tiistai 20. kesäkuuta 2017

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari


Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta.

Entä jos saari olisi ihminen?

*

Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Luin tämän romaanin klassikkohaasteeseen tammikuussa 2016 (klik).

Otetaanpa alusta. On siis puhuja matkalaukku sylissään. Puhuja istuu laivassa, joka on pullossa. Tiedämme, että laivan voi rakentaa pulloon, mutta sitä ei voi saada sieltä ehjänä ulos. Puhuja on vanki. Laivan vanki ja pullon vanki. Hänet on eristetty. Hänen ja maailman välissä on lasia. Ehkä pölyistä, ehkä pölyistä pyyhittyä, mutta eristettä joka tapauksessa.

Mannisen luoma kuva on yksi mieleenpainuvimpia ulkopuolisuuden tunteen ilmauksia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. Niin täysin erillään. Niin lopullisesti. Tarkkaillen, mitä ulkopuolella tapahtuu, mutta ilman mahdollisuutta astua pullon ulkopuoliseen maailmaan.

*

Mannisen kokoelman alaotsikko on "Dialogi Virginian kanssa". Dialogi on intiimi ja saa minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin sello tulisi näihin runoihin yhä uudestaan. Muistelisin, että kalleimmat sellot maksavat yli 20 miljoonaa dollaria ja joskus ne putoavat pöydältä, kuten kävi muutama vuosi sitten Madridissa.

Sateeseen unohdettu saari saa minut tuntemaan, että olen taulu Ateneumin seinällä. Samaan aikaan olen se, joka taulua katsoo. Olen kahdesti vanki. Olen ruumiillistunut Stendahlin syndrooma. Katossa on kauhea reikä ja ulkona sataa aina vaan.

"Unohdin itseni sateeseen ja sinä annoit minun tehdä niin." Niin tehtyäsi sinä menit pois ja minä jäin tähän, josta en omin voimin pääse pois. Sateen rypistämät huuleni kiroavat sinut. Turhaan, kuten turhaa on kaikki muukin. Paitsi sade, jolle ei tulisi mieleenkään kysellä lupia.

Satu Mannisen runoista sydän alkaa savuta. Savua vaan sydänparka, lohduttelen. Lihatiskillä chanel-jakkuinen rouva ostaa sydäntä sylikoiralleen. Myyjäkään ei tiedä, että se on ihmisen sydäntä. Tarkemmin ottaen minun sydäntäni. Käärepaperi hankaa ihoani. Vereni tihkuttaa siihen fraktaaleja.



Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari (2007)
61 sivua
Julkaisija: Gummerus

2 kommenttia:

  1. Tällä kokoelmalla on niin viehättävä nimi, että jo senkin takia pitää tutustua. Ja muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen löytänyt Satu Mannisen vasta nyt runohaasteen myötä ja kovasti tykästynyt hänen runoihinsa. Tämä on hänen esikoisensa. Joku aika sitten bloggasin hänen uusimmastaan nimeltä Nollakatu nolla.

      Poista