Siirry pääsisältöön

Äärimmäistä taidetta * Marina Abramovic: Walk through walls - a memoir

"Art is a matter of life and death."

Juhlallisen kornilta kuulostava lause, mutta Marina Abramovicin performanssitaiteen suhteen tämä lause pitää niin kirjaimellisesti paikkansa kuin ylipäätään on mahdollista.

Tinkimättömyys, rohkeus, periksi antamattomuus, äärimmäisyys.  Elämänmittainen projekti, jossa Abramovic tahtonsa avulla raivaa tien sinnekin, missä on toisinaan pelkkää seinää, toisinaan autiomaata.

An artist should not lie to himself or others *

Marina Abramovic syntyi vuonna 1946 Belgradissa, jossa hänen lapsuuttaan varjosti Titon kaikkialle ulottuva varjo. Abramovicin isä kuului Titon eliittijoukkoihin ja hänen äitinsä oli uuttera partisaani. Elämänsä kuusi ensimmäistä vuotta Abramovic vietti kuitenkin isoäitinsä luona erossa vanhemmistaan, jotka ottivat hänet takaisin kotiin vasta pikkuveljen synnyttyä. Abramovicin äiti kuritti häntä fyysisesti ja kontrolloi tytärtään pikkutarkasti, eivätkä äidin ja tyttären välit myöhemminkään täysin parantuneet.

An Artist should not steal ideas from other artists *

En nyt kuitenkaan lähde tässä selostamaan Abramovicin henkilöhistoriaa tarkemmin, sillä kuka tahansa voi näppärästi tutustua siihen googlettamalla. Palan nimittäin jo halusta päästä kertomaan Abramovicin performansseista, joista lukemalla olen  päässyt kokemaan jotakin sellaista, jonka kokemista olen kipeästi kaivannut. Aitoa, ruoskivaa ja säälimätöntä. Itseä säästämätöntä ja rehellistä.

Abramovic keskittyy tässä kirjassa kuvaamaan nimenomaan elämäänsä taiteilijana yksityiselämän jäädessä taustalle. Toki mukana ovat hänen haasteelliset ihmissuhteensa, mutta teos etenee performanssitaiteen lippua heiluttaen ja tämä lippu ei missään vaiheessa teosta katoa lukijan silmistä ja väijyy näkökentässä vielä pitkään sen jälkeenkin, kun teos on jo luettu.

An artist should not compromise for himself or in regards to the art market *

Monet Abramovicin performansseista ovat olleet oikeasti (hengen)vaarallisia ja niiden toteuttaminen on vaatinut itsensä peliin panemista sataprosenttisesti, kuten osoitti jo hänen ensimmäinen 1970-luvun alussa esittämänsä performanssi Rhythm 10, jossa Abramovic iski toisessa kädessään olevalla veitsellä toisen käden levitettyjen sormien väliin. Joka kerta, kun hän osui veitsellä sormiinsa hän otti käyttöön uuden veitsen. Lopputulos oli hämmentävä ja verinen.

An artist should not kill other human beings *

Abramovic on altistanut itsensä tuhansia kertoja ponnistuksille, jotka ovat vaatineet häntä ylittämään omat fyysisen ja henkisen jaksamisen rajat. Hän on toteuttanut mm. performanssin, jossa hän miesystävänsä kanssa käveli Kiinan muurilla niin, että toinen heistä aloitti toisesta päästä ja toinen toisesta, kunnes he tulivat toisiansa vastaan. Aikaa tähän kului kolme kuukautta.

An artist should not make himself into an idol ...*



The Family III (2008) - sarjasta 8 Lessons on Emptiness with a  Happy End
(teoksen Walk trough Walls -kuvitusta)


Performansseissaan Abramovic on tavoitellut näkyväisen maailman ulkopuolella olevia ulottuvuuksia, joihin hänen mukaansa on mahdollista päästä käsiksi äärimmäisen keskittymisen ja kurinalaisuuden kautta. Yksi hänen tunnetuimmista performansseistaan on vuonna 2010 New Yorkin modernin taiteen museossa toteutettu The Artist is Present. Tässä performanssissa, joka kesti yhteensä 736 tuntia Abramovic istui päivittäin museossa puutuolilla ja yleisö sai tulla istumaan häntä vastapäätä olevalle tuolille. Performanssin aikana Ambramovic ei syönyt tai juonut mitään, eikä myöskään käynyt vessassa tai ylipäätään noussut tuoliltaan. The Artist is Present -esitystä edelsikin viikkojen huolellinen valmistelu, jossa Abramovic opetti ruumiinsa kestämään performanssin vaatimaa fyysistä rasitusta.

An artist must make time for the long periods of solitude *

Walk through Walls on hypnoottista luettavaa, joka vie mukanaan ja jonka lukemisesta tulee siitäkin eräänlainen lukijan kokema performanssi. Abramovicin teoksen intensiteetti on käsin kosketeltavaa.
Hänen näkemyksensä reaalitodellisuuden takana olevasta todellisuudesta saa kuitenkin paikoitellen muotoja, jotka saivat minut puistelemaan päätäni. Abramovic kertoo esimerkiksi miehestä, joka pystyi olemaan pitkiä aikoja hengittämättä veden alla. Tämänkaltaiset fysiikan lakeja uhmaavat näkemykset tuntuivat oudoilta ja epämukavilta, mutta tästä huolimatta en voinut olla ihastuttamatta Ambramovicin totaalisuuteen.

I'm only interested in an art which can change the ideology of society ... Art which is only committed to aesthetic values is incomplete.

Abramovicille taide on ensisijaisesti yhteiskuntaan vaikuttamista. Se on näkymättömän tekemistä näkyväksi ja tapa päästä käsiksi todellisuuteen, joka arkielämässä on meiltä kiellettyä. Se on väylä luoda tila, jossa ihmiset voivat kohdata toisensa syvimmällä mahdollisella tavalla.



Marina Abramovic: Walk through Walls (2017/2016)
370 sivua
Kustantaja. Penguin

*:llä merkitys lainaukset:
 Marina Abramovic: An Artist's Life Manifesto


Helmet-lukuhaaste kohta 20: Taiteilijaelämäkerta

Kommentit

  1. Luin tämän kirjan noin vuosi sitten ja olen vieläkin aivan häkellyksissä! Käsittämätön nainen... /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä voima Abramovicissa onkaan ja mikä rohkeus hänen tekemisissään. Todellakin huh-huh.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän