sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Emilie Pine: Notes to Self

No nyt oli kyllä julma sattuma vai mikä lienee kohtalon ivallinen kierre.

Ostin irlantilaisen Emilie Pinen esseeteoksen Notes to Self sinä maailman aikana, kun Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaa oltiin vielä järjestämässä ja Pine oli tulossa vieraaksi tähän tapahtumaan. Nyt koronasta johtuen tämäkin festari on peruttu, mutta päätin silti lukea Pinen esseet.

Melkein hyppäsin lukusohvaltani, kun heti ensimmäisessä esseessä kuvataan korfulaista sairalaa, josta ei tahdo löytyä lääkäriä hakemallakaan. Hoitajiakaan ei juurikaan ole ja kun hoitaja vihdoin ilmaantuu paikalle on hän pukeutunut likaiseen suojavarustukseen. Sairaala ei tarjoa hoitajille esimerkiksi suojahanskoja vaan on heidän omalla vastuullaan ostaa niitä. Pinen isä makaa sängyssä itsensä tuhrineena ja Pine sekä hänen sisarensa joutuvat itse ostamaan varusteita siivotakseen isänsä ja tämän sängyn.

Esseekokoelma on julkaistu alunperin vuonna 2018, jolloin koronasta ei vielä tietenkään ollut tietoakaan. Tämän vuoksi onkin varsin hämmentävää, että olosuhteet muistuttavat niitä, jotka tällä hetkellä ovat todellisuutta monissa sairaaloissa kautta maailman. Puutteelliset sairaalaolosuhteet eivät myöskään ole kovin yleinen teema kirjallisuudessa ja itse muistan lukeneeni aiemmin vain yhden teoksen, jossa tämä tematiikka oli osassa teosta suht keskeisessä roolissa. Kyseessä on nigerialaisen Adaobi Tricia Nwaubanin romaani I do not come to you by chance.

Pinen teoksen ensimmäinen essee kasvaa kuvaukseksi siitä, miten Pinen elämään on vaikuttanut se, että hänen isänsän on paitsi kirjailija myös alkoholisti sekä varsin narsistinen persoona. Omasta sairastumiskriisistäänkin isä tekee elementin, jolla luoda kuvaa itsestä tietynlaisena henkilönä. Pinen ja hänen sisarensa uhraukset isän sairastaessa ovat tyystin "kadonneet" isän muistista.

Dad has chosen to remember a different version of events. In his mermory, he is a stoic hero. In his memory, we figure as only occasional characters. In his memory, our feelings do not count.

Vaikka isä on vannottanut tytärtään, että tämän ei tulisi ryhtyä kirjailijaksi ei Pinelle jää muuta mahdollisuutta kuin kirjoittamisen kautta ottaa omat kokemuksensa haltuunsa. Vain kirjoittamalla hän voi luoda järjestystä siihen hetteikköön, joka hänen ja hänen isänsä välillä vallitsee.

Kirjoittamisen merkitys on yksi Pinen esseet lävistävistä teemoista laajemminkin. Notes to self tarjoaa runsaasti rohkaisua ja pohdittavaa kaikille niille, jotka haluavat kirjoittaa elämästään kaunistelemattoman ja kipeää tekevän rehellisesti. Kirjoittaa asioista, joita oikeastaan ei uskaltaisi edes ajatella saati tuoda niitä esiin muiden luettavaksi.

Pine toteaa kirjoittavansa "murtaakseen hiljaisuuden koodin", jota hän on ylläpitänyt vuosia. Kirjoittaminen on hänelle voimakkain olemassaoleva teko.

 Pinen esseet ovat vahvasti feministisiä ja ruumiillisia. Pine mm. pohtii kirjoittamista veren vuodattamisena paperille. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa verestä, vaan verestä puhuttaessa viitataan yleisesti miesvereen.

Famously, the trick to good writing is bleeding onto the page. I picture the male writer who coined this phrase, sitting at his typewriter, the blank sheet before him. What kind of blood did he imagine? Blood from a vein in his arm? Or a leg? Perhaps a head wound? Presumably it was not blood from a cervix. (alleviivaus minun)

Teos sisältää yhteensä kuusi esseetä ja vaikka jokaisessa niistä Pine itse on subjektina on välillä vaikea uskoa, että kerrottujen tapahtumien toimija on yksi ja sama ihminen. Näin nousee esiin kiinnostavia pohdintoja identiteetistä ja sen muuttuvuudesta. Kuinka paljon ihminen voi muuttua, että hän yhä voi kokea olevansa yksi ja sama henkilö?

Pine käy teoksessaan läpi oman elämänsä merkittävimpiä tapahtumia mm. lapsen hankkimiseen liittyvistä kysymyksistä teinivuosien järjettömään käytökseen, avioerolapsen asemaan ja köyhyyteen. Samalla käy ilmi, että huolimatta siitä, että teoksessa käsitellään hyvin erityyppisiä asioita on polttopisteessä aina naisen ruumis.

Naisen ruumis on tarkkailun (myös itsetarkkailun) ja kontrolloinnin kohde.

Yhteiskunnalliskulttuuriset käsitykset määrittävät, millainen on hyvä naisen ruumis ja mikä naisen ruumiissa ja ruumiin toiminnoissa on yleisesti häpeällisenä pidettyä ja sen vuoksi salattavaa. Yhtä lailla vallitsevat normit luovat naiselle paineita muokata omaa ruumistaan paremmin hyväksyttyinä pidettyjä standardeja vastaavaksi.

Pine mm. tarjoaa erinomaisen esimerkin siitä, miten naisen kuuluu ajella kainalokarvansa ja miten hän itsekin tekee pitkään niin siitä huolimatta, että seurauksena on kivuliasta ihottumaa ja paiseita. Karvainen nainen on yhteiskunnassamme siinä määrin kauhistus, että vaatii erityistä rohkeutta olla välittämättä karvattomuuteen pakottavista paineista.

