Siirry pääsisältöön

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Pieni mestariteos."

Tämä luonnehdinta on peräisin kirjan takakannesta, jossa siteerataan Barnesin romaanin The Times -lehdessä saanutta luonnehdintaa.

Mutta arvaatkas mitä? Olen täysin kyllästynyt siihen, että jos romaani on lyhyt (tässä tapauksessa suomennos on 157 sivua pitkä), niin se ei voi olla mestariteos, vaan "pieni mestariteos" ikään kuin mestariteoksellisuuteen itseisarvoisesti kuuluisi, että teoksen on oltava pitkä.  Tämä diminutiivinen luonnehdinta herättää minussa lähinnä raivoa, sillä teoksen laadun ja sivumäärän välillä ei ole korrelaatiota. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Sivumäärällä ja mestariteoksellisuudella ei ole kertakaikkiaan mitä tekemistä toistensa kanssa. UGH!

Jos joku väittää, että Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ärsyttävä kirja, minun on helppo nyökytellä, vaikka en samaa mieltä olekaan. Jos taas joku kutsuu tätä romaania harvinaiseksi aarteeksi, jonka loppu on kuin starttipistooli joka lähettää aivosolut matkaan kuin jamaikalaiset pikajuoksijat niin en oikeastaan voisi enemmän samaa mieltä olla.

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Barnes kuvaa kolmen hengen poikajoukkoa, johon mukaan liittyy itse mukaan liittymistään erityisesti pyytämättä poika nimeltä Adrian. Teoksen sisältämät kuvaukset poikien koulutunneista tekevät selväksi, että Adrian on älynlahjoiltaan ylivertainen suhteessa kavereihinsa. Siinä missä muut pojat enempi vähempi matkivat toisiaan ja toistensa tekemisä on Adrian coolisti oman tiensä kulkija. Se ei kuitenkaan ole tae siitä, että Adrianin elämästä tulisi menestystarina.

Nuorena luulee tietävänsä kaiken paremmin kuin vanhempana ja tämän Barnes tuo herkullisesti esiin. Suhteellisuudelle ja epävarmuuksille ei poikien ajattelussa ole sijaa ja teoksen päähenkilö Tony Webster näkee selkeästi, mikä on elämän kaava: opiskelu, työpaikka ja hieman omia vanhempia parempi elämä. Sanan hieman voisi tässä yhteydessä alleviivata tai lihavoida, sillä suuret elintasoloikat suhteessa omiin vanhempiin eivät ole korrekteja.

Nuoruus ei kuitenkaan ole pelkkää korkeutta, sillä Tonyn mieleen nousee paikoin kamala pelko siitä, että "elämä ei olisikaan samanlaista kuin kirjallisuus." Tämäntapaisista huomioista lukiessani tunnen palanneeni kotiin ja takkatuli lämmittää kuin konsanaan Don DeLillon seurassa. Saattaa olla noloa, mutta myönnän siitä huolimatta, että itsekin olen ajatellut useamman kerran, että olisipa elämä sellaista kuin jossakin romaanissa.

*

Romaanin ensimmäistä osaa lukiessani en tiedä. Siinä vaiheessa en osaa edes aavistaa, miten rykäyksellä Barnes tulee vetämään viininjointiöistä punatahraisen maton jalkojeni alta.

*

Romaanin toista osaa hallitsee keski-ikäinen Tony ja hänen pyrkimyksensä tehdä selkoa elämästään. Siitä, mitä tapahtui ja siitä, mitä hän kenties vain muistaa tapahtuneen. Vaikka muistista ja muistamisesta on viime aikoina kirjoitettu suht runsaasti tuntuu Barnesin ote asiaan tuoreelta. Muisti ja sen kuona yhdistyvät kertojan epäluotettavuuteen ja tämän jos minkä romaanin kohdalla on aiheellista kysyä: mitä tapahtui todella?

Me ihmiset oletamme kaikenlaista sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi että muisti on yhtä kuin tapahtumat plus aika. Mutta koko juttu on paljon erikoisempi. Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme? Ja luulisi kaikkien käsittävän, ettei aika ole kiinnite vaan liuotin.

Barnes kyseenalaistaa muistamisen prosessina, jonka avulla elämästä luodaan koherentti kokonaisuus. Sen sijaan, että elämän kuluessa jo eletystä muodostuisi perusta tai ylipäänsä jonkinlainen kiinteä taso, jonka olemassaoloon voisimme luottaa käy elämä Barnesin romaanissa ihmisen vanhetessa yhä huokoisemmaksi. Liuotin toimii huomaamattomasti, eikä sen tekoihin pääse käsiksi. Elämä näyttäytyy touhuna, jolla ei ole perustaa tai totuuksia. Se on liikettä, josta teemme havaintoja, joiden totuusarvoa ei takaa kukaan. Muisti on "epävarmuutta, [...] päällekkäisyyttä, perääntymisiä, valemuistoja." Se on kuin "lentokoneen musta laatikko, jonka tarkoitus on tallentaa, mitä tapahtuu onnettomuuden sattuessa."

Muistikuvien varmentajina toimivat ihmiset, joiden kanssa meillä on yhteistä historiaa. Jos ihminen jää yksin, hän ei menetä ainoastaan potentiaalisia ystäviään, vaan viimeisenkin muistinsa luotettavuuden perustan. Kuin jokin päättyisi saa ajattelemaan omia ystävyysverkostoja. On kauhistuttavaa tajuta, miten paljon eletystä elämästä on unohtunut ja miten paljon jää unohduksen tilaan, jos joku toinen ei unohdettua herätä henkiin.

Romaanin jälkimmäisessä osassa pinnalle nousee myös Tonyn poikavuosien rakkaus Veronicaan - kompleksiseen tyttöön, josta kasvoi kutkuttavan arvoituksellinen nainen, joka muistuttaa Tonya siitä, että tämä yksinkertaisesti ei vaan ymmärrä. Ymmärrä mitä? Kuka tässä nyt huijaa ja ketä?

Barnesin romaani oikeastaan alkaa vasta siitä hetkestä, kun kirjan viimeinenkin sivu on luettu.
Minulle kävi niin, että kirjan käsistäni laskettuani aloin ensimmäiseksi nauraa ääneen muistiinpanoilleni, sillä niitä kirjoittaessani olin tullut dokumentoineeksi huijatuksi tulemiseni. Nauruni naurettuani yritin päästä selvyyteen siitä, mitä tässä kirjassa loppujen lopuksi tapahtuu. Vaihtoehtoja on useita, mutta käsittääkseni vain yksi niistä on mahdollinen. Kenties.



Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
157 sivua
Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)
Suomentanut: Kersti Juva
Kustantaja: Wsoy (Aikamme kertojia -sarja)

Helmet lukuhaaste kohta 16 Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Barnes voitti tällä romaanilla vuoden 2011 Man Booker palkinnon

Kommentit

  1. "Pieni". Joopajoo. Itse olen aika kyllästynyt tiiliskivikirjoihin, joka nykyään todellakin tuntuu olevan laadun mitta.
    Muistan kyllä tunteen, kun luki ja toivoi, ettei kirja koskaan päättyisi, mutta nykyään huomaan nauttivani enemmän tiivistetystä sisällöstä.

    Ostin aikanaan kirjamessuilta rintanapin, jossa lukee: In every fat book, there's a thin book trying to get out.

    Allekirjoitan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, aloitin juuri Miki Liukkosen O:n :D Olen kyllä usein sitä mieltä, että noin 200-sivuinen kirja on usein paras, mutta välillä pitää antaa mahdollisuus myös pidemmille teoksille, enkä tietenkään kategorisesti halua sulkea pois pidempiä kirjoja. Se vaan ärsyttää kun kirjan tehdään tuollaisia päätelmiä kuin "pieni mestariteos". Tämä Barnesin kirja on tosiaan kyllä aika iso mestariteos.

      Mainio tuo sun rintanapin teksti :D

      Poista
  2. Itse en pitänyt tästä pannukakusta, mutta bloggauksestasi pidin.

