Siirry pääsisältöön

Miriam Toews: Naiset puhuvat


Naiset puhuvat (Women Talking) on ensimmäinen kanadalaiselta Miriam Toewsilta suomennettu teos.  Itse olen lukenut häneltä aiemmin romaanin All my puny sorrows ja siitä kirjoittamani bloggaus alkaa sanoilla: "NYT. Tämä nimi kannattaa pistää mieleen." Luettuani Naiset puhuvat on syytä toistaa nämä sanat.

Naiset puhuvat on hyvin erilainen romaani kuin All my puny sorrows, joka kertoo kahdesta sisaresta, joista toinen haluaa tehdä itsemurhan ja toinen estää häntä sitä tekemästä. Yhteistä näille kahdelle teokselle on, että kumpikin ammentaa tosielämästä. All my puny sorrows Toewsin omista kokemuksista, Naiset puhuvat taas mennoniittayhteisössä tapahtuneista seksuaalisen väkivallan teoista naisia kohtaan.

Teoksen saatesanoissa Toews kertoo, miten bolivialaisessa mennoniittayhteisössä vuosien 2005 ja 2009 välillä siirtokunnan miehet tainnuttivat naiset eläimille tarkoitetulla nukutusaineella ja raiskasivat heitä. Miehet tuomittiin teoistaan ja passitettiin vankilaan, mutta hyökkäykset naisia kohtaan jatkuivat.

Toewsin romaania on verrattu Margaret Atwoodin teokseen Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985), jonka kanssa se jakaa naisten äärimmäisen alistamisen tematiikan. Muistan Atwoodin jossakin haastattelussa sanoneen, että kaikki, mistä hän Orjattaresi-romaanissa on kirjoittanut on myös tapahtunut jossakin päin maailmaa. Vaikka mennoniittasiirtokunnan julmuudet sijoittuvat 2000-luvulle eivätkä siten voi kuulua Atwoodin romaanin lähdeaineistoon tarjoaa maailma jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten naisia alistetaan ja kohdellaan kuin orjia. Viimeisimpänä tässä "sarjassa" voisi mainita talibanin valtaannousun Afganistanissa.


Naiset puhuvat on kuvaus mennoniittayhteisön naisten järjestämästä kokouksesta, jossa he käyvät keskustelua siitä,  miten heidän olisi miesten tekemiin tekoihin parasta reagoida. Vaihtoehtoja on kolme: ei tehdä mitään, jäädään siirtokuntaan ja taistellaan miehiä vastaan, lähdetään siirtokunnasta. Koska naiset eivät osaa lukea esitetään nämä vaihtoehdot heille kuvamuodossa.

Kokouksesta pitää pöytäkirjaa August Epp, joka eroaa yhteisön muista miehistä radikaalilla tavalla, sillä hänen vanhempansa ja hänet osana perhettä karkoitettiin nuorempana yhteisöstä ja hän asui vuosia Britanniassa. August vaikuttaisi olevan naisten luottohenkilö ja tarpeellinen hahmo paitsi luku- ja kirjoitustaitonsa vuoksi myös siksi, että hänellä on paljon sellaista tietoa, jota naisilla itsellään ei ole. 

Se, että muistiinmerkitsijänä toimii mies aiheutti minussa hämmennystä, vaikka kyseessä onkin olosuhteiden sanelema pakkoratkaisu. Toki asiaa voi tarkastella myös niin, että Augustin toimiminen kirjurina tekee tilanteesta siinä mielessä herkullisesti kihelmöivän, että kerrankin miehen on todella kuunneltava naisia ja vielä kirjoitettava ylös, mitä he sanovat. Puheet eivät jää pelkästään puheiksi, vaan niistä muodostuu myös kirjallinen dokumentti.


Vaikka kokousta edeltävät tapahtumat ovat karmaisevia, on Toewsin romaanin perussävy lämmin ja humoristinen. Miesten teot kuuluvat romaanin alkua edeltävään aikaan, eikä niitä teoksessa kuvata tarkemmin.

August pyrkii kirjaamaan ylös naisten puheet, mutta tehtävä osoittautuu vaikeaksi, sillä naiset puhuvat usein yhteen ääneen ja käyttävät paikallista kieltä, jonka hän joutuu päässään kääntämään englanniksi. 


Naisten eri vaihtoehtoja pohtiva keskustelu on polveilevaa ja johtopäätöstä kohti ponnistelu muistuttaa piipun valintaa Alastalon salissa tai Suomen hallituksen pyrkimyksiä tehdä koronapandemian hallintaan liittyviä päätöksiä. 


Päätöksenteon esteeksi nousee yhä uusia kysymyksiä, joihin olisi löydettävä vastauksia ennen kuin päätös voidaan tehdä. Oikeuttaako naisten itsensä ja heidän lastensa suojelu lähtemisen? Miten tulisi menetellä poikalasten suhteen, jos päädytään lähtemään siirtokunnasta? Minkäikäiset pojat otettaisiin mukaan? Pitäisikö tekoihin syyllistyneille miehille antaa anteeksi? Jos miehet allekirjoittaisivat manifestin, jossa lupaavat olla kaltoinkohtelematta naisia, pitäisikö heidät myöhemmin ottaa osaksi naisten elämää paikassa, johon he siirtokunnasta lähtevät?

Naiset pohtivat asemaansa suhteessa eläimiin. Ovatko he enemmän ihmisiä vai eläimiä? He määrittävät itsensä kovaa ydintä suojaavaksi pehmytkudokseksi ja totetavat yhden naisista, Salomen, suulla: "Siirtokunta on Mustameri ja me olemme sen "salaperäiset syvyydet"". 

Kysymysten ratkaisua vaikeuttaa se, että naiset pyrkivät löytämään ratkaisuja, jotka olisivat sopusoinnussa raamatun oppien kanssa. Siirtokunnassa miehet ovat vastanneet raamatun tulkinnasta, joten naisilla lukutaidottomina ei voi olla todellista tietoa siitä, mitä raamatussa opetetaan ja mikä taas on miesten tulkintaa.

Naisten pohdinnat nostavat esiin eettisesti vaikeasti ratkaistavia asioita ja monien esiin tulevien kysymysten ratkaisemiseen tarvittaisiin vähintäänkin uskonnonfilosofian pidempi opintomäärä.



Naiset puhuvat laajenee isoihin sfääreihin alkaen siitä, mitä tarkoittaa olla nainen ja miten nainen määritellään. Keskustelun ulottuvuudet asettuvatkin kiinnostavaan ristiriitaan sen kanssa, että naiset eivät osaa lukea. Tästä huolimatta heillä on kyky tarkastella asioita hyvin monelta eri kantilta ja heidän puheissaan on viisautta, joka saa lukijan hymyilemään. Toki hymy myös helposti hyytyy, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea nämä naiset olisivatkaan voineet saavuttaa, jos he eivät olisi joutuneet elämään eristyksissä ja miesten armolla siirtokunnassa.

Keskustelun aikana tunteet kuumenevat, eikä tilannetta helpota se, että miehet ovat palaamassa siirtokuntaan kärsittyään rangaistuksensa. Aikaa ei ole hukattavaksi tuntiakaan.







Miriam Toews: Naiset puhuvat
Women Talking
Suomennos Kaisa Kattelus
Kustantamo S&S (2021)

Kiitos kirjasta S&S!


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän