Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä

Ajattelin ensin yhtä, mutta yhtä ajateltuani tulin ajatelleeksi toista ja jälkimmäinen olikin parempi ajattelu.

Siis: ensin ajattelin, että tämän kokoelman nimeksi on valittu Kafka valmistaa päivällistä, joka on toki yhden Lydia Davisin kertomuksen nimi, mutta jonka sen lisäksi voisi kuvitella omaavan erityisen kiinnostavuus- ja myynninedistämiselementin.

Kuvittele Kafka keittiössä. Niinpä.

Onhan veitset piilotettu huolella?

Tarkempi ajattelu paljastaa, että Kafka valmistamassa päivällistä on oivallisesti tiivistetty ilmaus sille, mitä Davisin kertomuksissa tapahtuu. Se tiivistää itseensä niiden sävyn ja suunnanmuutokset ja outouden tunteet. Voi tapahtua mitä vaan eli käydä juuri niin kuin voisi käydä, jos Kafkan päästäisi päivällisenvalmistuspuuhiin.

Itse asiassa, mistä luulen tietäväni, että Kafka ei oikeassa elämässään olisi ollut päivällisenvalmistamismiehiä. En mistään. Kyseessä on oma olettamukseni. Pidän siitä kiinni.

Lydia Davis (s. 1947) on arvostettu amerikkalainen kirjailija, josta kuitenkin toistaiseksi on Suomessa puhuttu varsin vähän laajemmissa kirjallisissa piireissä. Itse törmäsin Davisiin konkreettisesti ensimmäisen kerran, kun luin Lucia Berlinin teosta Siivoojan käsikirja, johon Davis on kirjoittanut esipuheen ja innostuin hänestä siinä määrin, että Berlinin kirjan jälkeen luin myös Davisin kokoelman Varieties of Disturbance.

Kafka valmistaa päivällistä on kokoelma Davisin kertomuksia ja myös osa teoksen Varieties of Disturbance tarinoista on päätynyt mukaan teokseen, jonka on suomentanut ja tekstit valikoinut runoilijanakin ansioitunut Aki Salmela. Jälkisanat kokoelmaan on kirjoittanut Harry Salmenniemi ja kuka muu muka tähän tehtävään olisikaan paremmin sopinut.

Huono juttu vaan siinä mielessä, että Salmenniemen jälkisanojen jälkeen on suht korkea kynnys sanoa Davisin teksteistä yhtään mitään, mutta kun nyt aloitin niin yritän myös lopettaa. Tämä teksti olkoon jälkisanojen jälkisanat tai paremminkin jälkiä jälkisanojen jäljistä. 

Varieties of disturbances on jäänyt mieleeni surrealismia lähenevänä teoksena, mutta kun nyt luen siitä mukaan otettuja suomennoksia ei surrealismi ole ajatuksissani päällimmäisenä. 

Hetkinen. Nyt taisin tulkita omaa vanhaa bloggaustani väärin. Ei kysymys ollutkaan surrealismista, vaan siitä surinasta, joka lähtee kärpäsestä, joka on Varieties of Disturbance -teoksen kannessa 

Todistuskappale

ja jonka vuoksi otsikoin kirjoitukseni "Surrrr! rrrr! - Lydia Davis: Varieties of Disturbance".  Ja tässä välissä huomaan, että ajatukseni ovat ajautuneet Deborah Levyn kirjaan Uiden kotiin, jonka juurikin koin osiltaan surrealistiseksi romaaniksi tai ainakin niin, että löysin siitä André Bretonin taskusta karanneen (hyvällä tavalla) häiritsevää surinaa aiheuttaneen hyönteisen.

Davisin tekstit ovat useimmiten lyhyitä, joskus vain lauseen tai kahden mittaisia ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun pituisia joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Itse pidän eniten juuri hänen lyhyimmistä teksteistään, joiden ympärillä on hirmuinen maasto, joka kätkeytyy sivulla olevaan tyhjään tilaan.

Otan kohta esimerkin, mutta kirjoitan tähän nyt vielä vähän tekstiä, jotta pääsen kohtaan, jossa minun ei tarvitse enää kirjoittaa tuon kärpäskannen oikealle puolelle eli kohtaan, jossa voin alkaa kirjoittaa suoraan tämän kirjoituskentän vasemmasta reunasta.

No niin. Nyt ollaan oikeassa paikassa vasemmassa reunassa.

Salmenniemi kirjoittaa jälkisanoissa:

"Lyhytproosallaan Lydia Davis osoittaa, että riittävän tarkasti rajaamalla epäolennainen kääntyy olennaiseksi ja arkeen kätketty komiikka nousee esiin." 

Siteerasin tämän Salmenniemen lauseen tähän, koska siihen tiivistyy olennaisimmat kokemukseni Davisin kertomusten äärellä. Erityisesti kokoelman alkupuolelta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, miten Davis lähtee liikkeelle jostakin sinänsä simppelistä (usein ihmisten välisestä) tilanteesta, jonka tarkastelu lähietäisyydeltä päätyy absurdeihin muotoihin, mutta samalla tulee paljastaneeksi jotain siitä vaikeasti tavoitettavasta hyhmästä, jota ihmisten välille on tapana pakkautua.

Lupasin edellä ottaa esimerkkejä Davisin lyhyistä teksteistä, mutta Salmenniemi pomppasi tuohon väliin, mutta palataanpa lyhyisiin. 

Seuraavissa esimerkeissä tekstin otsikko on lihavoitu ja varsinainen teksti kursivoitu. 

Kodinhoidollinen huomio

Kaiken tämän lian alla

lattia on oikeasti tosi puhdas.

*

Kevään melankolia

Onneksi lehdet kasvavat isoiksi niin nopeasti.

    Pian ne peittävät naapurin ja hänen huutavan lapsensa.

*

Kontingenssi (vs. Välttämättömyys) 2: lomalla

Hän voisi olla aviomieheni.

Mutta hän ei ole aviomieheni.

Hän on tuon naisen aviomies.

Ja siksi hän ottaa valokuvaa naisesta (ei minusta) kun nainen seisoo kukallisessa ranta-asussaan vanhan linnoituksen edessä.

Davisin tekstiä kohtaan tuntemani kiinnostus ei rajoitu siihen, mitä sivulta löytyy, vaan laajenee rajauksen ulkopuolelle. Siihen, mikä heijastuu tekstiin sen ulkopuolelta ja jonka vastaheijastuksena teksti toimii. 

Davisin minimalismissa on jotakin rauhoittavaa. Lyhyt fragmentinomaiset tarinat pysäyttävät ja luovat tilan, josta käsin niitä voi tarkastella kaikessa rauhassa. Tuntuu vähän samalta kuin taidenäyttelyssä, jossa teoksia voi tutkiskella sekä lähietäisyydeltä että vähän kauempaa ja kun etäisyys muuttuu, muuttuu sen mukana muutakin.

Usein kuulee jonkun lausuvan, että hän kyllä haluaisi lukea, mutta siihen ei ole aikaa. Harmi, sillä vaikkapa ruuhkavuosia elävät vanhemmat saattaisivat löytää suurta lohtua edellä siteeratusta tekstistä nimeltä Kodinhoidollinen huomio.

Davisin taloudelliset tarinat saavat kysymään: miksi ampua koko lippaallinen tyhjäksi, kun yksikin kuti tekee tehtävänsä paremmin kuin hyvin.



Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä

356 sivua

Siltala (2021)