keskiviikko 12. joulukuuta 2018

"Emotionaalisia lähikosketuksia" - Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Maailmojen loput on aivan liian kiinnostava teos, jotta pystyisin pelkästään lukemaan sen ja kirjoittamaan lukemastani niin sanotun arvion.

Olen noin ylipäänsäkin hämmentynyt siitä, että blogikirjoituksia kutsutaan usein arvioiksi, toisinaan jopa kritiikeiksi, vaikka usein ne ovat jotain ihan muuta. Ei nyt kuitenkaan mennä tähän, vaan mennään Maailmojen loppuun, joka saa minut muistamaan Norjassa olevan, samannimisen paikan (tosin yksikkömuodossa) ja jossa on kahvila, jossa on pirun kallista ja jossa olin kerran rakastettuni kanssa.

Jep, sivuraide kolisee jo. Pitää vääntää kiskoa toiseen suuntaan.

Vuola ja Melender kirjoittavat teoksessaan kirjoittamisesta, lukemisesta ja teosten lopettamiseen liittyvästä problematiikasta. Sen sijaan, että lähtisin nyt koostamaan yhteenvetoa siitä, mitä he kirjoittavat nostan tästä teoksesta esiin muutamia alleviivaamiani kohtia ja kommentoin niitä omasta lukijan näkökulmastani. Lopuksi valitsen kiinnostavimman teoksessa esitetyn kirjallisen lopun sekä kerron, mikä kirjojen loppuja kuvaava teksti oli minulle erityisen avaava ja mitkä Maailmojen lopuissa esitellyistä kirjoista kohensivat asemaansa lukulistallani.

*

TM: Sanalliselle ilmaisulle erityisherkkä ihminen suhtautuu kaunokirjalliseen tekstiin epäluuloisesti. (s. 14)
SV: Romaanin aloittaminen muistuttaa matkalle lähtöä tai rakastumista. (s. 16)

Uuden kirjan aloittaminen on kihelmöivää. Ja pelottavaa. Välillä jätän kirjan toisensa jälkeen kesken jo ensimmäisillä kymmenillä sivuilla, koska minulla on niin vahva tunne siitä, että emme puhu ollenkaan samaa kieltä. Tuntuu, että suhteemme on tuhoon tuomittu ennen kuin sitä on edes kunnolla muodostunut. Joskus kesken jäämisen syynä saattaa olla, että kirja on niin paljon fiksumpi kuin minä, että on parempi luovuttaa suosiolla, jotta voi välttää siitä bloggaamisen ja säilyttää edes illuusion siitä, että ymmärtää jotain kirjallisuudesta. Terveisiä Painovoiman sateenkaaren sivulle 444, josta en ole edennyt puoleentoista vuoteen.

Rehellisyyden vuoksi on myönnettävänä, että osasyynä jumittumiseeni Painovoiman sateenkaaren kanssa on se, että olen tullut lähes täysin kykenemättömäksi lukemaan monisatasivuisia kirjoja. "Koen tiiliskiviromaanien lukemisen uuvuttavana ja niiden volyymin usein perustelemattomana," kirjoittaa Vuola. Touché ja amen. Ainoa myönteinen tiiliskivipoikkeus, joka tällä hetkellä tulee mieleeni on Roberto Bolañon 2666, jonka kohdalla pituus (985 sivua) on täysin perusteltua. Sen sijaan minulla jäi useammista hyvistä yrityksistä huolimatta kesken jopa muutoin suuresti ihailemani Don DeLillon romaani Alamaailma. Toki keskenjättämisen syynä ei ollut se, että tämä romaani olisi huono. Päinvastoin.


TM: "Vladimir Nabokov sanoi, että kirjoja ei kuulu lukea vaan lukea uudestaan" (s. 29)
TM: Kirjallisen arvonmäärityksen tärkein kysymys [...]: "Kestääkö tämä uudelleenlukemisia?" (s. 31)
SV: Eri lukukertojen hienous on siinä, että vaikka palaat samaan kirjaan, se ei ole samanlainen." (s. 36)

Samaan (kirja)virtaan astumme emmekä astu. Edellä olevat sitaatit osoittavat, että kirjoista bloggaamisessa ei ole juurikaan järkeä. Tämä on asia, josta olen ollut piinallisen tietoinen viime aikoina - jopa niin, että bloggaamiseen liittyvä implisiittinen mielettömyys on ollut ottamassa vallan kirjoittamiseltani ihan kokonaan.

Ei mitenkään riitä, että kirjan lukee kerran ja kirjoittaa siitä ... jotain. Se on paitsi kirjallisuuden väärinkäyttöä myös väkivaltaa sitä kohtaan. Kirjabloggaajana taas ei ole aikaa lukea teoksia niin moneen kertaan kuin ne pitäisi lukea, jotta ne olisi oikeasti lukenut. Tämä ristiriita on kirjabloggaajan kohdalla huonosti ratkaistavissa. On pakko vaan kärsiä ellei halua luovuttaa kokonaan.


TM: Ei liene kohtuuton yleistys väittää, että mitä enemmän prosaistilla on taiteellista kunnianhimoa, sitä ponnekkaammin hän suuntautuu juonenkehittelystä kielellisten maailmojen luomiseen. (s. 24)
SV: Juonen ja henkilöhahmojen kehittelyä syvemmin minua kiinnostaa sanataideteoksessa rytmi eli kokonaisuuden jakautuminen osiin, sanavalinnat eli maailmankuva, valittu tyyli [...] , kulttuuriviittaukset ja muu intertekstuaalisuus sekä kertojan perusominaisuuksien [...] valtava spektri. (s. 27)

Kärjistäen voisi sanoa, että Melenderin ja Vuolan mukaan juoneen perustuvat romaanit eivät ole taiteellisesti suurta kirjallisuutta ja siinä he ovat tietenkin ihan oikeassa. Asian ääneen sanominen ei kuitenkaan ole suotavaa, koska jos niin tekee sinua pidetään norsunluutornisena elitistinä. Itse en ole koskaan kieltänyt asemaani elitistisenä lukijana, joten voin hyvin nostaa juuri tämän yksityiskohdan esiin. Toivon, että se herättää paheksuntaa.


SV: [u]skon, että samastumisen kohde voi olla hyvin kompleksinen asia - usein paljon muuta (ja omalla kohdallani kaikkea muuta) kuin "kehittyvä henkilöhahmo." (s. 37)
TM: [Nabokovia siteeraten] Sivistymätön lukija samastuu henkilöhahmoihin, mutta sivistynyt kirjailijaan. (s. 39)

Kun muut lukijat puhuvat samastumisesta olen usein ymmälläni. En tunnista henkilöhahmoihin samastumista omalla kohdallani. Toisaalta en rohkene väittää olevani niin sivistynyt, että samastuisin kirjailijaan. Hyvän esimerkin tarjoaa Don DeLillon kirjat, joita lukiessani olen kokenut vahvoja samastumisen tunteita. Kyse ei ole ollut henkilöhahmoihin tai kirjailijaan samastumisesta, vaan pikemminkin kirjailijan esittämän ajatusmaailman ja sen esittämisen tapaan samastumisesta. Ehkä ei olisi väärin sanoa, että samastun kirjan sisäistekijään, hänen tapaansa tuoda julki näkemyksiään siitä, millainen maailma DeLillon kirjoissa on ja miten se toimii.


TM: [j]os spoilerit pystyvät pilaamaan kirjan, sen lukuarvo on jo valmiiksi kyseenalainen. 
(s. 33)


Tämä on väite, jonka saattaisin kuvitella herättävän närkästystä. Blogimaailmassa on suorastaan kunnia-asia, että kirjan juonta ei spoilata. Tämä tietysti on ihan järkevää sellaisten kirjojen kohdalla, jotka rakentuvat kaarelle, jonka loppupäässä kerrotaan jokin sellainen asia, jonka salaaminen on toiminut kirjan lukemisen motivaattorina.

Edellä mainitun kaltaiset teokset ovat harvoin - jos koskaan - lempikirjojani. Haluaisinpa nähdä, miten joku spoilaisi vaikkapa Rachel Cuskin Ääriviivat. Kirjat, jotka ovat spoilattavissa ovat voittopuolisesti kertalukukirjallisuutta, ie. jotain ihan muuta kuin hyvää kirjallisuutta.


TM: Suomalaiset lukijat vaativat kirjallisuudelta faktuaalista tarkkuutta ja arkiymmärrystä vastaavaa miljöön ja henkilöiden kuvausta. (s. 104) 
Suomalaiset eivät halua saada muistutuksia siitä, että ovat romaania lukiessaan tekemisissä kirjallisen konstruktion, eivät puhtaan kokemisen kanssa. (s. 106)
SV: Tunnistan tuon, mitä sanot kansalliseen kulttuuriimme juurtuneesta totuuspohjaisesta kaipuusta tai vaatimuksesta. (s. 113)

Olen usein ihmetellyt, miten lukijat saattavat närkästyä siitä, että jokin kirjassa kuvattu yksityiskohta ei vastaa yksi yhteen todellisuutta. Siis vaikka niin, että jos kirjassa lukee, että Mannernheimintie 7:ssä on sininen talo tästä seuraa paheksunnan vyöry, jossa yksi toisensa jälkeen todistaa, että kyseinen yksityiskohta ei pidä paikkaansa. Joskus tuntuu, että osa lukijaporukasta saa kiksinsä nimenomaan siitä, että he löytävät kirjasta kohdan, joka ei pidä yhtä reaalitodellisuuden kanssa.

Yksi kirjallisuuden tyyppi, josta olen erityisen kiinnostunut on metafiktio, jossa lukijaa muistutetaan vähän väliä, että "kuule hei tämä on kirjallisuutta, ei todellisuutta". Metafiktion ja todellisuuden välinen törmääminen synnyttää parhaimmillaan jotakin sellaista, joka rikastaa sekä fiktiota että todellisuutta. Tästä johtuen ei lienekään yllättävää, että yksi suomalaisista lempiklassikoistani on Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio.

En voi olla ajattelematta, että realistinen kirjallisuus vastaa tarpeisiin (mitä ne sitten ovatkin), joita minulla on lukijana tavanomaista vähemmän. Minulle tärkeimpiä ovat kirjat, jotka ovat tärkeitä itse kirjallisuuden kannalta. Kirjat, jotka avaavat uusia väyliä ja liikuttavat maailman olemusta niin tekemällä. Yleisesti ottaen en koe mielekkääksi lukea kirjoja, jotka tarjoavat pakopaikan omasta elämästä, vaikka toki joskus sellaisiakin hetkiä on. Pääsääntöisesti kuitenkin haluan kirjallisuuden toimivan kuin filosofia - avaavan näkymiä, johon ilman kyseisen kirjan lukemista en olisi päässyt käsiksi.

*

SV: Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. (s. 20)
SV: Viimeisen lauseen sijaintipaikka romaanissa on erityinen. Uskon, että lukija painottaa päätöskappaleita ja -lauseita eri tavalla kuin keskellä teosta olevia tekstiosia (s. 135)

Maailmojen lopuissa esitellään erilaisia lopputyyppejä sekä pohditaan, minkälainen loppu on teokselle kunniaksi. Sekä Vuola että Melender korostavat, että hyvä loppu ei alleviivaa tai sulje. Melenderin mukaan "loppu ei voi olla täysin mielivaltainen" (s.17). Tämä on niitä Maailmojen lopun harvoja kohtia, joissa tunnen suurta kiusausta väittää vastaan, vaikka jo niin ajatellessani tiedän, että Melender on tässä(kin) asiassa oikeassa. Tunnen kiusausta ajatella, että hyvä lukija saisi minkälaisen lopun tahansa sovittumaan sitä edeltävän tekstimassan kanssa, mutta niin ei ole. On melko vaikea kuvitella, että Linnan Tuntematon sotilas päättyisi sanoihin: Ja sitten he söivät Berliininmunkit.

Vuolan huomio siitä, että teoksen viimeisistä lauseista tulee väkisinkin painavia niiden sijaintipaikasta johtuen pitää omankin näkemykseni mukaan paikkaansa. Toisinaan huomaan, että arastelen lukea kirjaa loppuun. Tätä ei voi (käsittääkseni) selittää sillä, että en haluaisi luopua kirjan maailmasta ja siksi välttelisin lopun lukemista. Luulen, että haluan varustautua potentiaalisia loppuratkaisuja varten etukäteen tai yksinkertaisesti antaa itselleni aikaa käydä läpi, minkälaiset teoksen loput saattaisivat tulla kyseeseen ja hieman myös kaiken varalta panssaroida itseäni sen varalta, että hieno teos ei saakaan ansaitsemaansa loppua. Tämä on outo ilmiö, jota en itsekään väitä täysin ymmärtäväni.

Pidän lopuista, jotka haluan lukea yhä uudestaan siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät antaudu kerralla, jos toisella tai kolmannellakaan. Erinomaisia ovat myös loput, jotka keikauttavat aiemmin luetun päälaelleen, kuten tekee Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Tämäntyyppinen loppu synnyttää usein halun lukea kirja heti uudestaan nimenomaan siitä näkökulmasta, että jo tietää, miten se tulee päättymään. Barnesin romaanin kohdalla on kiinnostavaa jäljittää kohtaa, jossa lukiessa astui harhaan ja jonka vuoksi loppu onnistui tarjoamaan täydellisen yllätyksen.

Kotimaisessa kirjallisuudessa yksi suosikkilopuistani löytyy Eeva Kilven romaanista Tamara.

Mutta juuri kun me olimme murskautumaisillamme siellä missä kaikki loppuu ja minä tunsin ensimmäisen kerran elämässäni olevani valmis kuolemaan, hän hidasti ja sanoi: - Minä haluan olla tässä vielä.
Vai kuvittelinko vain? Niin kuin kaiken muunkin.

Tamaran lopetus tekee kaikesta aiemmin luetusta epävarmaa.

*

Maailmojen loput -teoksessa esitellään 30 kirjaa, joita Vuola ja Melender tarkastelevat erityisesti niiden lopun näkökulmasta. Olen lukenut näistä kirjoista 16 - tosin useimmat jo melko kauan aikaa sitten.

Onko lukijalle merkitystä sille, onko analysoitava kirja hänelle tuttu vai ei? Vastaisin, että sekä on että ei ole. On jo sinänsä kiinnostavaa lukea Vuolan ja Melenderin kuvauksia valitsemistaan kirjoista sekä heidän pohdintaansa siitä, miten hyvin tai vähemmän hyvin kirjojen loput toimivat. Itse kuitenkin nautin erityisesti niistä teksteistä, joissa käsiteltiin kirjoja, jotka olen itsekin lukenut.

Avaavin teksti minulle oli Melenderin kirjoitus Han Kangin Vegetaristista. Se on kirja, joka teki minuun suuren vaikutuksen ja jonka uudelleen lukemista olen haikaillut siitä asti, kun luin sen ensimmäisen kerran. Romaanin päähenkilö Yeong-hye päättää lopettaa lihansyönnin ja pikku hiljaa hän kokee muuttuvansa ihmisestä puuksi. Vasta luettuani Melenderin tekstin osasin panna merkille, että teoksen loppu, joka kuvaa ambulanssin ikkunoiden ohi viistävää maisemaa yhtyy Yeong-hyen toiveeseen puuksi muuttumisesta. Jos Yeong-he olisi puu hän olisi osa maisemaa ja isompaa joukkoa. Puuna hänen elämänsä voisi jatkua reaalimaailmassa huomattavasti pidempään kuin mikä ihmiselle on mahdollista. Hänestä tulisi myöhemmin ehkä tuoli tai pöytä ja hän kietoutuisi osaksi lukemattomien ihmisten elämäntarinaa.

Maailmojen lopun parhaan lopun palkinnon ojennan Annika Idströmin romaanin Veljeni Sebastian lopulle. Se on myös yksi niistä kirjan lopetuksista, jotka ovat jääneet minulle erityisen vahvasti mieleen. Vuola kirjoittaa, että Idströmin romaanin loppu "irtautuu uudelle tasolle ja mahdollistaa monia tulkintalinjoja" sekä on "symbolisesti latautunut" (s. 227). Idströmin romaani pitää tiukasti salaisuuksistaan kiinni ja lukijan on mahdotonta saada varmaa tietoa edes siitä, kuka veljeksi kutsuttu Sebastian on ja onko häntä edes olemassa muuten kuin teoksen päähenkilön mielikuvituksessa.

Maailmojen lopuissa esitellyistä teoksista nostan lukulistallani ylemmäs erityisesti Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofin sekä Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelman.

Maailmojen loput antaa paljon aineksia niin kirjallisuuden lukijoille kuin sen kirjoittajillekin. Melender kertoo hakevansa romaaneista "emotionaalisia lähikosketuksia". Niitä Maailmojen loput tarjoaa runsain määrin. Luettuani tämän kirjan loppuun olen lukenut sitä uudelleen sieltä täältä ja joka kerta mainittuja lähikosketuksia löytyy lisää. Tämä on kirja, joka tulee kulumaan käsissäni. Kirja, jonka kanssa keskustelen ja joka valaisee polkuja, joille ilman tätä teosta en kenties olisi tullut lähteneeksi.

Maailmojen loput on maailmojen alku.



Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput - Kirjoituksia romaanitaiteesta
296 sivua
WSOY 2018









10 kommenttia:

  1. Aivomyrskyisä lukukokemus selvästikin. Minua aina ärsyttää, kun minkä alan suomalainen hyvänsä sanoo, että suomalaiset ovat semmoisia tai tämmöisiä. Usein päädyn siihen, että eiköhän noin ole muissakin maissa. Kuten nyt tuo pohdinta suomalaisten vaatimuksesta totuuspohjaiseen. Mutta kirjoittajilla on varmasti tuostakin enemmän tietoa.

    Kirjailijaan samastumisesta minulla on omani ja hän on David Foster Wallace. Puhun vain yhdestä kirjasta: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Siinä oli useampi novelli/kertomus/raportti, joista tuli tunne että olisin kokenut tilanteen juuri noin, että ei ollut mitään vaikeuksia nähdä samoin. Ja se oli aika ihanaa. Tai sitten se oli hänen kirjailijalahjakkuuttaan. Ehkä monet erilaisista lukijoista kokee sen niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo yleistykset on aina tietenkin vähän arveluttavia. Kuitenkin Suomessa realistinen kirjallisuus on hyvin suosittua ja se menee kaupaksi, joten kyllä vaikuttaisi siltä, että se puhuttelee hyvin monia. Huomaan sen jo siitäkin, että kun kirjoitan jostain vähän kokeellisemmasta kirjasta niin ne tekstit ei kiinnosta ollenkaan niin paljon kuin jos kirjoitan vaikka jostain Tommi Kinnusen kirjasta.
      Vuola näkee realismin vahvan aseman kytkeytyvän suomettumisen ajan yhtenäiskulttuuriin.

      Olen lukenut DFW:ltä vain Kummatukkaisen tytön. Pitäisikin tutustua tuohon mainitsemaasi teokseen. Tuo "samoin näkeminen" liippaa läheltä sitä, minkä kytkin tekstissäni samastumiseen sisäistekijään. Tai niin ainakin luulisin.

      Poista
  2. Vaikka en lukeneisuudessani (esim. kirjallisuuden opiskelu) ole samalla tasolla kuin sinä, niin jollakin kummallisella intuitiivisella tasolla minä jälleen täällä hengästyneenä vain nyökyttelen kaikelle sille mitä kirjoitit. Tämäkin kirja on ollut jo kirjakaupan kassajonossa, mutta joku tai jotkut muut kirjat ovat olleet sillä hetkellä tärkeimpiä ja tai halvempia ☺, joten olen pudottanut sen takasin toivelistalle. Mutta ihan varmasti tulen tämän ostamaan. Teos, johon on varmasti palattava aina uudestaan. Kiitos, Omppu ♥. (Aina hämmästelen sinun tapaasi kirjoittaa! Se on niin elävää, että annat tunteen kuin kirja josta kirjoitat olisi jo kädessäni.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. AilaKaarina luulen, että sulla on maaginen kyky tavoittaa mun teksteistä asioita siinä muodossa kuin olen pyrkinyt niitä ilmaisemaan. Olet ns. ihannelukija ❤️
      Tämän kirjan hankkimista omaan hyllyyn kyllä uskallan suositella ja sitten kun lukee niitä kirjoja, joista tässä kirjassa on puhe niin on taas mukavaa palata lukemaan, mitä Vuola ja Melender niistä ovat sanoneet.
      Kiitos!

      Poista
  3. "Ehkä ei olisi väärin sanoa, että samastun kirjan sisäistekijään, hänen tapaansa tuoda julki näkemyksiään siitä, millainen maailma DeLillon kirjoissa on ja miten se toimii."

    Erittäin hyvin sanottu, tunnistan omaksi lukukokemuksekseni. Kirjailija on vain yksi tekijä, ohittamaton ja samalla ohitettu, aktiivinen toimija, jonka parissa mieleni ei kuitenkaan askaroi lukiessa vaan ennemmin hänen valitsemiensa sanojen, niiden muodon ja järjestyksen, jonka on tarkoitus ilmentää jotain: fiktiivistä, faktuaalista, lyyristä, aforistista...

    Tämän kirjan pariin pääsemistä odotan innolla. Melenderin asiakirjoitukset ovat suoranaista lohtulukemista; on eri tai samaa mieltä, tekstistä saa jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että tuo sisäistekijäajatus välittyi ymmärrettävästi. Allekirjoitan tuon mainintasi Melenderin teksteistä lohtulukemisena. Olen itsekin saanut hänen kirjoituksistaan paljon ja ne inspiroivat mua usein suuresti. Hänellähän on se esseekirja nimeltä Lohtu - ostin sen ajat sitten, mutta en ole raaskinut lukea sitä kokonaan. Vähän hullu tilanne. 😂

      Poista
  4. Hauska yhteensattuma, että otit puheeksi samastumisen. Jankattiin nimittäin eilen miehen kanssa asiasta pitkään. Minäkin olen ymmälläni, kun ihmiset puhuvat henkilöhahmoihin samastumisesta. En ymmärrä, miksi niihin pitäisi samastua? Hahmo voi olla täysi kusipää tai herran enkeli, mutta en näe mitään tarvetta samastua. Tiedän mitä termillä esim. psykologiassa tarkoitetaan, mutta aivoni menevät tilttiin asian kanssa. Käyttäisin muita sanoja samastumisen tilalla.

    Hieno bloggaus hienosta kirjasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, onko sulla samastumisessa eroa, jos vertaat kirjaa ja elokuvaa? Aloin tätä tänään miettiä ja elokuvissa kyllä taidan samastua enemmän vai onko se sitten samastumista, jos pelkää ja jännittää jonkun henkilön puolesta? Tosin moni omasta mielestäni hyvä elokuvakin on sellainen, joka ei liiku juonen ja ulkoisten tapahtumien varassa.

      Poista
  5. "Kirjabloggaajana taas ei ole aikaa lukea teoksia niin moneen kertaan kuin ne pitäisi lukea, jotta ne olisi oikeasti lukenut." Tää on kyllä, mietin joidenkin teosten kanssa, että onko mulla nyt 'oikeus' kirjoittaa tästä yhden lukukerran ja muutamaan merkitsemääni kohtaan palaamisen jälkeen, mutta kun ei vaan yleensä ehdi sitä tokaa kertaa...

    "Itse en ole koskaan kieltänyt asemaani elitistisenä lukijana, joten voin hyvin nostaa juuri tämän yksityiskohdan esiin. Toivon, että se herättää paheksuntaa." :D :D Oot huippu <3 Elitisti täällä myös, jaksan hävetä sitä vähemmän ja vähemmän koko ajan.

    Tuo filosofiamaininta oli myös osuva, oon muuten miettinyt viime aikoina että pitäis lukea enemmän filosofiaa, mm. koska ostin Niin & Näin -lehden ja oon nyt tosi innostunut, vaikka samalla en ymmärrä paljoakaan :D Ja siitä aasinsilta tuohon kommenttiin, kun kirja tuntuu itseä fiksummalta, että mä välillä bloggaan sellaisistakin mutta kirjoitan sit, että "tämä oli hyvin älykästä tekstiä" tms. Se on sit kiertoilmaisu sille, että "tunsin itseni tosi tietämättömäksi ja noloksi kun en tajunnut". :D


    Mun oli myös pakko napata Veljeni Sebastian hyllystä ja lukea sen loppu heti uudestaan, kun olin lukenut sitä käsittelevän esseen.

    Joo, Maailmojen lopuistahan voisi puhua loputtomiin, hyvä kun kirjoitit nyt tästä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kiertoilmaisu "tämä oli hyvin älykästä tekstiä" - en voi lakata nauramasta. Joo, olen itsekin kyllä blogannut kaikista vaikeammistakin tapauksista, mutta hmm tuota noin ne on olleet sitten kirjasta riippuen enempi vähempi fiilistelyä. Tästä hyvä esimerkki on tekstini Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se pitäis lukea tosi monta kertaa, että siitä ihan oikeesti vois sanoa jotain tarkastelun kestävää.

      Aikapula on tosiaan jatkuva vihollinen varmaan tosi monilla, kun on työ ja perhe ja muutakin elämää bloggaamisen lisäksi. Tosin bloggarit on laaja porukka ja toisilla saattaa elämäntilanne olla sillä tapaa ylellinen, että voi käyttää blogin pyörittämiseen huomattavasti enemmän aikaa kuin me, jotka taistelemme aikapulan kanssa.

      Joo olen vähän kyllästynyt siihen, että syyllistetään elitismistä. Jos sattuu viehättymään tietyntyyppisistä teoksista niin miksi sitten ei lukisi niitä. En koe edes, että mun pitäisi tutustua genreihin, jotka on mulle vieraita. Esim. fantasia ei iske sitten yhtään, joten jätän sen suosiolla fantasiasta pitäville lukijoille.

      Niin & näin on ihan paras lehti. Mulla on vaan senkin kanssa kamalasti rästiä. Uusimmat numerot on kokonaan lukematta.

      Mä en eilen löytänyt instakuvaan Veljeni Sebastinia, mutta kyllä se mulla jossain on. Etsin myös Dazain kirjaa No longer human, mutta sitäkään en löytänyt. Pitäis varmaan noita kirjahyllyjäkin järjestää jotenkin paremmin. Mulla on vielä osin kahdessa rivissä, joka hankaloittaa löytämistä.

      Poista