torstai 13. helmikuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Lukija ei lue kirjasta vain sitä, mitä kirjailija on kirjoittanut, vaan ennen kaikkea myös itseään. Omaa elämäänsä ja menneitä kokemuksiaan. Tämä kävi selkeästi ilmi, kun luin Vigdis Hjorthin romaania Perintötekijät.

Kirjailijan kotimaassa Norjassa teos on nostattanut melkoisen kohun omaelämäkerrallisuutensa vuoksi, mutta minä sivuutan tämän asian pelkällä maininnalla.

Perintötekijät on palkittu Kritikerpriset -palkinnolla ja se on ollut myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas. Edelliset asiat mainitsin siksi, että haluan niiden avulla vakuuttaa, että Perintötekijät on hyvää kirjallisuutta.

Hjorthin romaanin lähtötilanne on aikuisten lasten kohtelu epätasa-arvoisesti. Sisaruksia on neljä ja kahdelle heistä vanhemmat haluavat antaa ennakkoperinnöksi kesämökit. Rahallinen korvaus ilman mökkejä jääville sisaruksille on näiden mielestä riittämätön.

Edellä mainittu on pintaa ja pinnan alla uiskentelevat vakavammat asiat. On kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaan ja sen tunnustetuksi tulemisesta. Päähenkilö Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan.

Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla tarkkuudella, miten ihmiseen vaikuttaa se, että hänen tarinansa ei tule nähdyksi omien vanhempien ja sisarusten taholta. Miten tarina tykyttää ihmisessä vuodesta toiseen ja odottaa, että vielä joskus tulisi se päivä, jolloin se otetaan vastaan.

Bergljotin tarina on haava, jota hänen on laastaroitava päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Laastari ei auta.

Kuka pystyisi niin iskemään lapsesta ilmat pihalle kuin oma äiti tai isä? Kuka muu pystyisi tekemään yhtä suurta tuhoa? Lukiessani Perintötekijöitä päässäni vilahtelee kuvia Ingmar Bergmanin psykologisesti piinaavasta elokuvasta Syyssonaatti, jossa menestynyt pianistiäiti (Ingrid Bergman) on sokea tytärtensä (Liv Ullman, Lena Nyman) tarpeille.

Ehkä jäinen kylmyys on yksi äitien erityiskyvyistä?

Perintötekijät on nerokas nimi Hjorthin romaanille, koska se viittaa nimensä puolesta niin genetiikkaan kuin perinnönjaon kiemuroihinkin. DNA:n muodossa vanhemmat jakavat perintöä lapsilleen aina, eikä siitä voi kieltäytyä. Materiaalinen perinnönjako taas tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia kohdella perinnönsaajia epäoikeudenmukaisesti.

Samaistuin vahvasti Bergljotiin. Siis minä, joka en noin yleensä ottaen ole kovinkaan samaistuvaa tyyppiä. Hänen reaktionsa erityisesti hänen äitinsä käytökseen kirkastaa omia näkökulmiani mitä tulee omaan äitisuhteeseeni.

Äidistään on pääsemättömissä niin hyvässä kuin pahassakin. Välimatkan ottaminen voi auttaa hankalassa äititytär-suhteessa, mutta kuten Bergljotin kautta käy ilmi lankaa äidin ja tyttären välillä on kivuliasta ja työlästä - jos edes mahdollista - katkaista.

Perintötekijät suorastaan tyrkyttää psykologista tulkintatapaa, mutta en nyt lähde siihen suuntaan tämän pidemmälle. Kerron, että en tee niin ja kertomalla edellisen kerron, mitä jätän kertomatta.

Kun oma tarina ei tule tunnustetuksi alkaa helposti syyttää itseään. Ehkä se kuitenkin olin minä, joka tein väärin? Jos vain olisin osannut, pystynyt, kyennyt toimimaan toisin, niin ehkä sitten. Ei, ei ole olemassa mitään "ehkä sitten" ja juuri sen tajuaminen voi viedä vuosia ja vuosikymmeniä.

Kiinnostavan tematiikan lisäksi Hjorthin romaani on rytmillisesti erittäin ansiokas. Rytmin välittämisestä suomeksi esitän suuret kiitokset suomentaja Katriina Huttuselle. Hjorth käyttää paljon toistoa ja toisto tuo tekstiin armottoman ulottuvuuden. Se ei päästä lukijaa otteestaan ja näin olen lukijana saman toiston kohteena kuin mitä Bergljot omassa elämässään.

Taas. Yhä uudestaan. Hieman toisin, mutta periaatteessa samalla tavalla. Jatkuu, jatkuu, jatkuu ... Valtatie, jolta ei lähde sivutietä. Ei edes kinttupolkua.

Perintötekijöiden toiston rytmisyys vie minut vuosia taakse päin aikaan, jolloin luin Birgitta Trotzigin romaania Liejukuninkaan tytär. En muista siitä enää mitään muuta kuin juuri rytmin, joka Hjorthin romaanin tavoin muuttui osaksi lukijan hengitystä ja ruumista.

Perintötekijoitä lukiessa se, mitä luen, tapahtuu minussa. Hjorthin kerronnan psykologinen taitavuus on ahdistavaa ja nautinnollista tavalla, jossa kahta edellä mainittua ei voi erottaa toisistaan. Luen kuin huumattuna ja pidän taukoa ainoastaan ihaillakseni Elina Warstan suunnittelemaa teoksen kantta, jossa kiteytyy Perintötekijöiden syvin olemus.



Vigdis Hjorth: Perintötekijät (2020)
380 sivua
Arv och miljø (2016)
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S

Kustantajalta saatu ennakkokappale. Kiitos.



3 kommenttia:

  1. Tämä lähti eilen varaukseen, kun huomasin, että kirjailija tulee Helsinkilitiin. Arviosi sen kuin vahvistaa kiinnostusta. Tosin haluaisin kirjan käsiini oikeastaan nyt heti.

    Kauhulla aina tartun näihin äiti-tytär-tarinoihin, kun mietin, mitä kaikkea olen itse jo pilannut. Oma äitisuhteeni on ollut hyvä, mutta osaanko jatkaa hyvän perinnettä, vai menenkö metsään niin että rytisee. Ilmeisesti pohdittavaa riittää tässä kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaat. Sinä osaat olla oikein hyvä äiti. Jaa ettäs mistäkö tiedän? Siitä, että joitakin asioita nyt vaan tietää.

      Poista
  2. Sykähdyttävän hienoa tekstiä taas sinulta Omppu. Lukujonoon tämäkin kirja.

    VastaaPoista