Pine näyttää esseissään, miten monella tavalla naisen ruumis on kivun paikka - kivun, joka vaan tulee kestää. Erityisesti hänen yrityksensä tulla raskaaksi paljastaa, miten lääketiede objektifioi naisen ruumiin ja uhkaa viedä naiselta hänen oman toimijuutensa. Raskaaksitulemisen ongelmia käsittelevä essee kuvaa piinallisen läheltä, mitä kaikkea Pine joutuu tässä yhteydessä käymään läpi.

Pine kirjoittaa myös asioista, joista on häpeällistä puhua. Yksi puhuttelevimpia esimerkkejä tästä on hänen havahtumisensa siihen, miten hän feministinä joutuu tunnustamaan, että hän itsekin on sisäistänyt monia seksistisiä näkemyksiä. Esimerkiksi äitiyteen liitetyt attribuutit - "rakkaus, tuki, empatia ja hoiva" - eivät ole niitä, jotka Pine liittää työssä menestymiseen.

Mietin Pinen mainitsemia attribuutteja erityisesti, kun luin, miten pääministeri Sanna Marinia alkoi itkettää, kun hän haastattelussa puhui lapsista, jotka koronan aikaan elävät erityksessä perheissä, joissa on alkoholi- ja väkivaltaongelmia. Se, että pääministeri antaa tunteiden näkyä on jotakin sellaista, johon emme ole tottuneet. Ehkä ja toivottavasti tästä alkaa suurempikin muutos, jonka seurauksena tunteita ei enää pidettäisi heikkouden osoituksena.

Yksi Pinen esseiden merkittävimmistä puolista on se, että hän ei kirjoittaessaan pyri luomaan itsestään kuvaa miellyttävänä ihmisenä, vaan kirjoittaa julki nekin puolet itsestään, jotka ovat kaikkea muuta kuin ihailemisen arvoisia. Voin vaan kuvitella, miten suunnatonta rohkeutta tämä häneltä on vaatinut.

On todella harmi, että Helsinki Lit jouduttiin koronan vuoksi perumaan, sillä Pinea olisin ehdottomasti halunnut päästä kuulemaan. Kirjoituksensa rehellisyyden ja itseään säästelemättömyyden kautta hän liittyy samaan kirjailijajoukkoon kuin esimerkiksi Roxana Gay ja Chris Kraus.



Emilie Pine: Notes to Self
203 sivua
Penguin Random House (2019/2018)


Lisäys 13.4.2020: Pinen esseet ilmestyvät suomeksi nimellä Tästä on vaikea puhua (suom. Karoliina Timonen). Kustantaja: Atena

6 kommenttia:

  1. Minäkin innostuin Emilia Pinesta, kun kuulin, että hän oli tulossa HelsinkiLit -festivaaleille. Luin kaiken hänestä, minkä netissä löysin - ja myös hänen isästään, joka on ollut pitkään arvostettu ja humoristinenkin kolumnisti, joka asuu Korfussa. Jännää, mitä löytyy kirjailijaprofiilien takaa! Hämmästyttävää on myös se, miten avoimesti Emilia kirjoittaa isästään ja perheestään, josta kaikki tietääkseni ovat edelleen elossa. Samanlaista perhemyyttien ravistelua teki Irlannissa myös Nuala O'Faolain, joka kertoi alkoholistäidistään ja isästään, joka ei pitänyt huolta perheestään, vaikka oli kuuluisa julkkiskolumnisti. He olivat kuitenkin jo turvallisesti edesmenneitä, kun Nuala heistä kirjoitti. Perhe on Irlannissa pyhä, ja perheensisäiset ongelmat pidetään visusti 'maton alla'. Emilia on harvinaisen avoin selonteossaan, joka ei ilmeisesti ole edes autofiktiota - missä muuten menee sen raja?
    En ole kirjaa vielä lukenut, vain lainauksia siitä, ehkä pyydän jotakuta postittamaan sen Irlannista. Jos vain mahdollista, tämä kirja kannattaa lukea alkukielellä. Onko se jo suomennettu?
    Mitä tulee poliitikkonaisten esiintymiseen, liikuttumisen soisi olevan normaalimpaa ja sallitumpaa molemmille sukupuolille! Heikkoutta on se, ettei anna empatian näkyä. Johan sillä on maailmaa hallittu iät ja ajat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa on paljon asioita, joiden kirjoittaminen on varmasti vaatinut suunnatonta rohkeutta ja on myös kohtia, joissa Pine tuo esiin, että hänen on ollut hengähdettävä välillä ennen kuin on voinut jatkaa elämästään kertomista.

      Sain juuri tänään tietää, että kirja tulee suomeksi nimellä Tästä on vaikea puhua. Suomentaja on Karoliina Timonen ja kustantaja Atena.

      Ihan jo sinun kommenttisi perusteella rohkenen väittää, että tulet tykästymään näihin esseisiin. Irlantilainen kulttuuri ja sen erot mm. suomalaiseen kulttuuriin tulevat esiin useammassakin esseessä. Toivottavasti saat kirjan pian käsiisi.

      Poista
  2. Kiitos! Tämän tekstin perusteella varmasti tartun tähän kirjaan.

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että suomennos on tulossa. Varmaan täytyy tämäkin ostaa... Kiitos taas hienosta arvioinnista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ollut yksi tämän kevään isoimmista kirjajutuista mulle. Jään odottamaan jännityksellä, mitä keskustelua Pinen kirja herättää. Ihan superia, että Atena on keksinyt ottaa tämän julkaisuohjelmaansa.

      Poista