Reader, why did I marry him?

Don DeLillo on soft spottini, mitäpä tuota kieltämään. Blogissani hän onkin yksi ahkerimmin nähdyistä kirjailijoista, sillä tämä Putoavaa miestä käsittelevä bloggaus on jo kuudes hänen tuotantoaan käsittelevä kirjoitus.* Olen ihastunut DeLillon armottomaan tapaan kuvata maailmamme menoa ja sen ilmiöitä sekä hänen esittämiinsä, usein eksistentiaalispainotteisiin kysymyksiin, joita nykyisin kuuluu olla ajattelematta. Ilokseni panin myös merkille, että Tammen Keltainen kirjasto vahvistuu lokakuussa uudella DeLillon teoksella, kun hänen romaaninsa Zero K ilmestyy suomeksi nimellä Nolla Kelviniä . Kun tietää, että Don DeLillon Putoava mies (Falling Man, 2007) käsittelee 11/9 -terroristihyökkäystä, jossa Al-Gaeda terroristit lensivät kaapatuilla matkustajalentokoneilla päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja saattaisi helposti ajatella, että putoava mies viittaa mieheen, joka hyppäsi alas ko. torneista. Näin ei kuitenkaan ole. Ilmaisu putoava mies viittaa putoamisesityk...

Nyt on niin kuivaa satiiria, että oliivikin käpristyy dry martini -lasin pohjalle. Edellä olevan lauseen kirjoitin muistivihkooni luettuani parisenkymmentä sivua George Saundersin novellikokoelmaa Sotapuiston perikato. Selvennyksen vuoksi sanottakoon, että kuivalla satiirilla tarkoitan tässä yhteydessä äärimmilleen vietyä satiirisen kertomisen tapaa. Lukiessani Saundersin teosta pidemmälle muuttuivat hänen luomansa maailmankuvat luonteeltaan yhä dystooppisemmiksi. Luin joskus parikymppisenä Nathanael Westin romaanin Heinäsirkan aika (The Days of the Locust, 1983) ja se herätti minussa suunnatonta kuvotusta. Sotapuiston perikadon vaikutus on hyvin saman tapainen. Oksettaa ja tekee mieli jättää koko teos kesken. Jättää se kesken nimenomaan siitä syystä, että tuntuu, että en jaksa kaikkea Saundersin kuvaamaa mustaa ja toivotonta. Ihmisillä menee Sotapuiston perikadossa huonosti, paitsi silloin kun heillä menee vielä huonommin. Siellä missä on synkkää, on hetken päästä vielä synkempä...

Don DeLillon Valkoinen kohina (White noise 1985) alkaa olla jo suorastaan ikoninen teos. Ei taida löytyä listaa, jolta se puuttuisi, kun luetellaan 1900-luvun parhaita teoksia. Se löytyy myös blogini yläpalkissa olevilta ns. 1001-listalta sekä David Bowien 100 parhaan kirjan istalta . Luin Valkoisen kohinan ensimmäistä kertaa joskus parikymppisenä ja luulen, että suhtauduin siihen melko lailla eri tavalla tuolloin, koska nuoren minäni ja kuoleman välillä oli huomattavasti enemmän vuosia kuin nykyisin.  Valkoinen kohina on delillomaisen hauska. Tähän hauskuuden lajiin kuuluu, että se ei koskaan ole yksiäänisen hauskaa an sich, vaan hauskaa pitkälti sen vuoksi, että ihminen kaikissa pyrkimyksissään on loppujen lopuksi melko naurettava laji, jolle voi hellästi nauraa naurua, joka osaksi tekisi mieli vetää takaisin siinä vaiheessa kun muistaa, että kuuluu itsekin tuohon surkuhupaisaan lajiin. Se ei ole Godot Sillä ei ole väliä, kuka olet. Olitpa rikas, köyhä, laiha,...

