Siirry pääsisältöön

Antti Rönkä: Nocturno 21:07


Antti Rönkä jatkaa romaanissaan Nocturno 21:07 aiemmista teoksistaan (Jalat ilmassa ja yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetun Silloin tällöin onnellinen) tuttua tunnustuksellista linjaa. Armo ei tunneta, eikä säälipisteitä jaeta. Röngän uutukaisessa itseen kohdistuva nihilismi viedään entistä pidemmälle.

Nocturno 21:07:n elämänmullistava tapahtuma on 13-vuotiaan Antin runkkaushetki, joka saa hänet tuntemaan loputonta syyllisyyttä ja likaisuutta. Tästä tulee myös teoksen nimi, joka manifestoi Antin "onnettomuuden" kellonajan. Nocturno puolestaan viittaa Chopinin samannimiseen teokseen, jota Antti pianolla soittaa ja joka sisältää jumalaista kauneutta.


Muut ihmiset näyttäytyvät Antille puhtaina ja viattomina. Vain hän itse on viallinen ja siemennesteensä tahraama.

Teoksessa Antti on jakautunut kahtia. On kertoja eli ei-Antti sekä Antti, joka ei jätä edellistä rauhaan. Kertoja ei jaksaisi Anttia, vaan usein mieluummin tappaisi hänet.

Rakenteellisesti teos etenee eri aikatasoissa. Kun liikutaan Antin menneisyydessä on luvun alussa ilmaistu numeroin, minkä ikäinen hän kyseisessä luvussa on. Kerronnan nykytasolla taas ajan kulkua kuvaavat kellonlyömät.


Kertoja näkee Antin, joka on ei-poika, koska tämä ei oikeiden poikien tapaan pelaa jääkiekkoa ja kuulasotaa, ei huuda eikä tappele, vaan harrastaa "epäilyttäviä asioita", kuten pianonsoittoa. Poikaroolin tiukkuus tuottaa Antille kosolti tuskaa. Miten kasvaa pojasta mieheksi, kun kokee jatkuvasti olevansa heikonlaisesti olemassa maskuliinisuuden kentällä ja hukassa omien seksuaalisten impulssiensa kanssa.

Lisäksi Antti vielä asuu pikkukylällä, jossa ihmisen olemista määrittävät tiukat parametrit, jotka eivät suostu venymään. 


Vaikka Nocturno 21:07 on ensisijaisesti romaani häpeästä ja erityisesti seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä, kasvaa se laajemmaksi tarinaksi mieheksi tulemisen haasteista. Rönkä kuvaa erinomaisen tunnistettavasti nuoruuden korskeutta ja uskoa oman itsen nerouteen ja ylivertaisuuteen, joiden kanssa sisäinen häpeä ja alemmuudentunteet käyvät jatkuvaa dialogia.

Tunne erilaisuudesta nakertaa, mutta sen rinnalla kulkee usko omaan erityiseen erinomaisuuteen.


Hän oli niin traaginen ja surullinen! Hän oli niin erityinen! Hän kuolisi nuorena, hän kuolisi kauniina, hän kuolisi pian, ja kaikki tajuaisivat kuinka erityinen hän oli ollut.


Epävarmuus saa Antin paikoin toivomaan, että hän olisi homo, koska "homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä." Toisinaan taas seksuaalinen epävarmuus ja häpeä saavat Antin pakenemaan omaa seksuaalisuuttaan ja esittämään itsensä aseksuaalina.

Läsnä on myös nuoruudelle tyypillinen kuoleman romantisointi. Kuolema viimeisenä niittinä, joka tekisi Antista suuremman kuin mitä hän koskaan eläessään olisi ollut. Tekisi hänestä ikimuistoisen ja unohtumattoman. Kruunaisi hänen menestyksensä.



Vielä jonain päivänä hän ottaisi yliannostuksen. Se oli hänen suurin tavoitteensa elämässä. Mutta vasta sitten kun hän olisi menestynyt.


Röngän romaanissa ongelmalliseksi osoittautuu nimenomaan (hetero)miehen seksuaalisuuden kuvaaminen. Kun Antti on kirjastovierailulla puhumassa esikoisteoksestaan hän havahtuu siihen, että puhuessaan seksuaalisuuden kuvaamisesta "miehen näkökulmasta" hänen sanansa kuulostavat "rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta." "Naisen näkökulma" sen sijaan kuulostaa "raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta".

Vaikka Antti ei kysy, mistä tämä johtuu, tekee mieleni vastata, että miehen näkökulman ilmentymät ovat tulleet varsin perustellusti kuvatuiksi halki länsimaisen kirjallisuuden historian ja ovat matkan varrella rasvaistuneet ja sikamaistuneet.


Usko itsessä oleviin rajattomiin mahdollisuuksiin ja niiden toteutumiseen tinkimättömän uskon kautta on nykyajalle tyypillinen vaatimusnarratiivi, joka vaatii yksilöltä jatkuvasti yhä enemmän ja tekee hänestä itsestään syypään, mikäli mahdollisuudet eivät toteudukaan.


Enää ei uskottu Jumalaan tai edes maailmaan, sen sijaan hoettiin minä uskon itseeni, minuun, kaikkivaltiaaseen. Tee mitä haluat, sanottiin, maailma on sinun, anna mennä.


Nocturno 21:07 tavoittaa tarkalla otteella Antin kasvun 13-vuotiaasta hieman yli parikymppiseksi nuoreksi mieheksi.  Tämä on kirja, joka pitäisi vaikka puoliväkisin saattaa teini-ikäisten poikien luettavaksi, sillä tuskin kukaan onnistuu kasvamaan aikuiseksi käymättä läpi ainakin osaa Antin kokemasta.

Se siitä erityisyydestä, sanoisi joku, mutta minä jätän sanomatta.



Antti Rönkä: Nocturno 21:07

190 sivua

Gummerus (2021)



 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän