Kyse ei ole mistään ihan pikkujutusta, vaan vähän suuremmasta hommelihimmelistä. Eikä edes vähän suuremmasta, vaan itse asiassa aika valtavan kokoisesta.
Aion nimittäin kertoa elämän salaisuuden. Ihan kohta. Sitä ennen kuitenkin yksi yleisempi kappale.
Uhrisyndrooma jatkaa sarjaa (onko kyseessä sarja?), jonka aloitti Uraanilamppu (2017), jota seurasi Delfiinimeditaatio (2019). Sarjaa yhdistävänä tekijänä on tyylilaji, joka ei mahdu minkään yksittäisen termin alle. Salmenniemi käyttää lisäksi hyväksi muita kirjallisia tekstejä, kuten Uhrisyndrooman aloittavassa novellissa Merisää, joka perustuu Emil Zolan novelliin "Taistelu myllyn luona". Itse en tätä taustatekstiä tunnistanut, vaan luin siitä Uhrisyndrooman lopusta. Joskus tosin mietin, pivätkö maininnat taustateksteistä paikkaansa vai ovatko ne huijausta ja osa Salmenniemen projektia.
Elämän ja sen sivutuotteena onnellisuuden salaisuus on, että pitää osata nauttia pienistä asioista ja välttää rutiineja.
Uhrisyndrooma jatkaa sarjaa (onko kyseessä sarja?), jonka aloitti Uraanilamppu (2017), jota seurasi Delfiinimeditaatio (2019). Sarjaa yhdistävänä tekijänä on tyylilaji, joka ei mahdu minkään yksittäisen termin alle. Salmenniemi käyttää lisäksi hyväksi muita kirjallisia tekstejä, kuten Uhrisyndrooman aloittavassa novellissa Merisää, joka perustuu Emil Zolan novelliin "Taistelu myllyn luona". Itse en tätä taustatekstiä tunnistanut, vaan luin siitä Uhrisyndrooman lopusta. Joskus tosin mietin, pivätkö maininnat taustateksteistä paikkaansa vai ovatko ne huijausta ja osa Salmenniemen projektia.
Elämän ja sen sivutuotteena onnellisuuden salaisuus on, että pitää osata nauttia pienistä asioista ja välttää rutiineja.
Eikö juuri päivittäisten reittien muuttaminen tee ihmiselle hyvää, saa hänet näkemään maailman edes hieman uudella tavalla?
Ihan ensimmäinen juttu, jonka opin Uhrisyndroomasta on mieskirjoitus. Sen olemus ei ole paljastunut minulle sellaisessa alastomuudessa ennen kuin mitä Salmenniemi nyt eteeni lykkäsi. Ja hei, ei tässä vielä kaikki. Mieskirjoituksen lisäksi aion paljastaa, mitä on laadukas mieskirjallisuus.
Elikkäs. Salmenniemen kokoelmassa on muutama teksti, jotka ihan erityisesti selventävät, mistä mieskirjoituksessa on kysymys ja kysymys on siitä, että miehistä puhutaan pelkällä sukunimellä ja heitä kuvataan olosuhteissa, jotka muistuttavat sotaa. Salmenniemi luo sodan näppärästi mainitsemalla "punaiset", jolloin syntyy kuva sisällissodasta. Laadukas mieskirjoitus menee kuitenkin vielä pitemmälle ja laittaa edellä mainitut sukunimimiehet kuuntelemaan merisäätä ja syömään pastaa oletetuissa sisällissotaolosuhteissa.
Salmenniemeä lukiessa voi käydä niin, että ei oikein tiedä, mikä on kirjoitettu tosissaan ja mikä taas ei. Antti Majanderille taisi käydä vähän juuri niin (olen nyt tosirohkea, kun mainitsen Monsieur Majanderin blogissani) ja ehkä sen takia - tai jostakin muustakin syystä, en voi tietää - hän Hesarin kritiikissään päätyi lähinnä kehumaan Salmenniemeä.
Kehuminen on hyvä tapa välttää tilanne, jossa väittämällä jotain saattaisi tulla väittäneeksi väärin ja kun se paljastuisi tulisi vähän tyhmä olo. Minulle kävi niin yhden kirjan kanssa ihan vähän aikaa sitten, joten tiedän kyllä, miltä nolous ja häpeä tuntuvat. Sen takia - ja tämä nyt menee täysin ohi niin Salmenniemen, Uhrisyndrooman kuin Majanderinkin - on hyvä aina muistaa Saara Särmän lohdullinen lause. "Aina saa hävetä ja kärsiä."
Ei jätetä sotateema ihan vielä, sillä yks juttu mun on pakko kertoa. Se liittyy kokoelman toiseksi viimeiseen novelliin nimeltä Me taistelemme lapsen vuoksi. Kyseessä on ihan salmenniemeläisessä mittakaavassakin erityisen hulbbea teksti, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta sen sijaan sotamies synnyttää vauvan, jonka isä on toinen sotamies tai jotain sinne päin. Väitän, että aika raikas sotanäkökulma, jonka pohjalta kehittelin Salmenniemen lukijan sananlaskun. Se menee näin: Jos kertomus voi mennä mihin suuntaan tahansa, se menee.
Joskus pikkuasiat (vrt. edellä pikkuasiat ja onnellisuus) voi tehdä suuria. Yksi tällainen juttu Uhrisyndroomassa on, kun siinä mainitaan Tender Buttons. Tämä maininta menee varmaan monelta ohi, mutta satuin lukemaan kyseisen teoksen ei niin kovin kauan aikaa sitten (klikkaa tästä niin saat todisteen, että en valehtele), joten siinä valossa päättelen, että Gertrude Stein on yksi Salmenniemen muusista. Aika tolleen suoraviivaisesti tehty päätelmä, mutta joo.
Salmenniemen tekstissä banaali on pukeutunut juhlapukuun. Smokkiin tai frakkiin - en koskaan muista kumpi on kumpi. Joka tapauksessa sen jälkeen kun konfetit ovat laskeutuneet juhlapuku on vaihtunut siniseen mainostarraiseen työhaalariin, josta kofeiinimyrkytyksensä kanssa kamppaileva mainostoimisto jamppa/tar luo lauseen: työhaalari on uusi juhlapuku. "Onko siinä jotakin pahaa?"
Kaikissa hyvissä kirjoissa on rakkautta. Usein onnetonta. Koska sitä on niin usein, niin ei siitä sen enempää kuin sitaatti.
Uhrisyndrooma sisältää lauseita, jotka tuovat mieleeni Tommy Tabermannin runot. Tätä kokemusta voisin paremman puutteessa kutsua oppitunniksi tekijän ja kontekstin merkityksestä. Otetaan esimerkki.
Kun edellä olevan De l'amour -novellista peräisin olevan lauseen sijoittaa Tabermannin runokokoelmaan se ei enää ole merkitykseltään sama lause, vaikka ulkoisesti se on identtinen Salmenniemen lauseen kanssa.
Mistä merkitys syntyy? Puhuiko Barthes ihan höpöjä, kun väitti tekijän kuolleen?
Uhrisyndrooman huipentumia on novelli nimeltä Viitteitä, joka on nimensä mukainen ja koostuu pelkästään viitteistä. Ajallisesti se sijoittuu aikakauteen, jolloin Salmenniemestä käytetään imperfektiä. Kyseessä voisi olla jonkun opiskelijaparan kirjallisuustieteellisen työn kappale, jossa hän tutkii Salmenniemen tekstejä.
Salmenniemen suhde kieleen on kuin ammuksen aseeseen. Kun liipaisimesta painaa kuti lähtee liikkeelle ja sen liikeradasta ei etukäteen kannata lyödä vetoa. Se on kuitenkin varmaa ja kristallinkirkasta, että osuupa luoti mäntyyn tai kiveen on lopputulos lukijaa hivelevä.
Salmenniemen lukeminen on loputonta. Mikään ei tule valmiiksi ja tulkinnallisten alaviitteiden määrä sen kun kasvaa. Ja se on ihanaa. Se on minulle henkilökohtaisesti suurinta kirjallisuusrakkautta. Se on addiktoivaa kamaa, josta olen mieluusti riippuvainen.
Kehuminen on hyvä tapa välttää tilanne, jossa väittämällä jotain saattaisi tulla väittäneeksi väärin ja kun se paljastuisi tulisi vähän tyhmä olo. Minulle kävi niin yhden kirjan kanssa ihan vähän aikaa sitten, joten tiedän kyllä, miltä nolous ja häpeä tuntuvat. Sen takia - ja tämä nyt menee täysin ohi niin Salmenniemen, Uhrisyndrooman kuin Majanderinkin - on hyvä aina muistaa Saara Särmän lohdullinen lause. "Aina saa hävetä ja kärsiä."
Ei jätetä sotateema ihan vielä, sillä yks juttu mun on pakko kertoa. Se liittyy kokoelman toiseksi viimeiseen novelliin nimeltä Me taistelemme lapsen vuoksi. Kyseessä on ihan salmenniemeläisessä mittakaavassakin erityisen hulbbea teksti, jossa ei ole päätä eikä häntää, mutta sen sijaan sotamies synnyttää vauvan, jonka isä on toinen sotamies tai jotain sinne päin. Väitän, että aika raikas sotanäkökulma, jonka pohjalta kehittelin Salmenniemen lukijan sananlaskun. Se menee näin: Jos kertomus voi mennä mihin suuntaan tahansa, se menee.
Joskus pikkuasiat (vrt. edellä pikkuasiat ja onnellisuus) voi tehdä suuria. Yksi tällainen juttu Uhrisyndroomassa on, kun siinä mainitaan Tender Buttons. Tämä maininta menee varmaan monelta ohi, mutta satuin lukemaan kyseisen teoksen ei niin kovin kauan aikaa sitten (klikkaa tästä niin saat todisteen, että en valehtele), joten siinä valossa päättelen, että Gertrude Stein on yksi Salmenniemen muusista. Aika tolleen suoraviivaisesti tehty päätelmä, mutta joo.
Salmenniemen tekstissä banaali on pukeutunut juhlapukuun. Smokkiin tai frakkiin - en koskaan muista kumpi on kumpi. Joka tapauksessa sen jälkeen kun konfetit ovat laskeutuneet juhlapuku on vaihtunut siniseen mainostarraiseen työhaalariin, josta kofeiinimyrkytyksensä kanssa kamppaileva mainostoimisto jamppa/tar luo lauseen: työhaalari on uusi juhlapuku. "Onko siinä jotakin pahaa?"
Kaikissa hyvissä kirjoissa on rakkautta. Usein onnetonta. Koska sitä on niin usein, niin ei siitä sen enempää kuin sitaatti.
Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski.
Uhrisyndrooma sisältää lauseita, jotka tuovat mieleeni Tommy Tabermannin runot. Tätä kokemusta voisin paremman puutteessa kutsua oppitunniksi tekijän ja kontekstin merkityksestä. Otetaan esimerkki.
Kun minä ja rakastettuni rakastelemme, koko pieni huone on täynnä lemmensivelyjä.
Kun edellä olevan De l'amour -novellista peräisin olevan lauseen sijoittaa Tabermannin runokokoelmaan se ei enää ole merkitykseltään sama lause, vaikka ulkoisesti se on identtinen Salmenniemen lauseen kanssa.
Mistä merkitys syntyy? Puhuiko Barthes ihan höpöjä, kun väitti tekijän kuolleen?
Uhrisyndrooman huipentumia on novelli nimeltä Viitteitä, joka on nimensä mukainen ja koostuu pelkästään viitteistä. Ajallisesti se sijoittuu aikakauteen, jolloin Salmenniemestä käytetään imperfektiä. Kyseessä voisi olla jonkun opiskelijaparan kirjallisuustieteellisen työn kappale, jossa hän tutkii Salmenniemen tekstejä.
Salmenniemen suhde kieleen on kuin ammuksen aseeseen. Kun liipaisimesta painaa kuti lähtee liikkeelle ja sen liikeradasta ei etukäteen kannata lyödä vetoa. Se on kuitenkin varmaa ja kristallinkirkasta, että osuupa luoti mäntyyn tai kiveen on lopputulos lukijaa hivelevä.
Salmenniemen lukeminen on loputonta. Mikään ei tule valmiiksi ja tulkinnallisten alaviitteiden määrä sen kun kasvaa. Ja se on ihanaa. Se on minulle henkilökohtaisesti suurinta kirjallisuusrakkautta. Se on addiktoivaa kamaa, josta olen mieluusti riippuvainen.
Okei. Tää oli sit tässä.
Eikun yks juttu vielä.
Eikun yks juttu vielä.
Minulle tuli muutama päivä sitten tunne, eräänlainen intuitiivinen aavistus, että yhdestä tietystä kirjastosta (jossa en juuri koskaan käy) saattaisi löytyä pikalainana Uhrisyndrooma. Menin sitten tuohon kirjastoon ja siellähän se tyrkytti itseään. Mokoma.
Minusta on jo aiemminkin tuntunut, mutta erityisesti tuo kirjastotapahtuma on selvä merkki siitä, että minut ja Salmenniemen kirjat on tarkoitettu yhteen. Tarkoitan siis, että jos kirjan kanssa voisi mennä naimisiin, niin kumppanini olisi joku Salmenniemen kirjoista. En vaan tiedä mikä niistä. Elinikäisen kumppanin valinta on iso päätös.
Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja
220 sivua
Siltala (2020)
Minusta on jo aiemminkin tuntunut, mutta erityisesti tuo kirjastotapahtuma on selvä merkki siitä, että minut ja Salmenniemen kirjat on tarkoitettu yhteen. Tarkoitan siis, että jos kirjan kanssa voisi mennä naimisiin, niin kumppanini olisi joku Salmenniemen kirjoista. En vaan tiedä mikä niistä. Elinikäisen kumppanin valinta on iso päätös.
Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja
220 sivua
Siltala (2020)
Kommentit
Lähetä kommentti