Chimamanda Adichien Kotiinpalaajat on juhlakirja, sillä sen lukeminen sai minut aloittamaan kirjabloggaamisen vuonna 2013. Että kyllä. Kirjallisuus voi muuttaa elämää monellakin tapaa. Lukemalla saattaa päätyä vaikkapa kirjabloggariksi. Tähän kai kuuluu lisätä, että päivääkään en ole katunut, että kirjabloggaamisen aloitin. Se ei ole vain turhanpäiväinen lisäys, se on myös totta. Luin tämän loistavan teoksen uudelleen suomenkielisenä tuodakseni sen blogiini ja totean heti aluksi, että minua ei juurikaan kiinnosta teoksessa kuvattu rakkaustarina, sillä Kotiinpalaajat on ehkä hienoin fiktiivinen kuvaus rodusta, rodullistamisesta ja rotuun liittyvistä asioista ylipäätään.  Tämän vuoksi keskityn tässä bloggauksessa lähinnä rotuun sekä siihen kietoutuviin kysymyksiin sukupuolesta. Rotu itsessään ei ole ongelma. Tavallaan rotu ei ole edes olemassa niin kauan kuin muut ihmiset ympärillä kuuluvat samaan rotuun. Kotiinpalaajien päähenkilö Ifemelukin huomaa oman afrikkalaisen must...

Don DeLillon Cosmopolisissa luoma maailmannäkemys on siinä määrin armoton, että huomasin lukiessani ajatusteni tekevän loikan Michel Houellebecqin Alistumiseen . Näiden kahden kirjailijan vaikutus minuun on kuitenkin hyvin erilainen. Kuvitellaan, että olen potilas sairaalasängyssä. Houellebecq tulee ja kiskaisee hengityskoneen seinästä. Jää sänkyni vierelle virnuilemaan, enkä koskaan voi olla etukäteen varma, kytkeekö hän töpselin takaisin. DeLillo taas käynnistää sydämeni uudelleen defibrillaattorilla. Nopeasti, tehokkaasti ja varmasti. No niin, tulipahan tämäkin asia selväksi ja voin hyvillä mielin kirjoittaa tätä bloggausta eteenpäin. Cosmopolis kertoo 28-vuotiaasta Eric Packerista, tietokonesovellusten lehtorista, joka huomaa tarvitsevansa hiustenleikkuun. Eric on satumaisen rikas mies, joka omistaa 48 huoneen asunnon, jossa on uima-allas, korttisalonki, kuntosali, haitankki, elokuvateatteri ja kaksi venäjänvinttikoiraa. Hän on jatketuilla limusiineilla matkustava mahtihenki...

Nyt osuu. uppoaa, tärähtää ja värähtää! Viime aikoina olen lukenut kosolti hyvää kirjallisuutta ja sitten tulee vielä heppu nimeltä George Saunders, jonka Joulukuun kymmenes vaatii suureen ääneen paikkaansa hyvän kirjallisuuteni pinossa. Eikä siinä mitään, ihan aiheesta vaatii ja pirun kovalla äänellä vaatiikin. Suorastaan huutaa. Okei. Huudan takaisin. Huudamme kilpaa. En ollut George Saundersista koskaan kuullutkaan ennen kuin törmäsin Helsingin Sanomissa Jukka Petäjän kirjoitukseen Joulukuun kymmenennestä. Sen luettuani minut valtasi malttamattomuuden kuume ja olisin heti halunnut päästä lukemaan Saundersia. Jonotin kuitenkin kiltisti tätä teosta kirjastosta ja varausjono se mateli niin hiljakseen, että tuskin edes liikkui. Onnekseni kävi niin, että Joulukuun kymmenes löytyi eräänä päivänä pikalainaosastosta. Ensimmäisiä sivuja lukiessani olin yhtä suuren hartauden vallassa kuin lapsena avatessani joululahjoja. Vihdoin. Vihdoin oli tullut hetki luopua Saunders-neitsyyde...