torstai 10. tammikuuta 2019

Kirjailijoita ja muita outoja tyyppejä - Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolañon 2666 on elämäni kirja. Tällä tarkoitan muun muassa sitä, että jos joku kysyy, mikä on paras koskaan lukemani kirja voin hyvin vasta 2666 ja elää tämän vastaukseni kanssa miettimättä, olisiko sittenkin pitänyt mainita joku toinen teos.

Bolañon mammuttiteoksen vaikutuksella on kuitenkin seurauksensa, joista yksi on se, että sen vuoksi on vaikea lukea häneltä mitään muuta odottamatta yhtä valtavaa kokemusta kuin minkä 2666 tarjosi.

Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on järjestyksessä kolmas teos Bolañon tuotannossa ja on kiittäminen turkulaista Sammakkoa ja kääntäjä Einari Aaltosen sujuvaa käännöstyötä, että tämä teos on luettavissa myös suomeksi.

Sisälläni asuva kirjankansifriikki hykerteli onnellisena katsellessaan Puhelinkeskustelujen kantta, sillä se toi mieleeni espanjalaisen taiteilijan Antoni Tàpiesin työt ja samalla muistoistani nousi esiin monia tarkemmin tarkentumattomia haltioituneita hetkiä, joita olen viettänyt eri museoissa Tápiesin taulujen edessä.

Patti Smith on maininnut, että Bolaño on 2000-luvun ensimmäinen, todellista klassikkoainesta omaava kirjailija. Uskon Pattia, koska minulla on siihen hyvät syyt. Hänellä tosin lienee ollut mielessään ennen muuta 2666, mutta jo Puhelinkeskusteluissa ovat idulla suuremmat siemenet. Bolañon tuotannossa Puhelinkeskusteluilla onkin vastaava paikka kuin Virginia Woolfin tuotannossa hänen esikoisteoksellaan Menomatka (The Voyage Out), josta on löydettävissä kaikki Woolfin myöhemmälle tuotannolle tärkeät teemat.

En ole lukenut Bolañon teosta Kesyttömät etsivät, vaikka yritystä siihen suuntaan on ollutkin (olen lainannut kirjan kirjastosta useammankin kerran). Tästä huolimatta tekisi mieli väittää, että Puhelinkeskusteluissa olevalla, pääosin dialogista koostuvalla ja Latinalaiseen Amerikkaan liitetyille stereotypioille naureskelevalla kertomuksella Etsivät saattaa hyvinkin olla kana kynittävänä tämän romaanin kanssa.

Puhelinkeskusteluja toimii mainiona johdantona Bolañon tuotantoon, joka ei tarkoita, etteikö se olisi kiinnostava myös omana itsenään. Moni Puhelinkeskustelujen novelleista kertoo ironisella otteella kirjailijoista, kirjoittamisesta ja kirjallisesta maailmasta ylipäätään. Novelli Kirjallinen seikkailu kuvaa kirjailija A:ta ja B:tä ja siinä muistutetaan, mikä on kirjailijalle tärkeintä.

B. kirjoittaa kirjaa, jossa hän pilkkaa eri tavoin peitellysti tiettyjä kirjailijoita [...]. Eräässä novellissa hän käsittelee A:ta, hänen itsensä ikäistä kirjailijaa, joka tosin on hänestä poiketen kuuluisa ja varoissaan ja jonka teoksia luetaan, hän on siis saavuttanut tärkeimmät asiat (tässä järjestyksessä), joita kirjallisuuden parissa työskentelevä ihminen voi toivoa.

Oman hilpeytensä Bolañon novelleihin tuo se, että niissä esiintyy Arturo Belano -niminen henkilö, joka on kovasti kirjailijan itsensä kaltainen. Puhelinkeskustelujen kuvastosta löytyy niin sota-aikaista veijaritarinaa, väkivaltaa, seksiä kuin enemmän tai vähemmän omituisia tyyppejäkin.  Teoksen motoksi voisi hyvin nostaa novellista Enrique Martín löytyvän toteamuksen:

Elämä ei ole vain raakaa, vaan myös selittämätöntä.

On helppo todeta, että Bolañon kirjoitustyyli viekoittelee lukijan tiukasti osaksi verkkojaan. Sen sijaan on vaikeampaa ilmaista, mistä ja miten tuo tyyli syntyy. Puhelinkeskusteluissa voi aistia etelä-amerikkalaisen maagisen realismin, mutta siitä huolimatta tuntuisi jotenkin väärältä käyttää tuota termiä Bolañon novellien kuvaamiseen.

Jos ajatellaan, että tyyli on ikään kuin filtteri, joka asetellaan ns. peruskirjoituksen päälle ja jonka läpi asioita tarkastellaan niin Bolañon kohdalla on enempi kyse filtterittömyydestä tai filtteristä, joka värittämisen sijaan epävärittää ja niin sitä ei lukiessaan tule varsinaisesti edes panneeksi merkille. Puhelinkeskustelut ovat hallitusti rakennettuja tekstejä, jotka usein antavat vaikutelman kuin ne olisivat syntyneet suoraan ja ilman sen suurempaa editointia Bolañon näppäimistöltä.

Puhelinkeskusteluja ei ehkä ole niinkään varsinaisesti novelli- kuin tarinakokoelma, jossa tarkastellaan paloja erilaisten ihmisten elämästä ja heidän tavoistaan toimia. Tähän viittaa myös kokoelman nimi. Monista teoksen henkilöistä kerrotaan ikään kuin yhden tai useampien, lyhyempien tai pidempien puhelinkeskustelujen verran. Heidän elämäänsä tehdään nopea leikkaus ja sieltä poistutaan ovia paukuttamatta. Tarinaa nimeltä Anne Mooren elämä esimerkiksi voidaan hyvin lukea juuri puhelinkeskustelumetaforan kautta, jolloin jokainen Annen elämän miehistä vastaa yhtä puhelinkeskustelua.

Espanjalais-eteläamerikkalainen kulttuuri elää Puhelinkeskusteluissa vahvana ja tuo niihin imua, joka kutsuu lukijaa vastustamattomasti puoleensa. Pikkulinnut ovat livertäneet, että Einari Aaltonen on taas käynyt Bolañon novellien kimppuun, joten lisää suomennoksia on odotettavissa. Erinomaista!



Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja
232 sivua
Llamadas telefónicas (1997)
Suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko (2017)


Kirja saatu Sammakolta. Kiitos!



2 kommenttia:

  1. Kirjahyllyssäni odottaa 2666, silmämääräisesti mitattuna yhtä paksuna kuin Tolstoin Anna Karenina. Huh! Koskahan saan aloitettua? Hiki nousee pintaan jo pelkästä ajatuksesta, sillä 200–300 sivun kirjat ovat, varsinkin nyt kun on kaikenlaisia menoja ja kiireitä, mun heiniäni. Olen pitänyt ihan selkeän lukutauon, kun en kestä että kirja on kauaa kesken. Varsinkaan romaanikirjallisuuden ollessa kysymyksessä liian pitkät tauot ovat hankalia. Esim. Karenina jäi loppukesästä pakosti väliin useiden päivien ajan ja se vaikutti tietysti jo lukunautintoonkin. Noita kahta muuta Bolanoa olen kyllä kieli pitkänä katsellut Sammakosta, mutta alkaa jo paniikki iskeä, kun noita lukemattomia on jo lukematon määrä! Huokaus. Mutta mielessä pidän. Ps. Tilasin eilen Cuskin Siirtymän ♥! (Tullee joskus helmikuussa.) Kiitos taas innostavasta postauksestasi ☺. Kirjat ♥!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 2666 on kyllä hillitön järkäle ja sen kannattaleminen lukiessa käy jo sekin melkein työstä. Se kyllä palkitsee, mutta ei ihan helpolla lukijaansa päästä, joka tietysti on vaan hyvä asia.

      Tykkään itsekin juuri noin 200 sivun kirjoista, jotka pystyn lukemaan, jos en kerralla niin parilla kolmella kerralla loppuun, jolloin lukeminen on intensiivisempää.

      Luen Siirtymän varmaan jossain vaiheessa vielä suomeksi uudestaan. Nyt juuri tänään postasin Cuskin trilogian viimeisimmästä osasta, Kudos (mikäköhän sen nimi tulee olemaan suomeksi) ja on haikeaa, että koko trilogia on nyt luettu. Kiitos Sinulle ❤️

      Poista