    Jotkut tietävät paremmin vanhana kuin nuorena, useimmat luulevat tietävänsä kaiken ikäisinä paremmin kaiken kuin kukaan muu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai et pitänyt, mutta kiva jos pidit bloggauksesta kuitenkin.

      Nuo kaiken ikäisinä kaiken paremmin tietävät on aika rasittavia. Onneks me Jokke ei kuuluta niihin. Eihän? :D

      Poista
  3. Ugh, kyllä - sivumäärä ja laatu eivät korreloi mitenkään päin. Ihailen suuresti kirjoja, joissa sanotaan paljon vähillä sanoilla. Mutta muistaa pitää, ettei myöskään tiiliskivimäisyys suoraviivaisesti merkitse joutavaa jaarittelua :)

    Tämä kirja on minulle ennestään tuntematon, mutta kysymykset muistista ovat ehtymättömän kiehtovia ja kiinnostavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei tietenkään sivumäärän runsaus välttämättä ollenkaan tarkoita, että kirja olisi huono sanon minä, joka vielä aion jonain päivänä lukea Painovoiman sateenkaaren. Ja nyt tosiaan menossa Liukkosen O, jossa siinäkin reilut 800 sivua. Usein on kyllä tullut vastaan viime vuosina teoksia, joita lukiessa on tuntunut, että tiivistämiseen olisi ollut reippaastikin varaa.

      Katja uskon, että pitäisit tästä Barnesin kirjasta. Tämä on aika ovela teos. Enempää en voi paljastaa.

      Poista
  4. Minulle tämä oli vaikuttava lyhytproosateos. Kirja tunteista ja siitä tunteesta, että en ole tarpeeksi hyvä. Kirjan luokkayhteiskunnan kuvaus on todella hyvä, josta itse olisin antanut palkinnon.
    Pidin kirjasta ja suosittelen sitä yhteiskunnallisista eroista kiinnostuneille lukijoille, eroista, jotka vaikuttavat ihmisten tunne-elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osasin odottaa tältä kirjalta aika paljon, kun tätä oli moni kehunut. Silti yllätyin, joskin eri syistä kuin olisin osannut etukäteen tulla ajatelleeksi. Huomaan myös, että sinä olet lukenut tätä eri kulmasta ja tätä varmasti voikin lukea monella eri tapaa. Kommenttisi on hyvin kiinnostava.

      Poista
  5. Kuulun tuohon starttipistooli-joukkoon. Pidin tästä kirjasta niin paljon, että luin sen heti samantien uudelleen. Sitten hieman kyllä kaduin, koska toisella kertaa se tuntui niin paljon surullisemmalta kuin ensimmäisellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tämän lukeminen lähti jossain vaiheessa DeLillo-vaihteelle, joka oli ehkä tavallaan väärä raide siinä mielessä, että kiinnitin huomiota vähän eri asioihin kuin mitä Mai kommentoi edellä ja mihin myös sinun kommenttisi viittaa. En nyt näin jälkikäteen muista tätä surullisena kirjana, vaan enempi taidokkaan kertojan luomana kudoksena. Kaikenlaisia omia juttuja tuli myös aika paljon tätä lukiessa käytyä läpi.

      Poista
  6. Ooooh, hieno kirjoitus Omppu tästä hienosta kirjasta! En enää tarkasti muista tuota starttipistooli-loppua, mutta muistan kyllä, että joku nyrjähdys aivoissa silloin kävi :D Luin hiljattain sen Flaubertin papukaijan ja yritän nyt laittaa siitä jotain ylös blogiinkin. Mieletön, mieletön kirja! Pidän tosi paljon Barnesin tavasta leikitellä lukijan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahaa, taitaakin olla Barnesille tyypillistä tuo lukijan kanssa leikittely. En ole lukenut tuota Flaubertin papukaijaa, vaikka sekin on ollut useamman kerran mulla kirjastosta lainassa. Taida kärsiä jonkinlaisesta Barnes-syndroomasta, joka tekee hänen teoksiinsa tarttumisesta vaikeaa. Siedätyshoito varmaan auttaa :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän