sunnuntai 30. elokuuta 2020

Patti Smith: Year of the Monkey - Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?



Nyt ei tunnu hyvältä ollenkaan. Olen joutunut kriisiin Patti Smithin fanittamisen suhteen. Hyväksi tai pahaksi onneksi - valitse näkökulma - tähän samaan syssyyn luin Antti Nylénin eseeen Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?

Luultavasti, kuka voisi varmaksi tietää, sain juuri Nylénin tekstistä rohkeutta sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut minulle mitenkään erityinen teos. Tämä on todella outoa, sillä olin aivan sfääreissä Smithin kirjasta M Train (todistuskappale).

Tämä ei ole pelkästään outoa, vaan myös surullista. Innostuisin niin kovin mielelläni Pattin kirjoituksista. Ja miten se voi mennä niin, että aiemmin koin, että voisin lukea sivutolkulla siitä, miten Patti kertoo juovansa mustaa kahvia, mutta nyt yhtäkkiä kahvi on pohjaanpalanutta ja väljähtänyttä ja kahvilan nurkkapöytä näyttää kumman väsähtäneeltä.

Asioita kimurantistaa se, että olen itsestäänselvästi olettanut, että Pattin tekstit ovat totta. Year of the Monkeyn seurassa aloin kuitenkin epäillä, että näin ei ehkä olekaan. Tuntuu liian suurelta sattumalta, että Patti esimerkiksi tuosta noin vaan törmää mieheen, joka hänen itsensä tavoin ihan sattumoisin on suuri Bolaño-fani ja että hän törmää tähän mieheen yhtä lailla sattumalta pari kertaa vielä uudestaankin. 

Epäilyistäni huolimatta kerrottu lienee kuitenkin totta. Nylén muistuttaa esseessään, että Patti ei ole koskaan väittänyt, että hänen tekstiensä kertoja olisi kukaan muu kuin hän itse ja jatkaa, että autofiktio olisi Pattille "mahdoton genre."


Jos on tosielämässäkin tarunomainen hahmo, ei oman elämän lisävärittäminen fiktion keinoin ole hyvä idea. Vain suhteellisen tuntematon ihminen voi tehdä autofiktiota.

Olisin voinut jättää tuon jälkimmäisen lauseen siteeraamatta niin olisin välttänyt siihen tarttumisen. Kun nyt kuitenkin päätin sen siteerata tein toisen päätöksen ja päätin sen antaa olla ja jättää sen pohdiskelun johonkin myöhempään tekstiin. Tässä kohtaa nimittäin ei nyt ainakaan kaivata Karl-Ove Knausgaardia ja Peter Sandströmistä taas olen jo muutoinkin kirjoittanut varsin usein.

Oli miten oli on viattomuuden aikani ohi. Ja jos voisin, palaisin siihen takaisin. Tervehtisin ilolla omaa naiivia fanitustani.




Patti Smithin teokset saavat voimansa hänen läsnäolostaan tekstissä. Tuskin lukisin niitä, jos ne olisivat jonkun muun kirjoittamia. Viehätys on syntynyt Smithin loputtomasta uteliaisuudesta ja huomion kiinnittämisestä yksityiskohtiin sekä hänen syleilevästä humanismistaan. Smithiä lukiessa on tuntunut, että maailmassa on tolkkua. Hänen bootseistaan on lähtenyt lohdun ääni.

Year of the Monkeyn lukeminen paljasti minulle, että en ole oikeastaan koskaan pitänyt Patti Smithiä kirjailijana. Hänen tekstinsä ovat olleet minulle enemmän kuin hänen itsensä omanlaisensa autenttisen kulttuuri-ikonin hengentuotteita.

Voiko ikoni olla autenttinen? Jos voi, mitä se tarkoittaa?

Nylénin mukaan Patti on halunnut olla "kertomusten ja myyttien hahmo, merkitysten, fantasioiden, kuvien keskittymä ja personifikaatio." Tämänkaltainen tietoinen haluaminen on ristiriidassa sen käsityksen kanssa, joka minulla on Pattista ollut. Enemmänkin ajattelisin, että Pattista on kerrostunut myyttinen hänen elämänsä elämän myötä. Kuitenkin on otettava huomioon, että mainitussa kohtaa Nylén puhuu nimenomaan Pattista musiikkiartistina ja tuskin kukaan alkaisi väittää, etteikö Horsesin merkitys Pattin myyttisyyden luojana ole kiistaton. 

    


Pattin läsnolo kirjoitetussa on värittänyt hänen tekstinsä tavalla, joka on tehnyt niistä loputtoman kiinnostavia aina Apinanvuoteen asti. Tai no, joitakin epäilyiksiä heräsi kyllä jo Omistautumisen yhteydessä, mutta silloin en vielä halunnut/rohjennut sanoa asiaa ääneen.

Pelottaa jo etukäteen, että Patti kirjoittaa vielä lisää. Että hänen seuraavan mahdollisen kirjansa lukemisen myötä joudun luopumaan hänestä taas vähän lisää. Voisin tietenkin jättää lukematta, mutta se ei ole vaihtoehto.



Pattiin tiivistyy merkitys ja yksinäisyys. Ehkä juuri siksi tuntuu niin kamalalta, että en innostunut Apinanvuodesta. Innostumattomuuteni myötä mieleeni nousi kauhu siitä, että olen menettämässä myös laajemmassa mielessä kokemuksen siitä, että elämällä voisi olla mitään merkitystä. Mitään suurempaa kuin raahautuminen päivästä toiseen. 

On järjetöntä asettaa merkityksen tunne toisen ihmisen kannettavaksi. Siitä huolimatta jotenkin sillä tapaa olen tainnut Pattin kohdalla tehdä. Niin kauan kuin hän matkustelee ympäriinsä, viettää öitä hotellissa, kuvaa polaroid-kamerallaan ja kirjoittelee muistikirjaansa maailma on jossain kuosissa ja mallissa. Siinä on jokin mieli ja tarkoitus.

Nylén kirjoittaa Pattin menetyksistä, hänen ystäviensä ja rakkaidensa kuolemasta, ja pohtii millä nimellä Pattin elämisen tapaa voisi kutsua. Hän löytää Smithin kirjoista "tummia pohjavirtoja" ja sovittelee niitä masennusta muistuttavien tunnetilojen yhteyteen.


Ei synkkää raskasmielisyyttä, vaan outoa matalataajuista melankoliaa, joka oireilee ennemmin puuskittaisena toimintana kuin lamaannuksena?

Ehkä se on Sisyfoksen kiven rahinaa.


Nylén kirjoittaa, miten suunnilleen kaikki rakastavat Patti Smithiä varsin kritiikittömästi. Patti on säästynyt somepillkalta ja muilta ikäviltä ilmiöiltä, joka tietenkin on sinänsä hyvä asia. Tästä huolimatta jotain kauhistuttavaa on siinä, että joku on ikään kuin kaiken kritiikin yläpuolella.

Apua!


Jo se, että tämän tekstin kirjoittaminen on tehnyt syyllisen olon.
Jo se, että olen roikottanut tätä tekstiä luonnoksissa useita viikkoja.

     *tässä välissä Year of the Monkey ehti jo ilmestyä suomeksikin nimellä Apinanvuosi (Siltala) Nylénin kääntämänä*

Jo se, että minua kauhistuttaa sanoa ääneen, että Year of the Monkey ei ollut kummoinenkaan lukukokemus.

Jo se kertoo siitä, kuinka tärkeä Patti on minulle ollut ja on edelleen.






Patti Smith: Year of the Monkey
172 sivua
Bloomsbury (2019

Antti Nylén: Mikä sua vaivaa, Patricia Lee?
essee
Bokeh (2020)

4 kommenttia:

  1. Minusta ongelma on yleisesti liiallinen fanittaminen, Patti Smithin tai Antti Nylenin esim. Kun ihminen nostetaan pylvään päähän - ennen kuin on kiveä - hän ei pysy siellä, vaikka nostaja kuinka haluaisi eikä se ole kummallekaan osapuolelle hyväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas tykkään fanittaa, mutta toki siihen liittyy ongelmansa ja usein myös pettymyksensä. Toki voi myös miettiä, että mitä se fanittaminen sitten loppujen lopuksi on ja mitä se kullekin tarkoittaa.

      Poista
  2. Mä petyin jo Omistautumiseen. Jätin sen jopa kesken, vaikka se oli niin ohut. (Toki mieleen jäi kummittelemaan, että jos olisin sen loppuun lukenut, sehän olisi voinut avautua upeaksi tai jotain.) Mutta pettymyksestäni huolimatta, en uskaltanut oikein pohtia koko asiaa tai suhdettani Patti Smithiin. Tai sitten en vaan kokenut sille tarvetta. Ehkä sallin Pattillekin yhden lapsuksen... Ehkä jotain pelkoa jäi kuitenkin takaraivoon, sillä en ole huomannutkaan tämän Apinanvuoden ilmestymistä. Ja kun näin Nylenin esseen (en ole lukenut), jo pelkkä otsikko säikäytti. Jotain sellaista, että onko tämä lopullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omistautumisen parhaat jutut oli mun mielestä ihan kirjan lopussa, mutta et kyllä mitään järisyttävää menettänyt, vaikka jätitkin sen kesken.

      Mietin kyllä, että olisinko jossain toisessa mielentilassa innostunut Apinanvuodesta enemmän, mutta nyt oli ihan täysi työ saada luetuksi se loppuun. Tämä on nyt jotenkin kaihertava tilanne, sillä arvostan kovasti Patti Smithiä ja koen olevani luopio, kun en tästä kirjasta oikein ollenkaan kyennyt innostumaan.

      Poista