maanantai 3. joulukuuta 2018

Sielun sininen hermo - Roberto Arlt: Raivokas leikkikalu

"Arlt on Jeesus Kristus. Argentiina on tietenkin Israel ja Buenos Aires Jerusalem", toteaa Roberto Bolaño Arltin pienoisromaanin liepeessä.

En ole ihan varma, tiedänkö mitä sinä Roberto tarkoitat. Sen sijaan haluaisin kysyä sinulta, oletko samaa mieltä siitä, että Raivokkaan leikkikalun kaltaista kirjaa ei tänä päivänä enää voitaisi kirjoittaa?

Sinä et vastaa. Ymmärrettävistä syistä. Palatkaamme siis toisen Roberton seuraan.

Argentiinalainen Roberto Arlt (1900-1942) on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus. En muista edes kuulleeni hänestä aiemmin. Kirjan esipuheessa* mainitaan, että Arlt on kotimaassaan ollut erityisen kiistelty kirjailija, jota toiset ovat pitäneet ensimmäisenä argentiinalaisena modernistina, toiset taas haukkuneet hänen olevan lahjaton kynäilijä - "vasemmistolaiseen Boedo-leiriin kallellaan oleva militantti." Toisin kuin Borgesilla ja kumppaneilla ei Arltilla ollut tukenaan ylhäisösuvun kassavarantoja, vaan hän teki Raivokkaan leikkikalun päähenkilön Silvio Astierin tapaan hanttihommia jo varhaisesta iästä alkaen.

16-vuotias Silvio Astier elää köyhissä olosuhteissa ja yrittää selviytyä päivästä toiseen. Lain väärä puoli houkuttaa ja Silvio kavereineen tekee poliisin kiinnostuksen herättäviä tekoja. Romaanin aikana hänen luonteensa kuitenkin kehittyy ja niin elämä saa uudenlaiset moraaliset perustukset.

Se, mitä kirjassa tapahtuu on kuitenkin oikeastaan varsin toissijaista sen rinnalla, miten arvokkaasti Arlt kuvaa köyhyyttä olematta tippaakaan romanttinen tai sentimentaalinen. Vaikka Silvion  elinympäristö on karu, se pursuaa elämää. Liha- ja vihanneskauppiaat tyrkyttävät äänekkäästi tuotteitaan ja heidän ostokehotuksensa tulevat ulos kirjan sivuilta. Hajut ja maut synnyttävät voimakkaita aistimielikuvia.

Kirjan esipuheen mukaan täydellisiä lauseita tärkeämpää Arltille oli kirjoittaa niin, että hänen lauseensa olisivat kuin "isku leukaperiin." Minulle Arltin lauseet olivat kuitenkin usein ennen muuta juuri täydellisiä ja maistelin niiden lyyrisyyttä nautintoa tuntien.  Otetaanpas tähän muutama esimerkki niin käy paremmin ilmi, mitä tarkoitan.

"Tulet kärsimään..." Tulet kärsimään..."
"Tulet kärsimään..." Ja sanat tippuivat huuliltani.
Niin kypsyin koko sen helvetillisen talven.
[...]
Rakkaus, armo, kiitollisuus elämää, kirjoja ja maailmaa kohtaan galvanoi sieluni sinisen hermon.
[...]
ja rautakauppojen maalinhaju ja ruokakauppojen raakaöljyn haju sekoittuivat aisteissani kuin harvinaislaatuisen ilon tuoksuva aromi, kuin universaalit parfymoidut juhlat, joiden tuleva kertoja olisin minä.

Leukaperien sijasta nämä lauseet iskevät suoraan esteettiseen vastaanottokeskukseeni. Samalla tiedostan, että nykyisin ei voitaisi kirjoittaa enää siihen tapaan kuin Arlt tekee. Nykykirjailijan teoksessa monet Arltin holvikaarien korkeuksiin kohoavat lauseet vaikuttaisivat lähinnä tahattoman koomisilta ellei teos sitten sisältäisi esimerkiksi romaanihenkilöä, jonka kaipuu menneisyyteen peilautuisi hänen puhetavassaan.

Silvio Astierin näkemys maailmasta on pessimistinen. Useampaankin kertaan romaanissa toistuu alistunut huokaus: sellaista elämä on. Silvio jatkaa samaa kapeaa orjantappuraista polkua, jota hänen äitinsä on häntä ennen kulkenut. Yksi Arltin romaanin koskettavimpia kohtia onkin, kun Silvio pohtii sitä kaikkea työtä ja vaivannäköä, jota hänen äitinsä on poikansa vuoksi nähnyt.

Rakkaus kirjallisuuteen ja runouteen ja erityisesti Baudelaireen on Silvion ruokaa. Kirjoista hänelle kuiskivat laajemmat elämänalat ja vaikka köyhä Buenos Airesissa asuva poika on niin mentaalisesti kuin maantieteellisestikin kovin kaukana pariisilaisesta kaduilla kuljeskelijasta ja juhlien kimalluksesta voi hän runouden kautta päästä niistä osalliseksi ja unohtaa edes hetkeksi oman viheliäisen elämänsä.

Joskus öisin mietin sitä kauneutta, jolla runoilijat ovat vavisuttaneet maailmaa, ja koko sydämeni hukkui tuskaan kuin huutava maa.
Ajattelin juhlia, joihin he olivat osallistuneet, juhlia kaupungeissa, juhlia paikoissa, joissa oli puita ja auringonsäteet osuivat kukkapuutarhoihin, ja köyhyyteni valahti käsistäni.

En tiedä, missä määrin Silvio Astierissa on kirjailijaa itseään, mutta kun Silvio ilmaisee haluavansa olla "muiden ihailema, muiden ylistämä", eikä piittaa siitä, että on toisten silmissä "paheellinen boheemi" olen tuntevinani tämän puheen tulevan suoraan Arltin sydämestä. Halu elää niin, että tulisi muistetuksi myös kuolemansa jälkeen elää Silviossa sähkönä, joka antaa hänelle elämänvoimaa.

On erinomaisen hienoa, että Sammakko on saattanut tämän teoksen suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Näin Robert Arlt on herännyt vuosikymmenien hämärästä ja saa osakseen vankkumattoman ihailuni.

Väitän, että vuonna 2018 Arltin romaani on parempi kuin ilmestyessään lähes sata vuotta sitten. Raivokkaasta leikkikalusta muodostuu silta pitkälle menneisyyteen. Se on liukas ja kulkijaltaan antautumista vaativa, mutta sitä on ah! niin ihanaa kulkea. Arltin lauseet huumaavat. Tämän köyhyydestä hiotun timantin myötä sieluni sininen hermo on tullut vakuuttavan galvanoiduksi.


Robert Arlt: Raivokas Leikkikalu
158 sivua
El Juguete Rabioso (1926)
Suomentanut Anna-Leea Häkli
Sammakko 2018


Kirjasta kiitos Sammakolle!


*Esipuheen kirjoittajaa ei mainita teoksessa

2 kommenttia:

  1. Tämä oli silta, joka kannatti ylittää ja Sammakolle hatunnostoni!
    Rehevä ja rikaskielinen teos, tarjosi useita elementtejä ja sateenkaaren koko kirjon. Tähän kompaktiin, velmuilevaan kokonaisuuteen hyppäsin mielikseni epäröimättä mukaan nauttien matkasta. Anna-Leea Häkliltä riemastuttava käännös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kun mainitsit myös käännöksen ja Häklin panoksen, kun (taas kerran) unohdin tekstissäni maininnan kääntäjän osuudesta.
      Tämä oli todella kiinnostava teos, jossa oli paljon viehättävä henkeä.

      Poista