keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Arvostuksella ei makseta laskuja - Antti Nylén: Häviö

1990-luvun puolivälissä olin karkeasti ottaen samassa pisteessä kuin Antti Nylén. En enää muista, mikä kirjallisuuden opiskelijoiden tapahtuma oli kyseessä, mutta joka tapauksessa olin nuoren Pentti Saarikosken mieleeni tuovan Antti Nylénin kanssa samassa tilaisuudessa. Panin hänet merkille ja olin jo tuolloin varma siitä, että hänestä ns. tulee jotakin. Arveluni perustui hänen habitukseensa.

Sitä en tuona iltana vielä tiennyt, että itse tulisin heittämään kirjallisuudentutkijan hanskani nurkkaan heti alkuunsa, koska taloudellinen epävarmuus oli asia, jonka kanssa kaltaiseni turvallisuushakuinen ihminen ei yksinkertaisesti pystynyt elämään. Luultavasti minulta puuttui myös kunnianhimoa, mutta ennen muuta en ollut valmis elämään elämääni apurahasykleissä.

Valintani seurauksena kannoin väitöskirjapaperini kellariin ja Hanna Ongelinin (1848-1893) tuotanto jäi tutkimatta ja sitä se on edelleenkin, sillä kukaan muu ei ole aiheeseen tarttunut. Menetettiinkö ratkaisuni myötä mitään? Tuskin, sillä harva edes tietää Hanna Ongelinia nimeltä ja sormin ovat laskettavissa ne, jotka ovat lukeneet hänen kolmiosaisen pääteoksensa Ödets domin (1881-2) , jota vielä tutkijahaaveita elätellessäni kutsuin lempinimellä Ödari.

Jonkinlaista huumoria voisi repiä Ongelinin teoksen nimestä. Omalla kohdallani kohtalon tuomio oli harvinaisen lopullinen. Luovuin siitä, mitä eniten rakastin ja valitsin tylsän ja porvarillisen, mutta taloudellisesti suhteellisen turvatun elämän.

Antti Nylén sen sijaan päätyi tekemään sitä, mikä on hänelle luontaisinta ja mitä taiteellinen riivaajapiru pakottaa häntä tekemään ja missä hän kaiken lisäksi on hemmetin hyvä. Tämän "valinnan" (huomasithan, että lainausmerkit on lihavoitu) tuloksena hän on kirjoittanut useita merkittäviä teoksia. Suomessa hän on niin menestynyt ja arvostettu kuin esseekirjailijan on mahdollista olla. Tästä huolimatta hän on jatkuvassa rahapulassa, jota hän Häviössä kuvaa lähietäisyydeltä. Yhtälö kirjoittuu näin muotoon, jossa Nylénin janalla koordinaatit ovat köyhyys ja työ, jota sitä vihatessaankin rakastaa, kun taas omalla janallani ne ovat työ, jossa en pääse tekemään sitä, mitä parhaiten osaan tehdä ja turvattu toimeentulo.

Häviössä Nylén käy läpi kirjoittamiaan teoksia ja niiden saamia kritiikkejä. Hän reflektoi aiempia teoksiaan, kuvaa kirjailijaelämänsä vaiheita ja niitä seurauksia, mitä on siitä, että rakkaus kirjallisuutta kohtaan ei suostu hänessä kuolemaan. Nylén tuo myös suoraan esiin asemansa etuoikeutettuna kirjailijana, jolle on ollut helppoa saada tekstinsä julki.

En ole koskaan joutunut koputtelemaan kustantamoiden ovia. Vihan ja katkeruuden esseidenkin julkaiseminen oli ilmoitusasia, koska minulla oli jo silloin kylliksi nimeä kulttuurilehtiä lukevan kahdentoista ihmisen muodostaman eliitin keskuudessa.

Kirjoittamisen demoni ei jätä Nyléniä rauhaa ja niin hänen taistelunsa taiteen ja perheen välissä sekä alati korkeammiksi kohoavien laskupinojen kanssa jatkuu ja synnyttää kirjallisuutta, jota voittopuolisesti kehutaan ja arvostetaan, mutta josta saadut tulot ovat olemattomat. Ehkä tilanne olisi helpompi, jos Nylén olisi amerikkalainen. Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei yksinkertaisesti ole riittävästi ostajia Nylénin tapaisen kirjailijan tuotannolle, jotta myyntitulot voisivat taata elämän, jossa ei jatkuvasti tarvitsisi miettiä rahaa ja sen vähyyttä. "Köyhyys on mielenterveysongelma", kirjoittaa Nylén. Näin syntyy paradoksaalinen tilanne, jossa Nylén monista etuoikeuksistaan huolimatta on päätynyt "valkokaulusköyhälistöön", joka on asema, josta hänellä ei vaikuta olevan poispääsyä.

Kaiken varalta please. Älkää sanoko, että mene Antti oikeisiin töihin. Niin suuriin menetyksiin suomalaisella kulttuurilla ei ole varaa. Sitä paitsi oikeat työt - mitä ne sitten ovatkin - eivät voi olla ratkaisu ihmiselle, joka (onneksemme) ei suostu luopumaan rakkaudestaan kirjallisuuteen. Tämä rakkaus on sekin omanlaisensa kohtalon tuomio, joka langettaa Nylénin osaksi häviörangaistuksen, jonka ilmentymiä ovat mm. tämä hänen kirjoittamansa ja juuri lukemani teos Häviö.

Viisi kirjainta, kuin harjattua terästä: pato, jonka takana velloo hysteeirsten, avuttomien kyynelten kammottava massa.
Miksi en voi vain itkeä? En voi. Sen sijaan kirjoitan tällaisia sanoja.
"Häviön" tapaisia sanoja.
Häviön tapaisia kirjoja.

Häviö on muistilehtiön muotoinen teos, joka tekee sen lukemisesta hankalaa. Sen fyysinen muoto häiritsee ja hankaa lukijaa ja muistuttaa muodollaan jatkuvasti Nylénin tilanteesta. Enemmän kuin kirja se on muotonsa puolesta paisunut vihkonen, joka häpeää paikkaansa muiden kirjallisten teosten vieressä. Se julistaa nimeään jo ulkomuodollaan.

Kun Nylén kirjoittaa siitä, miten talousajattelu on vallannut yliopistot ja yhteiskunta alkanut näyttää vihansa köyhiä kohtaan yhä julkeammin hänen ajattelunsa pelkistyy kahteen sanaan. "Saatana hallitsee". Väkevää puhetta veliseni. Väkevää ja niin totta.

Kun olosuhteet ovat mitkä ne ovat on käsittämätöntä, että niin moni haluaa edelleen kirjailijaksi. Tässä kohdin toki on hyvä muistaa, että varsin monet eivät kirjoita rakkaudesta kirjallisuuteen, vaan saadakseen käyttää itsestään nimitystä kirjailija. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi siinä, että monet wanna-be-kirjailijat ovat luopuneet kirjallisuuden lukemisesta ja käyttävät aikansa sen sijaan kirjoittamiseen.

Edellä mainitulle ryhmälle tekisi hyvää lukea Häviö, jota he eivät tietenkään tee, koska heillä on niin kiire kirjoittaa omaa mestariteostaan, jonka mestarillisuuden tunnistamisessa he itse ovat sekä parhaita että usein myös ainoita asiantuntijoita. Suomalaisen kirjailijan kukoistuaika on kuitenkin lyhyt, kuten Nylén varoittaa. Kirjailija imetään nopeasti kuiviin, heitetään syrjään ja käydään käsiksi seuraavaan.

Nylén on yksi Suomen menestyneimpiä esseistejä. Hänen vanhempiakin teoksiaan luetaan edelleen ja esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjastossa niitä joutuu jonottamaan. Se, että näin on, tuntuu hyvältä. Esseeseen lajina tiivistyy kirjallisuuden tinkimättömyys ja Nylén toteaakin, että se on kirjallisuuden lajeista viimeinen, joka vielä onnistuu herättämään pahennusta. Häviössä hän tarttuu myös ns. case Riku Korhoseen ja toteaa, että silloin kun esseisti menettää rohkeutensa hän alkaa kutsua tekstiään fiktioksi.

Luin Häviön suurimmaksi osaksi nälkäisenä bussissa, jossa lämmitys toimi huonosti ja nämä olosuhteet yhdistettynä Nylénin tekstiin tekivät sen lukemisesta immersiivisen kokemuksen. Paikoin minä jopa palelin lukiessani kuin taiteilija, jolla ei ole varaa lämmittää kämppäänsä riittävästi.

Taide taide taide. Mihin hemmettiin sitä edes tarvitaan? Yritin bussimatkallani kuvitella maailmaa ilman taidetta, mutta se ylitti kuvittelukykyni. Vaikka jollakin ihmekonstilla taide onnistuttaisiinkin poistamaan maailmasta kokonaan olisi mahdotonta poistaa niitä jälkiä, joita se on ihmisiin jättänyt. Niitä jälkiä, joita ei voida mitata rahassa. Niitä vaikutuksia, joiden kuvaamiseen mittarit eivät taivu.

Harvoin kuulee puheenvuoroja siitä, että taide ei olisi ihmiselle hyväksi. Toki taideymmärttämättömyyttäkin löytyy ja sen kohteeksi on Suomessa joutunut erityisesti postmoderni taide, jonka määrittelijät ovat lisänneet postmodernin ja taiteen väliin sanaan 'teko'. Vielä toistaiseksi voitaneen kuitenkin olla suhteellisen yhtä mieltä siitä, että ihminen tarvitsee taidetta ja koska näin on, tarvitaan taiteilijoita, jotka sitä tekevät ja koska taiteilijat ovat ihmisiä heidän pitää syödä ja maksaa laskuja ja siihen tarvitaan rahaa.

Häviön lopuksi Nylén esittää kolme erilaista mallia (huonon, samantekevän ja hyvän), joiden avulla taitelijoiden asemaan voitaisiin vaikuttaa.  Huonoa mallia edustaa kurjistaminen, jonka avulla taidetta rapautetaan yhä lisää  ja taiteilijat ajetaan nykyistäkin ahtaammalle.  Kurjistamisen viesti taiteilijoille on:

Sori, ette saa olla olemassa. Ruvetkaa tekemään jotain muuta, kuten keräämään tyhjiä tölkkejä. Tai mustikoita, jotka sitten myytte torilla. Saatte toki jatkaa taideharrastustanne ja menehtyä siihen, mutta me emme tule kunnioittamaan teitä marttyyreina, sillä taiteilijamyyttien - ja taiteilijoiden! - aika on ohi. Hyvää jatkoa ja kuulaita syyspäiviä. Parhain terveisin Yhteiskunta."

Niin näppärältä menetelmältä kuin kurjistaminen vaikuttaakin se ei onnistuisi lopettamaan taidetta, sillä taide, kuten Nylén toteaa, on luonnonvoima, jolla on "oma tahto, jota ei voi kokonaan tukahduttaa." Tosiasia on, että olemme pääsemättömissä taiteesta ja tämän asiantilan kanssa on opittava elämään myös niiden, jotka mieluummin itkisivät isoja muovisia kyyneliä taiteen haudalla.

Toinen ratkaisumalli on luonteeltaan maltillisen reformistinen, eikä se vaikuttaisi paljoakaan niihin systeemeihin, joilla taidetta nykyisin tuetaan. Yhä edelleen toisia taiteilijoita tuettaisiin, toisia ei ja tuki määräytyisi sattumanvaraisin ja mielivaltaisin perustein. Tähän malliin kuuluisi myös "reilun taiteen sertifikaatti", jonka avulla taiteen kuluttaja voisi varmistautua taiteen tekemisen tuotanto-olosuhteiden inhimillisyydestä.

Apurahojen myöntäjät eivät tässä mallissa enää vaatisi taiteilijoilta "rohkeita avauksia" tai mitään muutakaan, vaan he tunnustaisivat, että taiteella on pyhä ja koskematon arvo. Kyseessä on oleellisempi asia kuin miltä ensi lukemalla saattaa vaikuttaa.

Kirjoitukseni alussa mainitsin, että luovuin väitöskirjatutkimuksestani jo varsin varhaisessa vaiheessa. Jätin kuitenkin kertomatta, mutta kerron sen nyt, että tämä luopumiseni johtui painavassa määrin myös siitä, että olin jo oivaltanut, että tullakseen suositelluksi apurahaa varten on tehtävä tutkimusta aiheesta, joka miellyttää tutkimuksen ohjaajaa.

