Siirry pääsisältöön

Kipua ja toistoa - Raisa Jäntti: Grand plié


Pienet tytöt vaaleanpunaisissa tutuissaan. Jokainen heistä primadonna, jolla on korkein hyppy ja pyörivin piruetti. Pienet tytöt ja pömpöttävät pienten tyttöjen vatsat. Kainalossa likainen pehmolelu. Ei saa pestä tai menee pilalle.

Raisa Jäntin Grand plié on kuvaus baletin maailmasta. Vaatimuksista, käskyistä, kieltäytymisistä. "Nivelmurskasta" ja "varpaankynsijauhosta." Kivusta, joka kasvaa tukirangaksi, jonka ulkopuolella ei ole mitään.

Grand plié on balettitanssijan maksama hinta. Loputon toiston osamaksu.  Nämä runot kertovat itsen antamisesta baletille joka harjoituskerta uudestaan. Itsen luovuttamisesta ja luovuttamisen toistamisesta kunnes itsen ja baletin välillä ei enää ole eroa. Kunnes vapaus on lakannut olemasta edes mahdollisuutena.

Vapauteen kaipaavat osat joita meissä kaikissa on ennen kuin ne tapetaan: täällä ne tapetaan.

Jäntin kuvaama maailma on julma ja kivulias. Ruumiista hallitsee kipu. Lihakset, luut ja jänteet - ne kaikki kivun koteja. Kivun kovettamia ja venyttämiä.

Kipu kuin sadun kuningas. Kipu ja ruumis saavat toisensa yhä uudestaan, joka päivä niiden liitto syvenee. Niiden lapset mustelmia iholla. Niiden lapset verta vuotavia varpaita. Niiden lapset kramppaavia pohjelihaksia ja lonkkia, jotka eivät pysy kuopassaan.

Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme,olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. Joskus pystyn liikkumaan ainoastaan kontaten 

Mikään ei ole eikä voi olla tarpeeksi. Tanssija ei ole olemassa niin kuin on joku, josta sanotaan hän. Johon viitataan käyttämällä ensin subjektia ja sen jälkeen predikaattia. Tanssija on itsensä objekti, joka muodostuu tekemiensä liikkeiden kautta. Liike tanssii hänet.

ajatella häntä on ajatella liikettä joka suorittaa hänet

Jäntin runot saavat pohtimaan baletin estetiikkaa ja sitä, mille se perustuu. Lukiessani kysyn myös, miksi niin monet vanhemmat haluavat kuskata tyttärensä juuri balettitunneille. En voi uskoa, että he haluavat lapsilleen kaikkea sitä, mitä Jäntti tässä kokoelmassa kuvaa. Ehkä he ajattelevat, että balettitunnit ovat välttämätön tyttöyden vaihe, josta eivät halua oman jälkikasvunsa jäävän paitsi.

Oma suhteeni balettiin on ristiriitainen. Ihailen balettitanssijoiden taitoa, liikkeiden ilmavuutta ja täydellistä hallintaa. Siitä huolimatta balettiesityksiä katsoessani minusta tuntuu, että tanssijat tanssivat lasimurskalla, joka esityksen kuluessa tunkeutuu balettitossujen läpi.

Grand plié on kirjoitettu vahvasti baletin maailman sisältä. Sanat muuttuvat siinä nikamiksi. Törröttäviksi ja hiertyneiksi. Outo viehätys itsensä alistamiseen synnyttää myös kauneutta niin ristiriitaista kuin se onkin. Tässä kokoelmassa kaikki tulee armottoman lähelle.


Raisa Jäntti: Grand plié
104 sivua
Puru-kollektiivi 2018



Kommentit

  1. Tekstisi menee sisimpään. Mikä armoton kilpailu pienten tyttöjen kesken, ehkä yksi tuhannesta ylenee kaikkien ihailemaksi primadonna; muut jäävät haaveet murskana rivitanssijoiksi tai joutuvat lopettamaan kun kasvavat balettitanssijoiksi vääränlaisiksi. Keho on äärimmäisen kovilla.

    Minä olen kerran lumoutunut Ulrika Hallbergin tanssista vanhassa Oopperassa. En muista oliko se Giselle vai Joutsenlampi, mutta suoraan ylitöistä ja hirveessä stressissä mieletön elämys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä aikamoiselta rääkiltä baletti näissä runoissa vaikuttaa, joka sinänsä ei tietenkään ole mikään uusi tai yllättävä asia, mutta Jäntti kirjoittaa niin baletin sisältä, että vaikutelma on erityisen voimakas. Runoja lukiessa voi tuntea omienkin nikamiensa kolottavan.

      Poista
  2. Tanssimaailmassa pitkään eläneenä voisin sanoa, että se kaikki tuskakin kuuluu asiaan ja tavallaan kaikesta huolimatta sekin on nautintoa. Kun tanssii tavoitteellisesti, se kaikki vain kuuluu asiaan ja se auttaa tekemään paremman tanssijan. Jos aina siliteltäisi päätä, ei henkiset valmiudetkaan olisi sillä tasolla, jolla niiden täytyy jatkossa olla. Toki suoranainen haukkuminen alkaa olla out, mutta kyllä mä olen yhtä sun toista nähnyt ja kuullut enkä lopulta koe, että se olisi mun elämään vaikuttanut negatiivisesti. Se kaikki on kasvattanut ihmisenä sekä tanssijana, auttanut arvostamaan sitä, että tehdään asiat kunnolla ja loppuun asti. Sitä, ettei luovuteta tiukan paikan tullen. Siinä oppii sitä, millaista on sitoutua ja omistautua jollekin asialle, ja se on ihan äärimmäisen palkitsevaa. Toisaalta tämä ei tietystikään ole jokaisella ihmisellä tavoitteena eikä sen tarvitsekaan olla. :)

    Ymmärrän kyllä täysin, että tämä kaikki voi kuulostaa pahalta, jos ei ole omakohtaista kokemusta ja kyllä se intohimo on se avainsana tässä asiassa. Mulla ei omia lapsia vielä ole, mutta tällä kokemuksella voisin viedä balettitunneille. Toki jos lapsi ei sitä haluaisi niin sitten ei tietenkään! Mä näen tavoitteellisen harrastamisen erittäin positiivisessa valossa, mutta tietysti tiedän, ettei näitä tarinoita ole pelkästään tästä näkökulmasta. Rajansa kaikella, ja en tietystikään kannata henkilökohtaisia loukkauksia. Se ei ole kenenkään edun mukaista!

    Kirja oli kyllä hieno, kiitos vielä että siitä kirjoitit niin sen löysin. :)

    - Tiia/Instassa @enemmankirjoja

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän