Siirry pääsisältöön

Pajtim Statovci: Bolla

Pristina. Kuumaa, pölyistä ja väkivaltaista. Raahaamme raskaita matkalaukkujamme, joiden pyörissä on jotakin vikaa. Sen lisäksi seurueemme kolmas jäsen on kadonnut, emmekä tiedä, mistä häntä etsisimme. Emme ikinä ehdi ajoissa lentokentälle ehdin ajatella ennen kuin herään hikimärkänä omassa sängyssäni. Hetkeen en tiedä, olenko sittenkin Pristinassa.

Jos luet Pajtim Statovcin uutuusromaania Bolla juuri ennen nukahtamista, saatat päätyä yöllä Pristinaan. (Helsingin lähiössä vuonna 2019 syntynyt sananlasku.)

Kun muutama vuosi sitten luin Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia julistin, että juuri Statovci tulee olemaan se kirjailija, jonka myöhemmät sukupolvet tulevat muistamaan. Luettuani nyt Bollan minulla ei ole mitään syytä muuttaa mielipidettäni.

Bolla on rankka. Se on Fridan Kahlon onnettomuudessa saanut lonkkavamma. Rautakehikko lihassa, ruuvien kiristyminen niin, että se, jonka lihan sisällä niitä kiristetään ei voi asialle yhtään mitään.

Bollan väri on maksoittuneen tummanpunainen. Sen sanojen välissä haisee lihan kuolio. Hyvän ja pahan välinen taistelu muistuttaa Tomi Kontion runokokoelman Saattaa, olla elämän ja kuoleman välistä kanssakäymistä siinä, että kummassakin teoksessa ollaan rajalla, joka ei salli etenemistä enää yhtään. Ollaan rajalla, jossa ihan kulman takana vaanii vaara, joka kääntäisi voimakkaan banaalin puolelle.

Teoksen alussa sen päähenkilö Arsim on naimisissa ja tapaa Milošin, johon hän päätäpahkaa rakastuu samoin kuin tämä häneen. Arsimin vaimo taas on juuri saanut tietää olevansa raskaana.

Antonio Tabucchi kirjoittaa romaanissaan Damasceno Monteiron katkaistu pää, että kirjallisuuden olennaisin tehtävä on ihmisluonnon tunteminen. Tehdessäni Bollasta muistiinpanoja kiinnitin huomiota siihen, että kirjoitin vaistomaisesti ylös nimenomaan "ihmisluonto" sen sijaan, että olisin kirjoittanut ihmisen luonne, luonnekuvaus tms. Bolla ei olekaan niinkään Arsimin luonneanalyysi kuin nimenomaan ihmisluonnon tarkastelua. Pohjimmaisina ovat vaikeasti ratkaistavat kysymykset hyvyyden ja pahuuden taistelusta ihmisen sisimmässä.

Jos Bollaa vertaa Statovcin edellisiin teoksiin on se niitä hurjempi ja kielellisesti vakuuttavampi. Se on raadollisempi, eikä tunne armoa kuvaamiaan henkilöitä kohtaan. En pidä Arsimista, en ollenkaan. Hän tekee tekoja, joita en voi hyväksyä. Hän käyttäytyy kamalalla tavalla niin vaimoaan, lapsiaan kuin myös entistä rakastettuaan Milošia kohtaan. Paskasti käyttäytyvät aviomiehet eivät tietenkään ole mikään uusi juttu ja on jollakin tapaa helpompi hyväksyä se, miten Arsim kohtelee perhettään kuin se, mitä hän tekee Milošille. Tämän asian tajuaminen tuntuu oudolta ja ahdistavalta.

on huhtikuun alku ja minä haluan toista miestä

Silti. Haluan suoda Arsimille mahdollisuuden oikeaan rakkauteen. Kauan kaivattuun toisen kanssa yhdeksi tulemiseen. Rakkauteen, jonka tila on sängyn kokoinen. Rakkauteen, joka huoneen ulkopuolella on kiellettyä. Rakkauteen, jonka himon keskellä palaa epätoivon liekki. Rakkauteen, joka saa olemaan enemmän elossa kuin ikinä ennen.

Seinät ovat valkoiset ja koruttomat, valkealla päiväpeitolla ansoitettu sänkymme kuin jääkarhu talviunessaan, ja vaaleanruskeat verhot laskeutuvat tangosta kuin kaksi hirtettyä miestä.

Aukenee huikaiseva syvyys. Mitä jos onkin ihan pienestä kiinni, kummalle puolelle ihminen kallistuu? Mitä jos kohtalo tai joku muu ihmistä suurempi voima ihan vaan piloillaan työntää ihmistä selästä ja hän kallistuu pahuuden puoleiselle liimakentälle, jolta ei enää myöhemmin voi täysin repiä itseään irti?

Se, mikä on toiseutetussa on myös minussa, eikä kukaan voi tietää, tuleeko se jonankin päivänä esiin. Käärmeet ja omenat symbolilasteineen. Kaksiteräinen kieli ja paratiisin portin narahtaminen auki.

Statovci uskaltaa kuvata raadollisen homomiehen. Arsim ei ole hyvis. Hän on kokonainen. Hän on pääsemättömissä maskuliinishegemonisesta kulttuurista, jonka kasvatti hän on. Perhe on asettanut Arsimiin toiveita, eikä hänelle ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyrkiä täyttämään ne niin hyvin kuin hän vaan pystyy. Isänsä tahdon mukaisesti hän on mennyt naimisiin hyvän tytön kanssa, joka on itse hiljaisuus ja mukautuvuus. Joka on niin kuin naisen luonnollisesti kuuluu olla.

Arsimin sisällä on kuitenkin punainen teräväreunainen nyrkki, lihaksissa käärmeen kuolaa. Miloš on serbi, Arsim albaani. Voiko rakkaus voittaa vihollisuuden rajat? Voidaanko yksilötasolla pystyä siihen, mihin kansakunnat ovat kykenemättömiä?

Kun lähtee pois omasta maastaan muuttuu pakolaiseksi ja hyljeksityksi toiseksi. Nyrkki ihmisen sisällä kasvaa, alkaa painaa ikävästi kylkiluita. Alkaa vaatia. Paisuu muistamistaan sodan kauhuista ja epäinhimillisyyksistä. Paisuu siemenestä, joka kylvettiin niin varhain, että siitä ei ole muistikuvia.

Bolla on ihmisluonnon insinöörityötä. Se on pimeyden kääntämistä esiin ja kutsu vankilaan, josta ei päästä ehdonalaiseen.



Pajtim Statovci: Bolla
237 sivua
Otava (2019)


Kommentit

  1. Statovci on taitava tarinankertoja, eikä pelkää tuoda esiin inhottavia ihmisiä. Tämä on uskomaton kirja, jota väritti fantasia, tosin ne käärmeet joutaisivat jo pois. Kun tiedän, että kirjailijan tarinoista löytyy käärmeitä, pystyn ne ohittamaan, mutta kauneudestaan huolimatta, kirjan kansikuva puistattaa minua. Loistava kirja, mutta Kissani Jugoslavia on minulle se ykköskirja käärmeistä huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minäkin mietin Bollan luettuani, että mikä olisi Statovcin kirjoista lempikirjani. On vaikea verrata esim. Bollaa ja Kissani Jugoslaviaa, kun jälkimmäisen lukemisesta on jo muutama vuosi aikaa. Ehkä eniten mua onkin jäänyt mietityttämään Tiranan sydän, koska siinä oli eräs asia, jonka käsittääkseni moni muu koki toisin kuin mitä itse ja sen vuoksi haluaisinkin lukea kirjan uudestaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän