Siirry pääsisältöön

Kirjailijoita ja muita outoja tyyppejä - Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolañon 2666 on elämäni kirja. Tällä tarkoitan muun muassa sitä, että jos joku kysyy, mikä on paras koskaan lukemani kirja voin hyvin vasta 2666 ja elää tämän vastaukseni kanssa miettimättä, olisiko sittenkin pitänyt mainita joku toinen teos.

Bolañon mammuttiteoksen vaikutuksella on kuitenkin seurauksensa, joista yksi on se, että sen vuoksi on vaikea lukea häneltä mitään muuta odottamatta yhtä valtavaa kokemusta kuin minkä 2666 tarjosi.

Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on järjestyksessä kolmas teos Bolañon tuotannossa ja on kiittäminen turkulaista Sammakkoa ja kääntäjä Einari Aaltosen sujuvaa käännöstyötä, että tämä teos on luettavissa myös suomeksi.

Sisälläni asuva kirjankansifriikki hykerteli onnellisena katsellessaan Puhelinkeskustelujen kantta, sillä se toi mieleeni espanjalaisen taiteilijan Antoni Tàpiesin työt ja samalla muistoistani nousi esiin monia tarkemmin tarkentumattomia haltioituneita hetkiä, joita olen viettänyt eri museoissa Tápiesin taulujen edessä.

Patti Smith on maininnut, että Bolaño on 2000-luvun ensimmäinen, todellista klassikkoainesta omaava kirjailija. Uskon Pattia, koska minulla on siihen hyvät syyt. Hänellä tosin lienee ollut mielessään ennen muuta 2666, mutta jo Puhelinkeskusteluissa ovat idulla suuremmat siemenet. Bolañon tuotannossa Puhelinkeskusteluilla onkin vastaava paikka kuin Virginia Woolfin tuotannossa hänen esikoisteoksellaan Menomatka (The Voyage Out), josta on löydettävissä kaikki Woolfin myöhemmälle tuotannolle tärkeät teemat.

En ole lukenut Bolañon teosta Kesyttömät etsivät, vaikka yritystä siihen suuntaan on ollutkin (olen lainannut kirjan kirjastosta useammankin kerran). Tästä huolimatta tekisi mieli väittää, että Puhelinkeskusteluissa olevalla, pääosin dialogista koostuvalla ja Latinalaiseen Amerikkaan liitetyille stereotypioille naureskelevalla kertomuksella Etsivät saattaa hyvinkin olla kana kynittävänä tämän romaanin kanssa.

Puhelinkeskusteluja toimii mainiona johdantona Bolañon tuotantoon, joka ei tarkoita, etteikö se olisi kiinnostava myös omana itsenään. Moni Puhelinkeskustelujen novelleista kertoo ironisella otteella kirjailijoista, kirjoittamisesta ja kirjallisesta maailmasta ylipäätään. Novelli Kirjallinen seikkailu kuvaa kirjailija A:ta ja B:tä ja siinä muistutetaan, mikä on kirjailijalle tärkeintä.

B. kirjoittaa kirjaa, jossa hän pilkkaa eri tavoin peitellysti tiettyjä kirjailijoita [...]. Eräässä novellissa hän käsittelee A:ta, hänen itsensä ikäistä kirjailijaa, joka tosin on hänestä poiketen kuuluisa ja varoissaan ja jonka teoksia luetaan, hän on siis saavuttanut tärkeimmät asiat (tässä järjestyksessä), joita kirjallisuuden parissa työskentelevä ihminen voi toivoa.

Oman hilpeytensä Bolañon novelleihin tuo se, että niissä esiintyy Arturo Belano -niminen henkilö, joka on kovasti kirjailijan itsensä kaltainen. Puhelinkeskustelujen kuvastosta löytyy niin sota-aikaista veijaritarinaa, väkivaltaa, seksiä kuin enemmän tai vähemmän omituisia tyyppejäkin.  Teoksen motoksi voisi hyvin nostaa novellista Enrique Martín löytyvän toteamuksen:

Elämä ei ole vain raakaa, vaan myös selittämätöntä.

On helppo todeta, että Bolañon kirjoitustyyli viekoittelee lukijan tiukasti osaksi verkkojaan. Sen sijaan on vaikeampaa ilmaista, mistä ja miten tuo tyyli syntyy. Puhelinkeskusteluissa voi aistia etelä-amerikkalaisen maagisen realismin, mutta siitä huolimatta tuntuisi jotenkin väärältä käyttää tuota termiä Bolañon novellien kuvaamiseen.

Jos ajatellaan, että tyyli on ikään kuin filtteri, joka asetellaan ns. peruskirjoituksen päälle ja jonka läpi asioita tarkastellaan niin Bolañon kohdalla on enempi kyse filtterittömyydestä tai filtteristä, joka värittämisen sijaan epävärittää ja niin sitä ei lukiessaan tule varsinaisesti edes panneeksi merkille. Puhelinkeskustelut ovat hallitusti rakennettuja tekstejä, jotka usein antavat vaikutelman kuin ne olisivat syntyneet suoraan ja ilman sen suurempaa editointia Bolañon näppäimistöltä.

Puhelinkeskusteluja ei ehkä ole niinkään varsinaisesti novelli- kuin tarinakokoelma, jossa tarkastellaan paloja erilaisten ihmisten elämästä ja heidän tavoistaan toimia. Tähän viittaa myös kokoelman nimi. Monista teoksen henkilöistä kerrotaan ikään kuin yhden tai useampien, lyhyempien tai pidempien puhelinkeskustelujen verran. Heidän elämäänsä tehdään nopea leikkaus ja sieltä poistutaan ovia paukuttamatta. Tarinaa nimeltä Anne Mooren elämä esimerkiksi voidaan hyvin lukea juuri puhelinkeskustelumetaforan kautta, jolloin jokainen Annen elämän miehistä vastaa yhtä puhelinkeskustelua.

Espanjalais-eteläamerikkalainen kulttuuri elää Puhelinkeskusteluissa vahvana ja tuo niihin imua, joka kutsuu lukijaa vastustamattomasti puoleensa. Pikkulinnut ovat livertäneet, että Einari Aaltonen on taas käynyt Bolañon novellien kimppuun, joten lisää suomennoksia on odotettavissa. Erinomaista!



Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja
232 sivua
Llamadas telefónicas (1997)
Suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko (2017)


Kirja saatu Sammakolta. Kiitos!



Kommentit

  1. Kirjahyllyssäni odottaa 2666, silmämääräisesti mitattuna yhtä paksuna kuin Tolstoin Anna Karenina. Huh! Koskahan saan aloitettua? Hiki nousee pintaan jo pelkästä ajatuksesta, sillä 200–300 sivun kirjat ovat, varsinkin nyt kun on kaikenlaisia menoja ja kiireitä, mun heiniäni. Olen pitänyt ihan selkeän lukutauon, kun en kestä että kirja on kauaa kesken. Varsinkaan romaanikirjallisuuden ollessa kysymyksessä liian pitkät tauot ovat hankalia. Esim. Karenina jäi loppukesästä pakosti väliin useiden päivien ajan ja se vaikutti tietysti jo lukunautintoonkin. Noita kahta muuta Bolanoa olen kyllä kieli pitkänä katsellut Sammakosta, mutta alkaa jo paniikki iskeä, kun noita lukemattomia on jo lukematon määrä! Huokaus. Mutta mielessä pidän. Ps. Tilasin eilen Cuskin Siirtymän ♥! (Tullee joskus helmikuussa.) Kiitos taas innostavasta postauksestasi ☺. Kirjat ♥!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 2666 on kyllä hillitön järkäle ja sen kannattaleminen lukiessa käy jo sekin melkein työstä. Se kyllä palkitsee, mutta ei ihan helpolla lukijaansa päästä, joka tietysti on vaan hyvä asia.

      Tykkään itsekin juuri noin 200 sivun kirjoista, jotka pystyn lukemaan, jos en kerralla niin parilla kolmella kerralla loppuun, jolloin lukeminen on intensiivisempää.

      Luen Siirtymän varmaan jossain vaiheessa vielä suomeksi uudestaan. Nyt juuri tänään postasin Cuskin trilogian viimeisimmästä osasta, Kudos (mikäköhän sen nimi tulee olemaan suomeksi) ja on haikeaa, että koko trilogia on nyt luettu. Kiitos Sinulle ❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän