Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun

Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmassa Ja sydän oli minun saan todistaa esseeminän syntyä. Kerron siitä tämän tekstini aluksi ja siirryn sen jälkeen tarkastelemaan näiden esseiden kaikkein kiinnostavimpia puolia ja siinä ohessa ajauduin pohdiskelemaan autofiktiota ja seksistä kirjoittamisen suhdetta kaupallisuuteen.

Ehnholm Hielm on ammatiltaan kustantaja ja elokuvakriitikko, jota polttaa halu kirjoittaa. Kirjoittaminen on kuitenkin hänelle, kuten useimmille muillekin, kaikkea muuta kuin helppoa ja hän päättää hakea draivia kirjoittamiseen muuttamalla perheensä kanssa väliaikaisesti Roomaan.

Esseekokoelman alkuosan teksteissä Ehnholm Hielm vielä haeskelee esseeminäänsä ja monet teksteistä ovatkin enempi henkilökohtaisia muistelmia kuin varsinaisia esseitä. Samalla käy havainnollisesti ilmi, että essee ei synny vielä siitä, että kirjoittaja viittaa muiden kirjailijoiden teoksiin ja ottaa heiltä omaan tekstiinsä sitaatteja. Syntyy kyllä lamppu, mutta sen henki puuttuu.

En tiedä, ovatko tekstit Ehnholm Hielmin kokoelmassa kirjoittamisjärjestyksessä, mutta lukijana minulle syntyy vaikutelma, että teksti tekstin jälkeen rakentaa Ehnholm Hielmin esseeminää.

Ehnholm Hielm kirjoittaa monista kirjailijoista, jotka ovat minullekin tärkeitä. Hän ottaa esiin mm. Elena Ferranten, Simone de Beauvoirin, Jhumpa Lahirin ja Chris Krausin. Suuren vaikutuksen häneen on tehnyt myös muuan Knausgård, jota hän vaikuttaa ihailevan suorastaan lapsellisen liikuttavasti. En ole Knausgårdia koskaan lukenut ja tuskin luenkaan. Minulle riittää vallan mainiosti se myötähäpeä, jota tunnen, kun naiset ylistävät häntä kuin harvinaislaatuisen arvokasta kiiltokuvaa.

Ja sydän oli minun on kiinnostavimmillaan, kun Ehnholm Hielm pohtii naiskirjailijan erityishaasteita kirjoittamisen suhteen. Hän itse, kuten hän myös suoraan sanoo, on varsin etuoikeutetussa asemassa. Kirjoittaminen ja äitiys eivät usein sovitu ollenkaan  helposti yhteen, mutta Ehnholm Hielm on tässä suhteessa onnekas, sillä - osin aviomiehensä ansiosta - hän pystyy perheen asuessa Roomassa keskittymään myös kirjoittamiseen.

Ehnholm Hielmin unelma on kirjoittaa kuin Knausgård.

[...]kyllä, totta se on, halusin olla hän. Halusin kirjoittaa niin kuin hän, uskaltaa mitä hän uskalsi. [...] Halusin hänen kielensä ja hänen katseensa maailmaan.Mutta halusin myös hänet, miehenä. Halusin kirjoittaa hänelle. Halusin, että hän näkee minut.

Vaikka monet naiskirjailijat ovat olleet Ehnholm Hielmille tärkeitä, Knausgård on hänelle muusien muusa. Ylittämätön. Kun Ehnholm Hielm toisaalta korostaa naiskirjailijoiden merkitystä omalle kirjoittamiselleen ja toisaalta korottaa Knausgårdin suunnattomiin korkeuksiin syntyy värisevä ristiriita, jonka voisi ratkaista näppärimmin toteamalla, että "oikeasti" Knausgård on nainen. Ai ei ole? Oletko varma?

Naisten kirjoittamiseen liittyvien haasteiden kohdalla Ehnholm Hielm ottaa kainalosauvaukseen amerikkalaiskirjailija Kate Zambrenon, joka on minulle aivan uusi tuttavuus ja jonka tuotantoon Ehnholm Hielmin esseiden jälkeen haluan ehdottomasti tutustua. Varasinkin jo Helmetistä hänen teoksensa Heroines.

Zambrenon mukaan naisten kirjoittamisessa "pelätään hysteriaa, tunteellisuutta ja väkivaltaisuutta". Naiskirjailijan on hillittävä sekä itsensä että tekstinsä. Vaikka en sinänsä näe syytä ryhtyä kiistämään Zambrenon ajatuksia, herättävät ne minussa kysymyksen siitä, miten kauan on mielekästä puhua naiskirjailijoiden rajoittamisesta. Missä kohtaa naiskirjailijan erityistilanteen korostaminen kääntyy naiskirjailijoita vastaan ja rajoittavien käytäntöjen purkamisen sijaan tuleekin vahvistaneeksi niitä?

Ehnholm Hielm vastaa kysymykseeni nostamalla esiin ajatuksen "naisten oman kirjallisuusperinteen luomisesta" ja siteeraa Elena Ferrantea, jonka mukaan kirjallisen naisperinteen on oltava niin vahva, että myös mieskirjailijat ottavat sen tosissaan ja tunnustavat sen arvon omalle kirjoittamiselleen. Varmasti näinkin, mutta ajatus mieskirjailijoista naiskirjailijoiden teosten arvon määrittäjinä herättää minussa myös melkoisesti epämukavuutta.

Ehnholm Hielmin esseissä naiset ja miehet otetaan annettuina kategorioina, jolloin niitä väkisinkin myös paalutetaan. Syntyy valkoinen, heteroseksuaalinen ja essentialistinen ansa, jossa paitsi nähdään naisten ja miesten kirjoittaminen kiven hakatun erilaisena toimintana myös vaiennetaan kaikkien vähemmistöihin kuuluvien kirjailijoiden olemassaolo ja kirjoittamisen erityisolosuhteet.
 
Ehnholm Hielmin huomiot omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta herättävät minussa useita jatkopohdintoja, joita halusin selventää itselleni ja olen sen vuoksi ottanut ne mukaan tämän tekstini lopuksi.

Autofiktio tai väljemmin ilmaistuna omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on ollut yksi viime vuosien kirjallisia trendejä myös Suomessa. Se voi toimia välineenä, jonka avulla kirjailija saattaa tuoda esiin aiheita, joista kirjallisuudessa ei muutoin juuri puhuta sekä kysymyksiä, joihin hän etsii kirjoittamalla vastauksia. Olen itsekin kiinnostunut autofiktiosta, mutta en niinkään siitä, mikä kirjoitetusta on totta, vaan enemmänkin toden ja fiktion välisestä rajankäynnistä ja toden kirjoittamisen mahdollisuuksista tai pikemminkin mahdottomuudesta.

Autofiktio on kustantamoille usein myyntiluvullisesti hyvä laji, sillä monet lukijat tykkäävät etsiä totuuksia kirjailijan elämästä. Luen parhaillaan Vigdis Hjorthin romaanin Perintötekijät (S&S) ennakkokappaletta, joka on hyvä esimerkki kirjasta, joka on synnyttänyt suurta kohua Hjorthin kotimaassa Norjassa, koska siinä romaani toimii totuudenkerronnan palveluksessa.

Näppärä keino lisätä omaelämäkerralliseen tarinan myyntilukuja on ottaa mukaan seksikuvaukset. Tässä yhteydessä voisi mainita vaikkapa Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteoksen Paperilla toinen. Sjöholmin romaania sen kustantanut Kosmos markkinoi kuvaamalla sen olevan "aseistariisuvan avoin kirja naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta." Kuuntelin Sjöholmin kirjan ja oman arvioni mukaan se on lähinnä seksilittiä, joka taas on laji, josta en kovin paljon jaksa innostua.

Seksistä kirjoittaminen on vaikeaa, jos samanaikaisesti haluaa kirjoittaa hyvää kirjallisuutta. Ilahduttava poikkeus tällä saralla on Essi Tammimaan romaani Isän kädestä, jossa sadomasokismia parisuhteessa kuvataan taiten ilman pienimpiäkään lukijan tirkistelyhalua hyödyntäviä viettely-yrityksiä.

Seksistä kirjoittamisesta vaikuttaisi tulleen nykynaiskirjallisuuden temaattinen deus ex machina.

Kaltaiselleni lukijalle, joka Ehnholm Hielmin tavoin rakastaa kirjallisuudessa sen kirjallisuudellisia ominaisuuksia, seksilitillä on usein kovin vähän annettavaa. Länsimaisen seksuaalisen pakkotoistokulttuurin kasvattina en kuitenkaan ole immuuni seksilitin vetovoimalle ja niinpä olen "kiltisti" kuunnellut myös esimerkiksi Olga Kokon Munametsän ja antanut itseni kertoa itselleni, että hyvähän se on tämäkin kirja tuntea, että tietää mistä muut puhuvat.

Märta Tikkanen kirjoittaa teoksessaan Pakko yrittää kir- (S&S; Måste försöka skri, Schildts & Söderströms), että Suomessa kustantamot ajattelevat liikaa julkaistavien teosten kaupallista potentiaalia. Ehnholm Hielm on työssään kustantajana saanut tarkastastellut aitiopaikalta julkaisupolitiikan kiemuroita, eikä näkymä ole usein kovinkaan mairitteleva. Väkisinkin mieleeni tulee, että jäisikö nykymaailmassa monet kirjallisuuden merkkiteokset kustantamatta, koska niiden ei uskottaisi myyvän tarpeeksi. Tätä seuraa pahoinvointia aiheuttava ajatus siitä, että kirjallisuuden itsensä ja sen kehittymisen kannalta tärkeää kirjallisuutta tullaan jatkossa julkaisemaan yhä vähenevässä määrin.

Hyvä kirjallisuus ja kaupallisuus on hyvän kirjallisuuden kannalta ongelmallinen liitto. Koska hyvinkin saattaa olla, että tulevaisuus on lukijoita kosiskelevan (omaelämäkerrallisen) seksilitin ja vastaavien genrejen, on suorastaan terapeuttista lukea Ehnholm Hielmin näkemyksiä kirjallisuuden syvemmistä merkityksistä. Erityisen hienoa oli lisäksi päästä konkreettisesti todistamaan Ehnholm Hielmin esseeminän syntyä.





Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun - Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
299 sivua
Och hjärtat, det var mitt
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos / Förlaget (2018)