sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kulttuuriähkyn taltutus - tutustuminen Särö-lehteen

Olen jo usemman kuukauden kärsinyt yhä pahenevasta kulttuuriähkystä. Tuntuu, että jatkuvasti on tarjolla niin monia mielenkiintoisia tapahtumia, että en repeä niihin kaikkiin mitenkään ja tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että tapahtuma jos toinenkin jää yhä useammin väliin.

Kulttuurinen yltäkylläisyys - niin ihanaa kuin se periaatteessa onkin - on alkanut vaikuttaa myös keskittymiskykyyni, sillä huomaan usein käyttäväni kohtuttomasti aikaa kulttuuritarjonnan selaamiseen netissä. Kyseessä taitaa olla kulttuurinen FOMO, jonka lääkitsemiseen on ollut vaikea löytää tarpeeksi tehokkaita välineitä. Särön myötä sellainen taisi kuitenkin löytyä.

Pari viikkoa sitten päätin tehdä tuttavuutta kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön kanssa ja samassa sattuma puuttuikin jo peliin. Ennen kuin ehdin ostaa uusinta Säröä sen toimituskunta tarjosi minulle mahdollisuuden Säröön tutustumiseen. Parin päivän kuluttua sain postissa kaksi uusinta Särön numeroa, joista viimeisimmän teemana on Itä ja länsi, edeltävän numeron taas Tsekki.

Särö on neljä kertaa vuodessa ilmestyvä kulttuurilehti, jonka painopistealueena on kirjallisuus. Se keskittyy kirjallisuuden ja kulttuurin marginaalisempiin ilmiöihin, joka on myös Särön ehdoton valttikortti. Välillä nimittäin tuntuu, että samoista kirjoista ja ilmiöistä puhutaan joka kanavalla, mikä tietenkin tarkoittaa, että hirvittävän iso määrä kaikkea kiinnostavaa jää pimentoon. Tätä katvealuetta Särö omalta osaltaan täyttää.

Särössä on esseemuotoisia tesktejä, artikkeleja ja haastatteluja sekä myös kirjallisuuskritiikkiä. Itä ja länsi -numerossa minua ilahdutti erityisesti Vesa Rantaman kirjoittama kritiikki suomeksi vuonna 2017 ilmestyneestä Clarice Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja (Teos). On hienoa, että Särö julkaisee myös muita kuin viimeisimpiin uutuuksiin paneutuvia kritiikkejä. Tätä toki ei pitäisi sanoa ääneen, mutta alan olla aika kyllästynyt kirjapöhinään ja tarkoitan nyt nimenomaan pöhinää, joka pyörii kirjojen ympärillä, mutta ei niinkään kirjojen lukemisen ympärillä. Toki on hienoa, että kirjoja nostetaan esiin ja niistä vaahdotaan, mutta minä nyt satun olemaan se yksilö, joka vaatisi kirjoihin liittyvältä puheelta enemmän.

Valitettavan usein käy niin, että kun ostan jonkun kirjallisuus/kulttuurilehden, jää se käytännössä kuitenkin suurelta osin lukematta. Särön kanssa kävi toisin ja olen jo lukenut Itä ja Länsi -teemanumerosta lähes jokaisen kirjoituksen. Särön paikka suhteessa valtavirtaiseen kulttuurikirjoitteluun edustaa pitkälti omia mieltymyksiäni. Ollaan vähän sivussa ja sopivan kaltevasti reuna-alueilla. Lehden ulkoasu on hieman kotikutoinen ja se toikin vahvasti mieleeni ajan, jolloin olin mukana tekemässä kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestön lehteä. Säröstä myös välittyy samankaltainen innostuneen tekemisen meininki. Erityisesti minua puhutteli Säröön mukaan otetut menneiden vuosien lehtileikkeet, joita lukemalla pääsee suoraa näkemään, mitä joskus on teoksista ja niiden tekijöistä kirjoitettu. Aikaperspektiivit avautuvat näin kummasti.

Kulttuurista rasittuneille aivoilleni teki hyvää tutustua lehteen, jonka koin kykeneväni ottamaan haltuun. Särö ei pursua liikaa, mutta tarjoaa siitä huolimatta runsaasti. Itä ja Länsi -teemanumerosta löytyy mm. Daniel Katzin haastattelu ja sitä lukiessani jouduin toteamaan, että kylläpäs olen vähän tiennyt Katzista aiemmin. Suuren vaikutuksen minuun teki kurdirunoilija Sherko Bekäsin esittely sekä hänen tuotannostaan valitut runonäytteet.

Siitä lähtien kun maat ovat olleet olemassa
minä olen ollut ilman isänmaata.
Siitä lähtien kun vuoret ovat syntyneet
minä olen vierinyt alas niiden rinteitä.
Yhtä kauan kuin puut ovat olleet olemassa,
minut on hirtetty puuhun.

Bekäsin runot tavoittavat voimakkuudessaan paljon. Ne ovat samaan aikaan sekä syvään juurtuneita että pakolaisuuden vuoksi juurensa katkoneita. Marja Leena Viitanan Bekäsiä käsittelevän tekstin lopussa mainitaan, että Bekäsin runoista on ilmestynyt Soran Zakisin toimittama suomennos Sielun valoa ei voi vangita (omakustanne, 2019) ja Särössä on myös Zakisin haastattelu. Laitan Zakisin teoksen nimen mieleeni, sillä haluan ehdottomasti tutustua Bekäsin runoihin tarkemmin.

Särössä tuodaan esiin tekijöitä ja tekstejä, jotka välttämättä eivät ole kovinkaan tunnettuja Suomessa entuudestaan. Itä ja länsi -numerossa tästä hyvä esimerkki on Eero Suorannan kiinasta suomeksi kääntämä, Chen Qiufanin novelli Mao-aave. Qiufan on saanut useita kiinalaisen kirjallisuuden scifi-palkintoja, mutta Mao-aave on ensimmäinen häneltä suomennettu teksti. Qiufan käsittelee kiinalaista yhteiskuntaa - historiaa ja siihen liittyviä valheita ja totuuksia - lapsen näkökulmasta ja tekee sen todella taitavasti tuomalla kiinalaisen yhteiskunnan ongelmia esiin scifin kautta.

Itä ja Länsi -numerossa esiin pääsee myös runoilija Rauno Riekki, joka esittelee itsensä mm. kertomalla, että hän lienee ainoa henkilö, joka on samanaikaisesti suorittanut Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakurssin ja K-kauppiasvalmennuksen.

mulla ei ole mitään sanottavaa, ei ole koskaan ollu 
ihminen muistaa yleensä hyvin mutta minä en 
  vaikka käytän alkoholia kohtuudella ja syön runsaasti kalaa.

Allekirjoitan henkilökohtaiseti edellä lainaamani Riekin säkeet, vaikka kalaa en syökään.

Särössä vallitsee kaupallisuuden ulkopuolinen henki, joka on ehdotonta plussaa. On vallan suositeltava idea tutustua kulttuurin ja kirjallisuuden marginaalisempiin puoliin sillä sieltä on usein löydettävissä sellaista, jolla on todellista merkitystä.

Minä lähden tästä nyt Tsekkiin. Säröillään!




Edit. Korjattu Mao-aaveen suomentajan nimi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti