Reader, why did I marry him?

Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante. Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki. Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan.  Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen ...

Antti Rönkä jatkaa romaanissaan Nocturno 21:07 aiemmista teoksistaan ( Jalat ilmassa ja yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetun Silloin tällöin onnellinen ) tuttua tunnustuksellista linjaa. Armo ei tunneta, eikä säälipisteitä jaeta. Röngän uutukaisessa itseen kohdistuva nihilismi viedään entistä pidemmälle. Nocturno 21:07:n elämänmullistava tapahtuma on 13-vuotiaan Antin runkkaushetki, joka saa hänet tuntemaan loputonta syyllisyyttä ja likaisuutta. Tästä tulee myös teoksen nimi, joka manifestoi Antin "onnettomuuden" kellonajan. Nocturno puolestaan viittaa Chopinin samannimiseen teokseen, jota Antti pianolla soittaa ja joka sisältää jumalaista kauneutta. Muut ihmiset näyttäytyvät Antille puhtaina ja viattomina. Vain hän itse on viallinen ja siemennesteensä tahraama. Teoksessa Antti on jakautunut kahtia. On kertoja eli ei-Antti sekä Antti, joka ei jätä edellistä rauhaan. Kertoja ei jaksaisi Anttia, vaan usein mieluummin tappaisi hänet. Rakenteellisesti teos etenee eri aikata...

Jos tämä kirja ei synnytä lukijassaan mitään reaktioita kannattaa olla huolissaan. Siis todella todella huolissaan. Kuhina Elizabeth Acevedon säeromaanin Runoilija X ympärillä on käynyt kovana ja se on saanut lisävauhtia kirjallisuuspalkinnoista ja -ehdokkuuksista: New York Times -bestseller National Book Award - voittaja 2018 The Boston Globe-Horn Book Award - voittaja 2018 Kirkus Prize - ehdokas 2018 Voitot ja ehdokkuudet eivät tietenkään ole ennuste sille, että romaani iskisi juuri minuun. Acevedon kohdalla voidaan kuitenkin todeta heti alkuunsa, että kaikki tämän romaanin saamat kehut ovat enemmän kuin ansaittuja. Runoilija X vie mukanaan kuin kulman takaa yllättäen esiin astunut rakkaus, jonka jälkeen koko elinpiiri nytkähtää uusiksi. Runoilija X on Tapaus. Se kertoo teini-ikäisestä Xiomarasta, jonka vanhemmat ovat kirjailijan omien vanhempien tapaan muuttaneet Dominikaanisesta tasavallasta Yhdysvaltoihin. Erityisesti perheen äiti on harras uskovainen ja omien arvoje...

Nyt jyllää 80-luku. Tälle vuosikymmenelle johdattaa jo Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City kansi. Ihan hirvittävän rumahan se on,  mutta samalla itseensä oleellisesti 80-lukua kiteyttävä. Muistan omastakin maaseutunuoruudestani, että paikkakunnan perään oli tapana laittaa juuri Mega Cityn kaltaisia yltiöironisia lisäkkeitä, jotka ylläpitivät toivoa siitä, että jonain päivänä avautuisivat ovet isompaan maailmaan. Lukemani ennakkokappaleen sisäkannessa on Noora Vallinkosken viesti lukijalle. Siinä hän kirjoittaa, että Perno Mega City sai alkunsa, kun hän vieraili vanhempiensa luona Turussa ja vierailu oli taas kerran täynnä ahdistusta. "Illalla katsoimme Hauskoja kotivideoita. Kirjoitin muistivihkoon: televisiossa äitiä naurattaa minipossu, joka soittaa pianoa . Minua ei naurattanut. Tunsin katoavani kokonaan." (kursivointi Vallinkosken) Tunnistan Vallinkosken kokeman ahdistuksen niin täysin, että suorastaan putoan siihen. Kuinka monta kertaa olenkaan kok...

Oli lapsi, joka ei ollut kotonaan muiden lasten joukossa. Tämä lapsi kasvoi ja voi yhä huonommin. Oli lääkkeitä, terapiakäyntejä, alkoholia, sairaala. Oli eksyminen, hukassaolo, itsen menetys ja omien ääriviivojen sulaminen. Armo on Emmi Valveen omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Valveen mielenterveyden järkkymisestä voimakkain kylmän sinisävyisin kuvin, joista hurjimmat saattavat järkyttää herkimpiä lukijoita. Itse luin Armon juuri ennen nukkumaan menoa. Sen kuvaston voimakkuus tuli uniini. Näin painajaisia, joista en muista muuta kuin että niissä oli jonkinlaisia ahdistavia ja valuvia muotoja. Armo oli mennyt minuun. En muista lukeneeni näin emotionaalisesti hurjaa sarjakuvaa aikoihin, jos koskaan. Enemmän tiedostamattomasti kuin tiedostetusti mielessäni virtasivat  Armoa lukiessa Enki Bilalin sarjakuvat, joita en ole lukenut vuosiin. Armon sivuilla musta paha käy kirjoittajansa kimppuun. Armon sivuilla elämä kaikkinensa käy kirjoittajansa kimppu...

Cristina Sandun kieli soljuu kuin meren syli. Se kietoutuu ympärilleni ensi lauseista lähtien lämmittävän huovan tavoin ja muuttuu taikamatoksi. Niin minä lennän. Niin minusta tulee liidokki, joka kaartelee Romanian ilmatilassa ja panee merkille Punaisen kylän ja Flavia nimisen - naisen, jonka tukka liekehtii. Katseeni poimii myös veljekset, jotka ovat tulleet vierailulle entiseen kotimaahansa - toinen heistä Suomesta, toinen Yhdysvalloista. Huoneessa makaa kuolleena suvun patriarkka, josta käytetään nimeä Susi. Tarkkailen Albaa,  teoksen päähenkilöä ja Flavian pojan tytärtä. Liimaudun häneen kiinni, kun hän kulkee romanialaisen pojan käsipuolessa. Ilma on sillä tapaa sakeana pölystä ja rakkauden lupauksesta kuin se on silloin, kun rakkautta kohti astellaan ensimmäistä kertaa. On varmaan synti nauttia romaanista näin itsekkäästi. Antaa sen kulkea lävitseni kuin tuuli, josta en tiedä, mistä se tulee ja minne menee. Jos niin on, otan tämän synnin mielihyvin kantaakseni, sillä en ...

Ihminen voi lukea sanomalehdistä epävakaista yhteiskuntaoloista, vallankumouksista ja sodista vaikka koko ikänsä ja tietää niiden todellisesta luonteesta siitä huolimatta huomattavasti vähemmän kuin lukemalla Marjane Satrapin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Persepolis - Iranilainen lapsuuteni. Nousen nyt korokkeelle, otan megafonin käteeni ja julistan: Persepolis on häkellyttävin teos, johon olen törmännyt aikoihin. Se on tinkimätön, monisärmäinen, todellinen, mykistävä, hauska, julma, itkettävä, naurattava, hykerryttävä - kerta kaikkiaan uniikilla tavalla upea kuvaus siitä, millainen oli vuonna 1969 syntyneen Marjane Satrapin lapsuus Iranissa. Sarjakuvaformaatti nivoutuu loistavasti Satrapin historiankirjoitukseen ja tuo siihen oman moninaisiin suuntiin värisevän lisänsä. Pohjustin itseni Persepolista varten katsomalla Jafar Panahin elokuvan Taxi Teheran (2015), joka kuvaa elämää nykyajan Iranissa, jossa yhteiskunnallinen ja sosiaalinen kontrolli on ede...

Katsokaa tuota naista. Hän on Ruby Dell. Halveksittu, syntinen, kummallinen ja muutoinkin epäkelpo. Katsokaa nyt, hän kyykistyy ja virtsaa kadulle. Mokoma iljetys. Hän on palannut New Yorkista Libertyn kaupunkiin Teksasiin. Parempi kun ei olisi, sillä Libertyssä häntä ei kaipaa kukaan. Vaan kaipaapas. On yksi, joka näkee kuka Ruby todellisuudessa on. Joka näkee, että hän on ennen kaikkea ihminen. Hänen nimensä on Ephram ja hänen siskonsa Celia on hänen äitinsä. Ei oikeasti tietenkään, vaan itse itsensä Ephramin äidiksi korottanut sisarusten vanhempien kuoltua.  Siinä missä Ruby on silmätikku, on Ephram niitä, joita tuskin huomaa. "He was a moving blur on the eyes' journey to more delicate and interesting places." Rienausmusiikkia Pietarin kirkossa Joitakin vuosia sitten olin Roomassa, jolloin kävin myös Pietarin kirkossa. Se, mitä siellä koin on lähimpänä pyhää, mitä elämässäni olen kokenut. ’Rubyn’ sielunmaisema vei minut takaisin Pietarin kirkkoo...

"Vittu anna ny vittu se saatanan vitun pallo." Toistakymmentä somalipoikaa pelaa jalkapalloa koulumme pihalla. Edellä olevan lause on suora kopio yhden heistä kielenkäytöstä. Ollaan Suomessa ja Helsingissä vuonna 2014. Pojan lause saa minut miettimään juuri lukemaani somalialaissyntyisen Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Koulun pihalla kiroilevan pojat isovanhemmat voisivat olla Farahin kirjan henkilöhahmoja. Paljon on tapahtunut, kun suomalainen ja somalialainen kulttuurit ovat kolahtaneet yhteen ja valitettavasti on todettava, että ensin mainitusta erityisesti kiroilutapa on osoittautunut vahvasti juurtumisvoimaiseksi myös uussuomalaisten kielenkäytössä. Nura Farahin kuvaama Somalia on hyvin erilainen maa kuin se Somalia, johon olemme uutisissa tottuneet. Juuri tämän vuoksi Aavikon tyttäret on tärkeä kirja. Se purkaa kuvaamme Somaliasta maana, joka on pelkkää sodankäyntiä, kranaatteja, maamiinoja ja poikkeustiloja. Siellä missä on sotaa, on myös ihmisiä,...