Siirry pääsisältöön

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö -dekkariviikkopostaus

Virginie Despentes (s. 1969) on ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara, jonka teoksista ei seksiä ja väkivaltaa puutu.  Ne eivät kuitenkaan ole hänen romaaneissaan itsetarkoituksellisia, vaan enemmänkin välineitä, joiden kautta Despentes ruoppaa sukupuolirakenteiden vinoutumia ja epätasa-arvoisuutta. Kuten Despentesin tuotannossa laajemminkin myös Maailmanlopun tytössä seksi toimii kuin fonttiryyppi väkivallan edustaessa kirjasinkokoa.

Maailmanlopun tyttö on nimeltään Valentine. "Hyperaktiivinen, kokapöllyssä hilluva teini-ikäinen nynfomaani", jonka varjostamisen Lucie saa tehtäväkseen. Valentine kuitenkin livahtaa Lucielta karkuun ja katoaa, jolloin hänen löytämisekseen tehtävään ryhtyy Lucien työpariksi Hyeena. Jälkimmäinen on väkivaltaan ratkaisukeinona uskova kovaksikeitetty lesbo, jonka työtavat eivät tarkempaa tarkastelua kestä. Mikäli Hyeena ei saa kuulusteltavaltaan vastauksia on hänellä tapana laittaa tämän "chakrat ojennukseen."

Rakenteelliseseti Despentesin romaanissa edetään seuraamalla Lucien ja Hyeenan pyrkimyksiä löytää Valentine ja tämä tarinalanka katkaistaan kuvaamalla Lucien elämän kannalta tärkeitä henkilöitä. Ääneen pääsevät niin Valentinen isä ja hänen äitipuolensa kuin myös Valentinen serkun veli ja hänen biologinen äitinsä sekä nunna-Elisabeth. Näiden näkökulmien kautta Despentes taustoittaa Valentinen tarinaa ja kuvaa yhteiskunnallista ilmapiiriä mm. maahanmuuttajiin ja poliisiväkivaltaan liittyvien teemojen kautta. Rehellisesti sanottuna en silti aivan ymmärrä, mikä näiden - usein suht yksityiskohtaisten - näkökulmien funktio Despentesin romaanissa on.

Tarina alkaa Pariisista ja jatkuu Barcelonassa, johon Valentinen äiti on muuttanut. Äidin ja tyttären suhde (tai pikemminkin epäsuhde) on täynnä kylmyyttä ja karsastusta. Sen läpi Maailmanlopun tyttö nousee kuvaukseksi siitä, mitä voi tapahtua, kun lapsi ei saa rakkautta ja hyväksyntää. Valentinen konkreettisen etsinnän rinnalla Lucie etsii oman elämänsä suuntaa ja löytää Hyeenan seurassa Barcelonan lesbopiirit. Despentes revittelee lesbotematiikalla ja niin kuvatuksi tulee mm. barcelonalaiset lesbo-orgiat.

Maailmanlopun tyttö on jähmeästi vauhdikas romaani, joka sisältää suht runsaasti aineistoa, jonka käyttö ei motivoidu itse tarinasta käsin. Jos tämän romaanin on tarkoitus kertoa Valentinesta ja niistä syistä, jotka saivat hänet toteuttamaan romaanin lopussa kuvatun teon, teoksessa esitettyjä näkökulmia olisi huoletta voinut tiivistää. Vaikutelmaksi jää, että Hyeena on niin mielenkiintoinen henkilöhahmo, että hän ottaa Maailmanlopun tytössä väkisinkin liikaa tilaa itselleen. Toisaalta myös Lucien sisäisen lesbonsa löytäminen on sinänsä mielenkiintoinen teema, mutta itse romaanissa se toimii enempi darlingsina, jota Despentes ei ole malttanut tappaa.

Olen lukenut Despentesiltä aiemmin romaanit Teen Spirit ja Kauniita asioita (klik) ja niihin verrattuna Maailmanlopun tyttö jää paikoin vahvasti sykkiväksi, mutta yleisluonteeltaan laimeaksi kokemukseksi. Luultavasti tämä romaani olisi myös ollut antoisampi, jos sitä ei olisi luokiteltu jännityskategoriaan. Koska näin on tehty, lähdin lukemaan Maailmanlopun tyttöä vääränlaisin odotuksin.



Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö (2012)
352 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Apocalypse bébe
Suomentanut Einari Aaltonen
Kustantaja: Like

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän