tiistai 20. marraskuuta 2018

Nimensä mukainen - Niina Repo: Vyöry

Vyöry kirjaimellisesti vyöryi kotiini. Ponnisti tiensä postiluukun läpi monenkirjavien mainosten pehmustamana. Ihmetteli hetken, mikä on tämä uusi ympäristö. Venytteli ja alkoi kuiskia houkutuksen sanoja.

Myönnän. Annoin sille periksi heti kättelyssä ja niin aloitimme yhteisen matkamme. Vyöry ja minä.

En tiennyt Niina Revon romaanin sisällöstä ennakolta mitään. Olin toki nähnyt sen esiintyvän someissa, mutta siitä, mistä kirjassa on kysymys minulla ei ollut aavistustakaan, joka osoittautuikin varsin otolliseksi lähtökohdaksi.

Vyöryn alku on humahdus. Tuntuu siltä kuin lyötäisiin tiilellä päähän.

Edellinen lause on tiilihuumoria, jonka ymmärtämiseksi on tarpeen kertoa, että Vyöry alkaa niin, että heti sen ensimmäisellä sivulla Sylvia panee merkille, että vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiili. Kun hän vielä kertoo tyttärelleen Minnille, että "äiti on päättänyt lopettaa työt ja alkaa viettää aikaansa kävelemällä" olen saanut vahvan vihjeen siitä, että kyseessä on romaani, jossa voi tapahtua outoja asioita ja joissa todellisuus on kiepsahtanut vinkeään vinkkeliin.

Onko Vyöry dekkari vai kenties suomikummaa? Onko se maagisella realismilla maustettua viihdekirjallisuutta? Vai onko kyse siitä, että päähenkilö Sylvian mieli lainehtii ja saa maailman hänen ympärillään näyttämään vääristyneeltä?

Miksi miettiä lajityyppejä, kun voi astua Vyöryn silmään ja antaa sen viedä mukanaan.

Sylvia paljastaa lukijalle unelmansa. Ne ovat omakotitalo, vanhemman tyttären Rebeccan vaihto-oppilasvuosi sekä takka. Ne kaikki myös toteutuvat - jollakin tavalla - ja siitä seuraa monia yllättäviä tilanteita.

Vyöry on nimensä mukainen. Se on virtaus, joka saa kääntämään sivuja sukkelaan. Se etenee kahdella aikatasolla, joista toinen kuvaa Sylvian elämää ennen veritahraa ja toinen sen jälkeen. Veritahra on kuin ajanlaskun alku. On aika ennen veritahraa ja aika jälkeen veritahran. EV ja JV.

Vyöryn tukiranka on Sylvian perhe, johon alakouluikäisen Minnin ja Chilessä vaihto-oppilasvuotta viettävän Rebeccan lisäksi kuuluu kalakaupalla elantonsa tienaava aviomies Rurik. Melkein perheenjäsen on myös takkamestari, joka on palkattu todentamaan Sylvian unelmaa numero 3.  Ihan omanlaisensa vyöryn puolestaan käynnistää perheeseen muuttava chileläinen vaihto-oppilas Karla.

Asiat riistäytyvät Sylvian käsistä yhä pahemmin ja hän joutuu jäämään sairaslomalle arkistonhoitajan työstään. Kotielämää häiritsee naapuri, joka pitää kirosanojen täyttämää huutomekkalaa päivästä toiseen. Sylvian valitukset eivät auta. Mitään ei ole tehtävissä.  Sosiaalitoimi, isännöitsijä, asumisneuvoja, hätänumero, psykiatri - Sylvia näkee paljon vaivaa saadakseen apua naapurilleen, mutta häntä kuunnellaan vain vastentahtoisesti. Sylvian huolet eivät tunnu kuuluvan kenenkään toimialaan.

Parasta Vyöryssä on sen vihjailevuus. Lukiessani alan aavistella ja seurata merkkejä. Sylvia kirjoittaa kirjettä arkistojen kätköistä löytyneelle Emmalle. Luo hänelle elämän, jota Emma ei koskaan saanut elää. Emman tarinan rinnalle kasvaa tummasävyinen kertomus Tikusta, joka etsii lohtua legoukkelista.

Menneisyys on Vyöryssä vahva voima. Vaikka sitä ei ravitsisi, se työntää kitkerät versonsa nykyhetkeen. Vyöry herättää odotuksia, joihin se vastaa arvaamattomilla tavoilla. Se muistuttaa niitylle karannutta varsaa, joka ei anna ottaa itseään kiinni. Revon tekstiä asuttaa ambivalenssi, jossa terve ja sairastunut mieli kohtaavat, ja joka estää pitkään varmat tulkinnat suuntaan jos toiseenkin. Kaikki on hyvin aina melkein viimeiselle sivulle asti,  jolloin kertoja paljastaa asian, jota olen arvaillut jo hyvän aikaa.

Tässä kohdin mieleeni palaavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin keskustelut kirjassa Maailmojen loput ja heidän näkemyksensä alleviivaavan lopun ongelmallisuuksista. Vuolan mukaan tällainen loppu osoittaa, että "kirjailija ei ole arvostanut lukijaa". Melender puolestaan toteaa, että alleviivaavat loput kertovat tekijän halusta hallita teostaan ja pitää se vahvemmin kontrollissaan.

Auts ja touché. Vuolan ja Melenderin sanat kuvaavat erinomaisen hyvin niitä tunteita, joita pari Vyöryn loppupuolelta löytyvää selittävää lausetta minussa herätti. Voi miksi en saanut pitää aavistelujani? Miksi se ihana kutina, jota tunsin, kun en voinut olla täysin varma, piti ampua alas? Eikö kirjailija uskonut, että keksisin kyseisen jutun ihan itse?

Tilanne ei kuitenkaan ole menetetty ja kirjan sisältämän paljastuksen voi hyvällä tahdolla tulkita kauneusvirheeksi - varsinkin kun sen jälkeen vyöry vyöryy edelleen. Teoksen loppu ei muutamista selityksistä huolimatta onneksi kokonaan sulkeudu, vaan jättää mahdollisuuksia useammille tulkinnoille.

Raja tapahtuneen ja tapahtuneeksi kuvitellun välillä on ohut, joskus näkymätön. Vyöryssä mielen järkkymistä ja sen vaikutuksia niin ihmiselle itselleen kuin hänen lähiympäristölleenkin on käsitelty harvinaisen kiinnostavalla tavalla, joka saa lukijan epäilemään lukemaansa ja löytämään itsensä samasta veneestä Sylvian kanssa. Kummallakaan ei tietenkään ole pelastusliivejä ja rannalta kuuluu kamala huuto. Vai lähteekö se sittenkin veneessä olijoista?




Niina Repo: Vyöry
241 sivua
Kustantaja: Siltala (2018)

Arvostelukappale





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti