sunnuntai 11. elokuuta 2019

Vaginaalista logiikkaa - Maria Matinmikko: Kolkka


Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä.

On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon Värien kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään.

Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän.

Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja satuja - niitä, joita ei vielä ole. Niitä - jotka Kolkan myötä ottavat suuntia ja jättävät jälkiä odottamattomiin paikkoihin.

Vaikka jo polttelee päästä kirjoittamaan Kolkasta on ensin sanottava vielä jotakin, josta moni kirjoista kirjoittava ei pidä. Ehkä sen sanomisen paikka ei edes ole tässä, mutta tähän se nyt vaan tulee, koska Kolkka tuo punainen lähes kuution muotoinen (moi Janne!) teos tuossa vieressäni sitä vaatii.

Se on se, että usein emme. Korjaan: usein minä (jotta muilla kirjoista kirjoittavilla olisi vähemmän syytä loukkaantua, vaikka olenkin sitä mieltä, että syyllisyys tässä asiassa on ihan tervetullutta) en lue kirjoja ollenkaan niin hyvin, että minulla olisi mandaattia niistä kirjoittaa. Luen mitä luen milloin luen ja lukemiseni on keskeytyksiä ja keskittymättömyyttä täynnä. Luen kiireesti, jotta olisi jotakin, josta kirjoittaa blogiini. En kunnioita lukemiani teoksia tarpeeksi, en anna niille siinä määrin aikaa kuin ne ansaitsisivat. En lue tarpeeksi hyvin ja asia vaivaa minua. Erityisesti se vaivaa silloin, kun kirja ansaitsisi niin paljon enemmän. Sellainen kirja kuin Kolkka.

Olen lukenut Kolkan noin kahdesti alusta loppuun ja aika paljon sieltä ja täältä ja Helmetissä punainen sakkomaksu kohoaa. Ensin en uskaltanut tarttua Kolkkaan, sillä pelkäsin, että en saisi siitä irti kaikkea sitä, mitä haluaisin ja mitä uskon siinä olevan. Olisi kamalan ikävää, jos en voisi olla ihminen, joka pitää ja intoilee Kolkasta. Jos Kolkka jättäisi minut kylmäksi, miten kestäisin häpeäni? No en kuule mitenkään, en näe.

*

Nyt kuumailmapallo lähtee lentoon pitkin meren aallokkoa ja kohoaa yhä syvemmälle kohti pohjaa, joka sen alta katsottuna on tietenkin katto. Kukaan ei tiedä sen määränpäätä, eikä varsinkaan sitä, mitä tapahtuu, kun se saapuu perille. Jos saapuu, sillä saapuminen riippuu mistä nyt riippuukin sellaisesta, jolla ei ole nimeä, ei kieltä, koska sitä ei vielä ole. Kuumailmapallo koukkaa Raivolan kautta, hipaisee Edith Södergrania ja lausuu utopian u:n niin paksun kuumasti, että ei voi tietää, onko kyseessä utopia ollenkaan. Aina ei voi tietää. Useimmiten ei voi tietää. Tietämättömyyden voisi hyväksyä, mutta yleensä niin ei tehdä.

Jos/kun utopia toteutuu se ilmenee näin:

Patriarkalismi on kuollut. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ei tarvitse enää taistella oikeuksistaan. Taloudellinen eriarvoisuus on hävinnyt. Rasismi on purkautunut. Romaanin hegemonia on ohi.

Olisko vähän nastaa hei, jos em. olisi arkisinta todellisuutta.

*

Jotkut niistä, jotka puhuva Kolkasta sanovat, että se on runoromaani. Ai jaa, IHAN SAMA. Tämän teoksen genre ei kiinnosta minua ollenkaan ei pätkääkään.  Oikeastaan ja erityisesti niin, että Kolkan genrettäminen on väkivaltaa. Älä Kolkka suostu, haraa vastaan. Anna tuutista huutia ruutia niille, jotka sinua pakottavat. Ole taivaan linnun ruumis. Kakkaa määrittäjien päälaelle iso löysä kakka. Hi-hii!

Totuuden vuoro. Se tulee tässä:

Kirja, joka synnyttää kirjoitusta on ihan erityinen kirja ja minulle henkilökohtaisesti aina hyvän kirjan merkki. Tai hetkinen, ptrrr. Voiko huonokin kirja synnyttää kirjoitusta? Selaan kandidaatteja päässäni, plärään manuaalisia arkistokorttejani. Ei löydy huonoa kirjaa, joka olisi saanut kanavani aukeamaan ja työntämään ulos kirjoitusta. Istukka soikoon, en tiedä, voiko edellisestä päätellä mitään. Tuuri ja sattuma ja konditionaali. Saatat kenties olla jo tässä vaiheessa arvannut, synnyttikö Kolkka minussa kirjoitusta? Ai et. Okei. Au revoir. Valitettavasti en muuta voi. Ehkä toisella kerralla. Welcome on board aboard again.

Kolkkaa lukiessani tartun paikoin kädestä merinaapuria niin kuin merinaapuria kädestä tartutaan. Sitä häntä (ruotsiksi hen), jonka poskista tippukiveää kultaa. Rantaudun tiettyihin lauseisiin.
Pystytän niihin kuten niihin kahteen
* (jotka eivät liity toisiinsa, vaikka ovat alla peräkkäin)
* ja joita siteeraan tämän lauseen jälkeen
teltan, joka tuulessa huojuu.

Ankkuritatuointi kielessä.
Kannan mukanani nukkuvaa tietokonetta kuin vauvaa.

Vauvani uhkaa mennä nukkumaan, jos en kytke sitä verkkovirtaan. Se puhuu itsestään 3. persoonassa, kuten pienten ihmisten tapa on.

*

Kun fallogosentrismi särkyy kuuluu kiva ääni. Ai että miten tykkään sen soundista!

Tietenkään Kolkka ei ole ongelmaton, kuten ei mikään hyvä koskaan. Nakkikeitto ei luovuta, vaikka onkin pukeutunut valepukuun. Nyt se ilmenee muun muassa heiluvana tuulena ja kynsilakkana.

Tuulessa keinuu siksak. 

Tummansininen kynsilakka ujeltaa.

Nakkikeiton uusi tuleminen vie ajatukseni Gertrude Steiniin. Myös hän, kuten vaikka Herkissä napeissa, kiinnittää lukijan huomion kieleen. Tämä ei tarkoita, että Steinin ja Matinmikon teksteillä olisi sinänsä mitään yhteistä toistensa kanssa, vaikka voi tietysti ollakin ja onkin ja vielä kysymys siitä, miten yhteinen määritellään.

Joka tapauksessa. Jos joku on natis-h-evan / natis-h-aatamin / natis -h- enkilön uutta niin miten siitä voi saada kiinni. Miten sen tunnistaa, kun kyseessä on ensimmäinen kohtaaminen kahvilassa, jota ei vielä ole rakennettu, mutta joka valmistuu ehkä joskus huomenna tai pari päivää sitten. Uusien natisevien lauseiden kanssa en tiedä onko minulla enemmän jano vai nälkä vai levottomat jalat.

Johdun miettimään, missä Kolkkaa pitäisi saisi olisi suosiollisinta lukea. Valitsen patsaan juuren, jossa istun ja kuvittelen, että patsaskin lukee Kolkkaa. Lukee samoja sanoja kuin minäkin, vaikka ei lue ollenkaan. Entä sää. Millainen sää on paras Kolkan lukemiseen? Kun sataa / kun tuulee / kun on tyyntä myrskyn edellä? Kun aurinko lepattaa sivuilla ja muuttaa ne veden kaltaisiksi? Kun jokeen astutaan ja ei astuta, kun jalat kastuvat ja eivät kastu?

Järjettömien lauseiden järki. Elollisen ja elottoman käytöstapojen sekaisinmeno on risteys, josta lähtee suuntien runsaus. Saavutaan myös rajalle, joka on yksi Kolkan keskeisiä teemoja. Lupa ylittää raja ja kieltää rajan ylittäminen. Valta. Valaanvaltava terustajan valta. Maahanmuuttopolitiikan muotoinen STOP-merkki. Ja kuten niin monessa muussakin paikassa myös rajalla "pienilihaksiset" alistetaan ensimmäisenä.

*

Taideteos koetaan eikä sitä kokiessa välttämättä tiedä mitä kokee.

Se on ehkä parasta, että ei tiedä. Tietäminen on sekä yliarvostettua että usein "tietämistä." En nyt välitä ollenkaan esimerkiksi siitä, mitä joku tästä tekstistäni ajattelee, sillä haluan mennä yhä enemmän siihen suuntaan, että kirjoitan niin paljon kuin kykenen juuri niin kuin jonkun teoksen (kuten nyt Kolkan) koen. Että otan niin ison vapauden kuin on mahdollista ja riehaannun tavalla, joka paljastaa teoksen (kuten nyt Kolkan) merkityksen minulle. Että pidän bileitä uhraamatta ajatustakaan sille, että tuleeko niihin kukaan. Että on riittävästi ja suorastaan yltäkylläisesti jos minun lisäkseni teos (kuten nyt Kolkka) on paikalla.

Miksei esimerkiksi jostain kaunokirjallisesta teoksesta sanota, että tämä on vaginaalinen, tämä toteuttaa vaginaalisen logiikkaa?

On se kumma eikö olekin. Sillä tavalla kumma you know. Itsekin huomaan, että kirjoittaessani kaikenlaiset tornit ja sauvat ja muut fallisen muotoiset härpäkkeet haluavat tunkeutua tekstiini. Se varmaan johtuu niiden tanasta muodosta, joka edistää tunkeutumisen pyrkimyksiä. Tarvitsemme laahusten ja laskosten kirjoitusta, tarvitsemme kolkkamaista pyöreää sähkövirtaa.

Eläköön ruumiin onkalot ja hedelmälihan estetiikka. Eläköön Kolkan rytmi, johon voi pukeutua kuin sydänkudoksesta tehtyyn juhlapukuun.

Kietoudun illan hämärään kuin syvänmeren pohjan mysteeriin. Kietoudun alkukirjoitukseen, alkuoivalluksiin, alkurytmiin, tunnen ruumiini sisältäpäin.

Haluan matkia. Haluan kans kietoutua noihin kaikkiin mainittuihin. Haluan nähdä, miltä sisälläni näyttää. Haluan nähdä sen lähteen, josta alkaa tarina sukupuolesta, "jonka jokainen kertoo itse."

Tässä alkaisi olla loppukappaleen paikka ja tähän pitäisi sen tähden kerätä yhteen, miksi Kolkka on niin merkittävä kuin se on. Jätän sikseen, sillä Kolkan jälkeen tiedostan entistä paremmin, että loppukappale on osa fallista juonta ja paaluttamista, käsien pesemistä ja taakseen jättämistä muka käsiteltynä muka selätettynä. Minä taas en halua jättää Kolkkaa, en antaa sen kanssa viettämäni ajan tulla valmiiksi.  Kolkkaa, jossa on huoneita, mitä lie tiloja joissa olen vasta käynyt, mutta en vielä oleskellut.

En sanokaan enempää. Sanon vaginaalisesti lainaamalla. "Ylistetty olkoon queer."



Maria Matinmikko: Kolkka
138 sivua
Siltala (2019)


4 kommenttia:

  1. nakkikeitto oli koulun kamalin kiusaus, pakotettiin...

    VastaaPoista
  2. "Että pidän bileitä uhraamatta ajatustakaan sille, että tuleeko niihin kukaan. Että on riittävästi ja suorastaan yltäkylläisesti jos minun lisäkseni teos (kuten nyt Kolkka) on paikalla." Onneksi sinä ja Kolkka kohtasitte, ja onneksi pääsin bileisiin mukaan. Kiitos, Omppu! Kirjahan on toki kiinnostanut aiemmkin, mutta nyt panen sen heti varaukseen. Bloggauksestasi päätellen jono ei välttämättä ole kovin pitkä, sillä jotain uutta tässä teoksessa taitaa olla...

    Täytyy sanoa, että viime aikoina bloggaaminen on ollut lähinnä yksityisten bileiden pitämistä, niin vähän tekstejä luetaan. Eikä sillä ole sinänsä väliä, sillä unohtaisin sanojen maailmat liian helposti, jos en niistä jotain kirjoittaisi. Haluan muistaa ne maailmat ja siksi jatkan bileiden pitämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmittaa Maria Matinmikon puolesta, että Kolkka on niin vähän täällä blogimaailmassa saanut huomiota, jota se todella ansaitsisi. Kirja julkaistiin joskus alkuvuodesta/keväällä, mutta Helmetiin se saapui vasta kesällä.

      Tämä on kirja, josta Elina tulet innostumaan. Ah! miten odotankaan, että kirjoitat Kolkasta.

      Ehkä blogien aika on ohi, mutta me dinosaurukset vaan jatketaan. Aluksi mua suretti, että lukijoita on nykyisin vähemmän, mutta sittemmin en ole kiinnittänyt asiaan enää huomiota. Ihan sama mullakin, että itselleni kirjoitan muistiin, jotta paremmin muistaisin, mitä olen lukenut. Ja jääväthän nämä tekstit nettiin niin pitkäksi aikaa kuin netti/maailma on olemassa. Juu että jatketaan vaan bileiden pitämistä mahdollisista vieraista tai niiden puutteesta välittämättä.

      Poista