Kolmas Nylénin esittämä vaihtoehto on "todellisen renessanssin tie", joka tarkoittaa sitä, että taiteilijaa alettaisiin pitää ammattina ja taiteilijoille maksettaisiin taiteilijapalkkaa.

Me kaikki haluamme palavasti olla joku, joku muu kuin nuo tuolla, kirjoittaa Nylén. Tässä vaiheessa elämääni joudun tunnustamaan, että minusta ei tullut kummoistakaan jokua. Tililläni, toisin kuin Nylénillä, on kuitenkin jatkuvasti enemmän kuin kuusi euroa.



Antti Nylén: Häviö: monologi
223 sivua
Kosmos (2018)






8 kommenttia:

  1. Eipä tässä sitten muuta kuin Nyleniä metsästämään. En ole, häpeäkseni tunnustan, lukenut hänen kirjojaan vielä, mutta asia on korjattavissa, onneksi ♥. Kiitos, Omppu, jälleen ☺.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vaan AilaKaarina ja mukavaa vuodenvaihdetta ja onnea Nylénin metsästykseen. Juuri tämä Häviö on sellainen, että melkoisella varmuudella uskallan sanoa, että on sun juttu. 😀

      Poista
  2. Itsekin jätin jatko-opinnot sen vuoksi, että piti saada laskut maksettua, enkä ole sitä katunut. Noin muuten olen sitä mieltä, että apurahat tutkijoille, ja taiteilijoille, pitäisi suunnata nuorille tutkijoille ja taiteilijoille, ja apurahat voisivat tulla säätiöiltä, joilla on hallinnollisia ja verotuksellisia erityispiirteitä. Sen sijaan kestävyysvajeen tulevaisuudessa upottamaa yhteiskuntaa en rasittaisi enää lisää, vanhoistakin velvotteista pitää leikata vuositasolla ainakin 10 miljardia valtion rahoista, ja kunnilta toinen mokoma. Enkä näe järkeä siinä, että apurahakautena teoksia julkaisutta tieteentekijää tai taiteilijaa, pitäisi rahoittaa, jos tuloksia ei tule. Kuullostaa tylyltä, joka kumpuaa ns. taviksen työelämäkokemuksista, jossa jokaista euroa vastaan joutuu antamaan mittavan työpanoksen, kantamaan vastuuta, ja saamaan vielä asiallista korjaavaa palautetta, jasen lisäksi asiastonta palautetta. Minusta tieteen ja taiteen vapaus voi olla myös sitä, että ei saada ulkopuolista rahoitusta, toki yhteiskunta takaa infran, ja rakenteet, koulutuksen ja kirjaston.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään sanoisi, että olen katunut, että jatko-opinnot jäi kesken tai paremmin niin, että mulla on asiaa melko käytännöllinen kanta. Miksi tuhlata energiaa katumiseen asiassa, jossa en olisi voinut tehdä toisin. Silti kirjallisuudentutkija asuu minussa yhä ja aina välillä se muistuttaa itsestään. Onneksi blogissa voi jollakin tapaa sitäkin puolta lukemisesta harrastaa ja voisi tietysti paljon enemmänkin, jos kirjoittaisi perusteellisempia bloggauksia.

      Minä taas näen, että jos rahantulo on sekä satunnaista että epävarmaa vaikuttaa se kenen tahansa elämään stressiä lisäävästi. Luovilla aloilla tilanne on vielä kimurantimpi.

      Poista
  3. Kirjoituksesi on loistava, Nylén on loistava. Päiväni on pelastettu ja Häviökin vielä edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna ihan pakko nyt lisätä, että sinä olet loistava. Loistat tänne asti ❤️

      Poista
  4. Mahtava postaus, jälleen kerran. Tää Häviö teos on mullakin kirjastojonossa, nyt syksyn mittaan esseet ylipäätään on kiinnostaneet hurjasti. Ehkä voisin ihan ajatuksella lukea vanhempiakin kokoelmia, en koskaan ole vielä kokonaista teosta Nyléniä lukenut, yksittäisiä esseitä sieltä täältä vain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mullakin tämä oli ensimmäinen blogiaikana lukemani Nylénin teos. Olisi kyllä hyvä, jos saisi ne vanhemmatkin esseet joskus tuoduksi blogiin. Ja sama juttu, että esseet lajina on kiinnostanut viime aikoina ihan uudella tavalla.

      Poista