ovat pienillä haavoilla ja lasinsirpaleita on mennyt ihon sisään. (Myöhemmin Suzanne kuulee, että poliisit iskivät poliisiauton ikkunan rikki Michaelin päällä.) [...] Hänessä ei ole yhtään kohtaa, johon ei olisi sattunut.
Basquiat maalaa Stewartista työn nimeltä Untitled, jossa kaksi poliisia hakkaa mustaa miestä. Hän kuolee huumeiden yliannostukseen. Myöhemmin myös Suzanne piti oman taidenäyttelyn, mutta päätyy jättämään taidepiirit ja opiskelee lääkäriksi. Nykyisin hän toimii terapeuttina, jonka erikoisalaa ovat taiteilijat. Jennifer Clementin tapasin viime vuonna ohimennen Maailma kylässä -festivaaleilla. Tällä kohtaamisella on nyt erityinen merkitys, kun mietin Basquiatia ja hänen kuumeista elämäänsä.
"Se miten ihmisten käy, on niin outoa: minne kukakin menee ja mitä kenestäkin tulee."
"Se miten ihmisten käy, on niin outoa: minne kukakin menee ja mitä kenestäkin tulee."
Jennifer Clement: Basquiatin leski - Rakkaustarina (2015)
244 sivua
Alkuteos: Widow Basquiat - A Love Story
Suomentanut Terhi Kuusisto
Suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: LIKE
Luulin, että en osaa sanoa tähänkään kirjaasi mitään, mutta koska ihailen Michelle Obamaa ja olen hänestä lukenut myös elämäkerran blogiini, huomasin tuon rohkean lauseen ja fanitan sitä. Se oli ja on niin totta ja rohkea Michelle sanoi sen kaikille. Hyvä, sillä nyt tuli painoarvoa, joka voi antaa lisää voimaa muutoksen tuuliin.
VastaaPoista(Aika kuluu. Se katooaa jonnekin mustiin aukkoihin. Sataa, puut tulevat lehteen, kirjosiepot ja mustarastaat, puro solisee, ystävän kanssa lounas, ystävän isän äkillinen lähtö eilen, muistoruno, 'Leena, missä on se tietty muistoruno?', jopa hallaa luvassa, huputan herkän magnoliaherran, Messelin hallaharsoon, varjelen hänen nuppujaan, huominen lounastapaaminen, lakkaa kynnet, suojaa valkoisten varjoliljonen alut jäniksisltä, mene ajoissa sänkyyn herra Javierin kanssa, mutta älä innostu liikaa, sillä aamulla on aikainen herätys...)
<3
Leena, minun on vaikea kuvitella tilannetta, että sinä et osaisi sanoa jotakin. Saa sanoa mitä vaan tietenkin ja ei haittaa vaikka olisi asian vierestäkin. Keskustelu kanssasi on aina antoisaa.
PoistaOsui silmiini nuo Michelle Obaman sanat nyt oivallisesti, kun olin juuri lukenut Clementin kirjan. Ja nyt harmittaa hirmuisesti, kun selvisi, että Clement oli taas ollut Suomessa ja esiintynyt kirjatilaisuudessa Michael Monroen kanssa. Voi pahus, että en tiennyt tästä.
Voi magnoliaherraa. Ilmastomme on koetus. Kaunista tänäänkin aamulla, mutta kylmää. Eilen oli hieno auringonpaiste Hanami-juhlassa, mutta hetken päästä satoi jo rakeita. Miten muuten sujuu sängyssä Javierin kanssa? Entä sängyn ulkopuolella?
Kiitos kun kommentoit.
Hämmentävää ajatella, että vielä 1970- ja -80-luvulla kuvataidenäyttelyt olivat valkoisten yksinoikeusaluetta. Surullista, että taiteen esillepääsyyn on vaikuttanut ihonväri. Eikö kriteereiden pitäisi olla jotain aivan muita?
VastaaPoistaJennifer Clement kirjoittaa ilmeisen kiinnostavista aiheista. Varastettujen rukouksen vuoren luin viime vuonna, ja siitä jäi lähinnä mieleen aihe, joka hätkähdytti vahvasti.
Onhan se aika uskomatonta. Tosin mustat saivat Amerikassa äänioikeudenkin vasta 1960-luvulla. Halusin tähän juttuuni ottaa mukaan myös Michael Stewartin kohtelun. Varsinkin, kun tänä vuonna on taas ollut ikävän paljon poliisiväkivaltaa mustia kohtaan.
PoistaClementin kirjat eivät ole kirjallisesti huippuja, mutta hänen valitsemansa aiheet (tai ainakin Varastettujen rukousten vuori ja tämä Basquiat) ovat hyvin kiinnostavia. Pitääkin tutkia, mitä muuta hän on kirjoittanut.
Kiitos kun kommentoit.
Tätä kirjaa katselin kevään kirjakatalogeissa ja äskettäin e-kirjaputiikista. Teki mieli ottaa, mutta jätin hyllyyn. Ehkä pitäisi tarttua... Kiitos hienosta tekstistäsi!
VastaaPoistaP.S.: sun luku- ja bloggaustahti on niin huima, ettei hitaampi meinaa perässä pysyä :)
Tämän ansiot eivät ole kaunokirjalliset. Asia sitten on sitäkin tärkeämpi.
PoistaAlkuvuodesta on tullut luettua aika paljon ja siitä on kertynyt bloggausjonoja.
"Se miten ihmisten käy, on niin outoa: minne kukakin menee ja mitä kenestäkin tulee." Voi kyllä, outoa se on. Ja mihin kaikkeen se lopulta perustuukaan? Kaikki tämä eriarvoisuus eilen ja tänään on niin, niin väärin.
VastaaPoistaPS. Kaisa Reetta tuossa yllä osuu kyllä erinomaisen oikeaan: olet hämmästyttävän ehtiväinen :)
Tuo on minustakin niin hieno lause. Hirveän paljon voi olla kiinni niin pienestä, eikä sitä tapahtumahetkellä tiedä, mikä juuri kyseisestä jutusta saattaa olla alkamassa.
PoistaOn tässä tullut nyt tosiaan aika paljon blogattua ja luettuakin.